Tämän illan teatteriryhmä oli minulle uusi tuttavuus. Viime kesänä olin jo menossa katsomaan heidän esitystään, mutta synkkä sade sai minut perumaan lähtöni. Tänään ei ollut sääongelmia. Iltaan loi tunnelmaa mitä kaunein kesäsää ja siihen kun lisää todella hienon vanhan Pulsan aseman miljöön, niin ei voi valittaa, ei todellakaan.
Itse näytelmä esitettiin tulen ympärillä. Nuotio loimusi keskellä koko esityksen ajan, esiintyjät ympärillä, ja me katsojat rinkinä kaiken ympärillä. On aina mukavaa, kun näyttämö (ja katsomokin) on perinteisestä poikkeava, ja tänään näyttämö katsomoineen sopi tähän esitykseen täydellisesti. Esitys oli ohjattu hienosti huomioiden erilaisen näyttämön ja katsomon, eikä kertaakaan tullut mieleen, että nyt en näe tai kuule. Näyttelijät liikkuivat ja pyörivät luonnollisesti koko esityksen ajan.
Tarina oli kaunis ja herkkä, eräänlaiseksi rakkaustarinaksikin sitä voitaneen kutsua. Minulle teksti oli tämänpäiväiseen mielialaani ehkä aavistuksen liian paatoksellinen ja siksi paikoittain jotenkin raskas tai työläs. Paatoksellista tuntua vahvisti miespääosan esittäjän läpi esityksen kantava hyvin vahva runollinen ilmaisutyyli. Alkuun mietin, että ärsyttääkö se minua vai onko se juuri se tämän esityksen suola. Kun naispääosan esittäjä astui lavalle, kävi tämä miehen runollinen tyyli hieman häiritsemään. Muutoin esiintyjät olivat mielestäni tasavahvoja lahjakkaita nuoria, joita oli ilo katsella ja kuunnella.
Olen ilahtunut siitä, että kesäteatterien lisääntymisen myötä, myös tarjonnan laatu on laventunut. Jos kuka on nk. perinteisten, "hauskojen höpöhöpö"-kesäteattereiden fani, kannattaa tämä RATA-ryhmän esitys kiertää kaukaa, mutta mikäli mieleen ovat myös vakavammat tekstit, suosittelen suuntaamaan Pulsan asemalle. Vielä on jokunen esitys jäljellä.
Erityisesti ilahdutti: Tunnelma nuotion ympärillä oli tiivis ja keskittynyt, ja esitys oli aidosti läsnä.
Erityisesti ihmetytti: Tarinassa jäi jotenkin epäselväksi ajalliset ulottuvuudet. Mikä oli nykyaikaa, mikä menneisyyttä, mitä aikaa elettiin milloinkin?
Erikoista: Keskellä maalaismaisemaa, pois kaupungista on vanha Pulsan asema, upeine miljöineen. Ennen kaikkea iloisen yllätyksen tuotti vanhasta asemarakennuksesta löytyvä ihana kahvila ja sisustuskauppa!
Avasin tämän vuoden kesäteatterikauden Lappeenrannassa Linnoituksen kesäteatterissa, missä Teatteri Kesy oli tarttunut Pekka Puupää -tarinaan. Odotukset olivat korkealla, sillä Kesy on perinteisesti tehnyt laadukasta teatteria. Nyt joudun kyllä ikäväkseni toteamaan, että tämä esitys jäi sellaiseen "ihan kiva" -osastoon, hurmos ja hekuma jäi kokematta.
Jostain muistelen lukeneeni, että näytelmää mainostettiin koko perheen näytelmänä. Siinäpä se kompastuskivi olikin valmiina. Tämä ei ole ensimmäinen, ja valitettavasti tuskin on viimeinenkään näkemäni esitys, jota yritetään tehdä koko perheelle. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Lastenteatteri on lastenteatteria ja aikuisten teatteri aikuisten teatteria. Ja sitten kun lasten ja aikuisten teatterin sotkee, niin lopputulos on, niin kuin nytkin, teatteria "ei kenellekään", ei oikein lapsille eikä aikuisillekaan. Erityisesti ensimmäinen puoliaika oli katsojana hieman hämmentävä, kun esitys piti sisällään monia lastenteatterin hauskuuttavia elementtejä, jotka eivät aikuisia naurattaneet, mutta toisaalta myös monia aikuisille suunnattuja osia esim. musiikkivalinnat. Toinen puoliaika olikin näin aikuisena jo huomattavasti viihdyttävämpää, mutta siitä uupuikin mielestäni päälleliimatut lastenteatterin elementit. Ja nyt on toki syytä korostaa sitä, että minä käyn mielelläni katsomassa myös lastenteatteria, joten sikäli siinä lajityypissä ei ole mitään kritisoitavaa.
Muutenkin tässä esityksessä väliajan jälkeinen puolikas oli mielenkiintoisempi, ryhdikkäämpi ja tempoltaan minusta parempi. Ja myös kaikkinensa tasokkaampi. Esimerkiksi ensimmäisten laulujen osalta tuli hieman myötähäpeää, kun laulut olivat irrallisia, päälleliimattuja, jopa "nytpä tässä vähän laulamme" -tyyppisien repliikein juonnettuja, ja eikä ne tainnut musiikillisestikaan ihan putkeen mennä. Väliajan jälkeen laulajatkin saivat musiikista kiinni ja laulutkin alkoivat kuulostaa hyviltä ja äänet soivat kauniisti. Sen sijaan koko näytelmän ajan esitystä taustoittanut haitarimusiikki sopi näytelmään kuin nappi silmään ja se johdatteli näytelmää mukavasti eteenpäin.
Roolitus näytelmässä oli oikein onnistunutta, näyttelijät olivat tasaisia, ja Kesyn väestä löytyi mukavasti päähahmojen Pekan, Pätkän ja Justiinan kokoiset ja näköiset näyttelijät. Niin syvälle näiden hahmojen habitukset ovat suomalaisten mielissä iskostuneet, että se olisi varmasti ollut tietynlainen itsemurha lähteä näitä hahmoja ulkoisesti toisenlaisiksi rakentamaan. Näyttelijän työ oli kaikilta osin tarkkaa ja sinänsä hyvin ohjattua. Puvustus oli näytelmään sopivaa ja juuri täydellisen iloista, niin kuin minusta olla pitääkin Pekka Puupää -näytelmässä. Lavastus puolestaan oli nykyaikaisen niukkaa, mutta hyvin näytelmää tukevaa.Ja estradia hyödynnettiin esityksessä laajasti, siitä kiitokset.
Loppujen lopuksi näytelmä oli ihan leppoisaa katseltavaa, ja ei siellä aika pitkäksi tullut. Mutta ei tämä mitään hurraa -huutojakaan synnyttänyt. Mietittiin esityksen jälkeen työkaverini kanssa, että suosittelisimmeko tätä näytelmää muille. No, vähän jäätiin kumpikin pyörittelemään ajatusta. Ei tämä missään tapauksessa ole niitä "pakko nähdä" -näytelmiä, mutta toisaalta ei se nyt ole hassumpi tapa kaunista kesäiltaa viettää tämän Pekka Puupäänkään seurassa. Otapa tästä nyt sitten selvää.
Erityisesti ilahdutti: Ylipäänsä iloitsen siitä, että Pekka Puupää -näytelmä tehtiin. Näitä näkee harvoin. Minunkin oma haaveeni olisi päästä joskus tekemään Justiinan rooli :-)
Erityisesti ärsytti: Jos kerran murretta halutaan puhua, niin puhutaan sitten kanssa. Jos kerran muita sanoja "viännetään", niin esimerkiksi kyllä Pekka esitellessään itsensä olisi takuulla sanonut sitten myös "Puupiä" eikä "Puupää".
Repliikki: Asiahan ei tietysti minulle kuulu...
Olen pohdiskellut blogin perustamista jo vuosia. Aiheitakin on tullut ja mennyt. Jonkinlaiseen saamattomuuteen ne ovat aina kaatuneet. Viime kesänä ryhdyin omalle facebook-sivulleni kirjoittamaan arvioita/kritiikkejä/ajatuksia kesäteatteriesityksistä, joita kävin katsomassa. Ja niitähän kertyi. Kokonaiset kolmekymmentä kappaletta. Olisi ollut vielä elokuulla pari mielenkiintoista esitystä katsottavissa, mutta sitten ajattelin, että eiköhän tuossa ole jo yhdelle kesälle tarpeeksi teatteria. Mutta blogin perustaminen jäi kytemään päähän.
Eilen kävin katsomassa tämän kesän ensimmäisen kesäteatteriesityksen. Jotenkin tuntui, etten enää viitsi niitä esityksiä facebookissa ruotia, ja jäin pohtimaan blogin perustamista, päätyen jälleen kerran viitseliäisyyden puutteeseen. Avauduin tästä facebookissakin, ja sain kannustusta blogin aloittamiseen. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, oman teatteriblogin äärellä.
Teatteriesityksiä käyn vuosittain katsomassa muutamia kymmeniä, riippuen vähän ajasta ja mahdollisuuksista kulkea. Ennätykseni on jostain parinkymmenen vuoden takaa, jolloin yhden vuoden aikana kävin katsomassa kuutisenkymmentä teatteriesitystä. Siis kyllä... Enemmän kuin yhden per viikko! Se vuosi oli hieno, mutta sillä oli seurauksensa, joka kantaa vieläkin jälkiään: Olen melko kriittinen teatterikatsoja. Toisaalta kesken esityksen poistumiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Esityksen siis pitää olla todella surkea, mitäänsanomaton, suorastaan tyhjä, että luovutan kesken. Kriittisyydestäni huolimatta, osaan myös antautua teatterin vietäväksi hyvin monentasoisiin esityksiin.
Tässä blogissani tulen kirjoittamaan tulevista teatterielämyksistäni. No, sikäli astun menneisyyteen, että eilisestä esityksestä alkaen meinaan kirjoitella. Ja ehkä saatan joissain kirjoituksissa palata menneisiin esityksiinkin, jotenkin viitaten. Jotkut esitykset ehkä teilaan, toiset kehun, useimmat saavat sekä kiitosta, ihmetystä ja kritiikkiäkin. Harvoin on niin hyvää, etteikö olisi jotain huonoakin, ja päin vastoin. Joku ehkä ihmettelee mikä tarve minulla on haukkua tai teilata esityksiä, varsinkin, jos ne ovat harrastajien tekemiä. Ei mikään, tarvetta ei ole. Mutta koen, että minulla on katsojana (varsinkin jos/kun olen siitä maksanut) oikeus kertoa rehellinen mielipiteeni. Ja kyllä minulla on rohkeutta tehdä se myös julkisesti. Toisaalta olen sen verran elämässäni ollut myös näyttämöllä, että kyllä siellä varsin hyvä käsitys on siitä, mikä esityksessä on vialla ja mikä toimii. Jotta harvoin ne oikeiden kriitikoittenkaan kommentit (hyvässä tai pahassa) ihan puskista tulee. Lisäksi harrastajanäyttelijänä olen myös sitä mieltä, että harrastuksessa, ja kenties myös näyttelijän työssäkin, eteenpäin vieviä ovat asialliset ja perustellut palautteet, niin hyvässä kuin pahassa. Selkään taputtelut ja vuolaat kehut tuovat toki hyvää mieltä, mutta ei niistä muutoin paljon käteen jää. Ja toisaalta kritisoiminenkin ilman perusteluja on yhtä turhaa.
Melkein parasta teatterissa kuitenkin on esityksistä syntyvä keskustelu. On hienoa keskustella ystävien ja läheisten kanssa esityksistä kotimatkalla. On hienoa olla eri mieltä ja avartaa siten omaakin tai toisten näkemyksiä esityksistä. Tämä on tärkeää muistaa tätä blogianikin luettaessa: nämä ovat vain minun mielipiteitä, ne eivät ole oikeita tai vääriä, mutta ne ovat minun mielipiteitä. Teillä jokaisella on täysi oikeus olla mitä mieltä haluatte. Ja hienoa on, jos rohkenette kommentoida ja kertoa oman mielipiteenne ja siten keskustella kanssani teatterista. Ja vielä hienompaa on se, jos tämä blogini antaa jollekulle sysäyksen lähteä teatteriin. Se, jos mikä, saa mieleni iloiseksi.
Hienoja hetkiä teattereissa, meille kaikille!
