Paukkajan teatteri: Jakomökki. Enon Ahvenisella 27.6.2017, ensi-ilta.

Lähdin Paukkajan teatteriin epämääräisin miettein. En ole mikään Paukkajan teatterin fani ollut koskaan, mutta yritän kuitenkin paikallista harrastajateatteria käydä aina kannattamassa. Toivoin kovasti, että he yllättäisivät minut positiivisesti. Ja täytyy sanoa, että toiveeni kuultiin ainakin osittain.

Teksti oli Kaisa Jäniksen juuri Paukkajan teatteria varten kirjoittama. Moniin kesäteatteriteksteihin verrattuna tämän tekstin hyvä puoli oli se, että se ei ollut ennalta-arvattava, vaan kaikki mitä tuli eteen oli tavallaan yllätyksellistä. Teksti sisälsi paljon perinteiselle kesäteatterille tyypillistä huumoria, joista jotkut sutkautukset olivat todella oivallisia ja hauskoja. Osa jutuista sen sijaan oli jo varsin kulunutta. Kaikesta hyvästäkin huolimatta kokonaisuudessaan teksti oli kuitenkin vähän mitäänsanomaton ja tarinallisesti ehkä jotenkin tylsä.

Paukkajan teatterin näyttelijät tekivät kaikkineen kelpoa näyttelijän työtä. Porukka oli suhteellisen tasaista ja heitä oli mukava katsella. Replikointi oli ensi-illassa vielä vähän hakusessa ja kuiskaajalle oli hiukan turhan paljon töitä, joskaan ei se esitystä haitannut. Myös lavastus oli kiva.

Se mistä en tälläkään kertaa pitänyt, oli se Paukkajan teatterin "tavaramerkki" eli alapäähuumorin viljely. Kun se ei minuun uppoa, niin ei uppoa. Ja sitä riitti tälläkin kertaa, joskin onneksi ei päästy lähellekään joidenkin menneiden vuosien tasoa. Alapäähuumoria oli tekstissäkin, mutta kyllä Lauri Jänis oli ohjaajana taas kerran tekstistä vielä oikein alleviivannut jokaisen mahdollisen kohdan itse esitykseen ja lisännyt muutamaan muuhunkin kohtaan liikkeitä, eleitä ja käsimerkkejä. 

Muutoin ohjauksesta voisin todeta sen verran, että näyttämörakenne on sellainen, että "maassa" tehtävät asiat eivät valitettavasti ihan muutamaa ensimmäistä riviä lukuunottamatta näy katsojille, joten ehkä jatkossa kannattaisi miettiä voisiko niitä toteuttaa niin, että tuossa katsomorakenteessa näkyisi paremmin kaikille. Ja tässä näytelmässä esitetyt musiikki/laulusessiot olivat kyllä niin heikkolaatuisesti toteutettuja, että voi kun ne olisi jätetty pois kokonaan. Varsinkin kun niitä ei oikeasti edes tarvittu.

Eniten ärsytti: Tuo alleviivattu alapäähuumori. Toki tämä on Paukkajan teatterin kohdalla selkeä valinta, jotta mitäpä sitä sen suuremmin ruikuttamaan, kun tiesin sen jo mennessänikin.

Erikoista: Naurutakuu. Sitä Paukkajan teatteri aina lupaa esityksilleen. Kuinka paljon pitää nauraa, että naurutakuu on lunastettu? Entäs jos ei naurata? Nyt täytyy sanoa, että minä en tämän esityksen kohdalla puhuisi naurutakuusta. Muutaman kerran hymyilytti ja pari kertaa ihan nauratti. Ja eikä vika ollut vain minussa, vaan ei tuo muukaan yleisö mihinkään naurunremakoihin yltynyt. Ja kuitenkin olen nähnyt elämässäni useita teatteriesityksiä, joissa on ollut todellinen naurutakuu, kun yleisö on esityksen lähes alusta loppuun nauraa hohottanut. Viimekin kesänä näin muutaman tällaisen naurutakuu-esityksen, enkä silloinkaan Paukkajalla.

Vuokonjärven kesäteatteri: Vihtorin harha-askel. Juuassa 25.6.2017.

Nyt heti alkuun täytyy todeta, ettei tämä Vuokonjärven kesäteatteri osunut eikä uponnut minuun, tänäkään vuonna. Kuuliaisesti koitan käydä aina silloin tällöin katsomassa, mutta aina vaan saan todeta, että minä en ole edelleenkään tämän teatterin kohdeyleisöä. Olen ymmärtänyt, että Vuokonjärvelle tehdään melko paljon ihan bussiretkiä erilaisten järjestöjen toimesta, ja kyytiläisten keski-ikä on käsittääkseni jonniin verran minua enemmän. Ja ilmeisesti he tykkäävät, hyvä niin. Näin sitä jokaiselle teatterille löytyy omat katsojansa ja tykkääjänsä, ja se lienee tämän kesäteatteri-Suomen tai kesäteatteri-Pohjois-Karjalan suola.

Mikä sitten Vuokonjärvellä mättää minun makuuni? Monikin asia. Ensinnäkin tekstit. En ole vielä koskaan nähnyt Vuokonjärvellä sellaista kesäteatteriesitystä, joka olisi tekstillisesti/tarinallisesti minun makuuni. Tämän vuotinenkin Vihtorin harha-askel oli niin ennalta arvattava, ettei se minua enää naurata. Vieressäni istunut vanhempi mies myhisteli ääneen useita tilanteita ennakoiden, että kohta käy niin, ja niin kävikin, mutta silti tuo mies jaksoi nauraa. Minua ei kyllä valitettavasti nämä ennalta tiedetyt asiat naurattaneet.

Toinen asia mikä Vuokonjärvellä hiertää on tämä puitteitten ja esityksen laadun kohtaamattomuus. Tosin tämä ei kyllä ole pelkästään Vuokonjärven ongelma. Eli on rakennettu hienot katetut katsomot ja hankittu äänentoistot, jotka antavat odottaa itse esitykseltä todella paljon. Mutta kun sitten se itse esitys kautta linjan on kohtuullisen vaatimattomalla harrastajateatteritasolla, niin ristiriita on valmis. Lisäksi kun tekniikka toimii miten toimii ja nytkin sunnuntaina kuunneltiin kovaäänisten kautta hengityshuokailuja, niin eipä se kivaa ole. Nytkin sunnuntaina mietin, että miten ihanaa olisi rakastua Vuokonjärven upeissa maisemissa tuohon näytelmään ja rehelliseen harrastajatekemiseen, jos istuttaisiin aidoissa oloissa taivaan alla riukupenkeillä ilman mitään hienosteluja. Kun odotukset olisivat samalla tasolla kuin tekeminen, niin silloin voisin arvostaa ja tykätä, helpostikin. Toki ymmärrän Vuokonjärveä siinä mielessä, että näillä puitteillahan palvellaan juurikin sitä heidän ydinyleisöään ja saadaan ne bussilastit liikkeelle. Jotta tässä nyt kritisoin tätä kuviota vain omasta itsekkäästä näkökulmastani.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Itse esitys reipastui ja parani toisella puoliskolla huomattavasti kautta linjan. Jopa näyttelijät olivat monilta osin mielestäni ihan eri tasolla kuin näytelmän alkupuolella. Näytelmässä myös laulettiin jonkin verran. En ole ihan varma olivatko laulut sinänsä tarpeen, mutta ainakin ne laulettiin sellaisella varmuudella, että niitä oli kiva kuunnella.

Eniten ärsytti: No, äänentoistohan se ärsytti eniten ja ne sitä kautta kuuluvat huokailut sun muut toimimattomuudet. Ja se ärsyttää teatterissa lähes aina. Jos se ei ole jollekin blogiani lukevalle vielä käynyt ilmi, niin minä siis noin yleisestikin inhoan mikityksiä teatterissa, erityisesti harrastajateatterissa: koska ne harvoin toimivat kunnolla, koska ne pienentävät näyttelemisen, koska sieltä usein kuuluu kaikkea ylimääräistä mm. hengitystä ja koska se ei vaan ole mukavaa, ettei ole kärryillä kuka puhuu, kun ääni tulee aivan toisaalta. Vuokonjärvelläkin kaiuttimet on sijoitettu katsomon laidoille, jolloin äänet tulevat hassusti sivusta, kun näyttelijät kuitenkin ovat edessämme. 

Eniten ilahdutti: Vuokonjärvellä ilahduttaa aina se upea maisema ja paikka. Ilahdutti sekin, että taustan järveä hyödynnettiin näytelmässä.

Erikoista: Pohdiskeltiin kotimatkalla sitä, että onhan se teatteriharrastajana hienoa, että todennäköisesti Leader-rahoituksen turvin on näitä hienoja teatterikatsomoita ja muita puitteita saatu maakuntaan todella paljon. Jännää on kuitenkin se, että omaan makuun useimmat alueemme esityksellisesti tasokkaimmista kesäteattereista katsellaan ihan taivasalla. En tiedä mistä se kertoo, mutta toivottavasti myös erityisesti näillä hulppeat puitteet omaavilla harrastajakesäteattereilla on jatkuvuutta niin näyttelijöiden kuin katsojienkin puolelta, kun väki ikääntyy.

Teatterireki: Vaahteramäen Eemeli. Hammaslahden Honkavaaralla 22.6.2017.

Aika kultaa muistoja. Vai kultaako? Kovasti meni tämä esitys myös muistojen vallassa, kun joskus aikoinaan on tullut tämä sama näytelmä esitettyä täällä Enossa pikku-Lutikoiden kanssa. Saman tyyppinen idea oli silloinkin: mukana paljon lapsia ja vähän aikuisia. Tai meidän esityksessä oikeastaan nuoria aikuisia. Tämän näytelmän aikuiset olivat oikeasti aikuisia.

Toistan varmasti itseäni, mutta on aina mukavaa kun lapsia on näyttämöllä. Se luo jotenkin aina vahvaa fiilistä siitä, että teatterin tekemisellä, myös harrastustasolla pitkin pitäjiä, on jatkuvuus myös tulevaisuudessa. Tässäkin näytelmässä oli mukana kymmenkunta lasta/nuorta, jotka suoriutuivat rooleistaan oikein hyvin.

Ennen näytelmän alkua katsoin käsiohjelmaa ja siinä oli mainittuna useampia Eemeleitä ja Iidoja. Selitin mukana olleelle "herramelkeinviisiveelle", että nämä esittävät eri esityksissä Eemeliä ja Iidaa. Vaan eipäs ollutkaan niin. Olikin hauskaa kun esityksen alussa lavalle pörhältikin useita Eemeleitä ja Iidoja. Eemelit ja Iidat vaihtuivat pitkin esitystä ja hämmentävää kyllä, se toimi niin hyvin, ettei aina edes tajunnut Eemelin tai Iidan vaihtumista. Olisin toivonutkin tuota useamman Eemelin ja Iidan sisältävää loistavaa ideaa hyödynnettävän enemmänkin ja monipuolisemmin pitkin näytelmää.

Itse näytelmä oli rakennettu varsin pitkälle, erityisesti ensimmäisellä puoliskolla laulujen varaan. Sinänsä varsin mielenkiintoinen veto, kun tämän näyttelijäporukan varsinainen vahvuus ei kyllä valitettavasti laulaminen ollut. Ryhmässä laulaminen toimi ihan suhteellisen mukavasti, mutta muutamat aikuisten laulamat soololaulut eivät varsinaisesti parantaneet esityksen laatua. Toisekseen jatkuvilla lauluilla näytelmän tempo hidastui sellaiseksi, ettei mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" jaksanut keskittyä itse esitykseen. Ja kun seurasin muitakin lapsia, niin samaa herpaantumista näkyi muissakin lapsissa. Toisella puoliajalla laulettiin vähemmän, niin näytelmä etenikin vauhdikkaammin.

Kovasti meillä odotettiin Eemelin isän Eemeliiiiii -huutoja, vaan harmittavan vähän niitä kuultiin. Ei tainnut olla kuin kaksi-kolme kertaa koko näytelmän aikana. Kotimatkalla juteltiinkin, että Eemelistä kyllä tässä näytemässä kuoriutui vähän turhankin kiltti poika, ja isä-Anttonista varsin leppeä ja lempeämielinen mies, jonka yhdennäköisyys ruotsalaisesta televisiosarjasta tutun isän kanssa oli muuten hämmentävä. Näytelmän ohjauksessa oli korostunut meistä turhankin paljon Liinan ja Aatun sinänsä hauska tarina. Näytelmän loputtua tuumailimme, että enemmän esitys heistä kertoi kuin itse Eemelistä.

Esityksen kesto ei sinänsä ollut liian pitkä, mutta kyllä tästä olisi helposti voinut tehdä jonkin verran lyhyemmän ja samalla vähän vauhdikkaamman ja erityisesti näille pienille katsojille mielenkiintoisemman. Ja olisi se toiminut paremmin jonkin verran lyhyempänä myös aikuiseen makuun.

Eniten ilahdutti: Joka kerta kun lapset tulivat lavalle esittäessään aikuisia, tuli kyllä aito hymy huulille. Lapset olivat kyllä niin ihania aikuisia.

Eniten ärsytti: Minua kyllä vaivasi välillä kulisseissa (turhanpäiväinen) juoksentelu. Olisi voinut paremmin miettiä näyttämölle tuloja ja poistumisia, ettei olisi tarvinnut kulisseista toiseen juoksennella. Se kun näyttämölle näkyy kuitenkin! Ja Liinan lipputankoon nostosta kyllä valitettavasti katosi isoin hohto, kun nostoon tarvittiin ohjaaja lavalle ja kiinnitys kesti liian kauan. Turvallisuus on tietenkin äärimmäisen tärkeää, mutta ehkä sitä ratkaisua olisi voinut miettiä jotenkin muutoin tehtäväksi, että se olisi tapahtunut jouhevasti ja kätevästi.

Erikoista: Ensimmäiset hymyt meidän huulilemme tuli, kun Anttoni Nieminen saapui lavalle ja mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" tuumaili kovasti naureskellen, että joulupukin kengät... Niinpä... Anttoni Niemisellä oli lapikkaat jalassa, ja eipä tämä "herramelkeinviisivee" ollut lapikkaita aiemmin kenenkään muun kuin joulupukin jalassa nähnyt.

Mikko Lauronen: Mieskuvia Suomesta. Maarianvaarassa 12.6.2017.

Tämäpä oli jokseenkin hämmentävä esitys. Monologi, joka kyllä jaksoi pitää otteessaan alusta loppuun. Lauronen teki erittäin hyvää näyttelijäntyötä muuntautuessaan erilaisiksi, erinäköisiksi miehiksi. Sitä oli ilo katsella. Hämmennystä aiheutti huumori: Olenko minä tosikko? Parikymmenpäinen yleisö lähes ulvoi naurusta suurimman osan esityksestä. Minä hymyilin välillä, taisin pari kertaa naurahtaakin. Mutta suurimman osan esityksestä olin varsin vakavana. Mistä moinen?

Minusta nämä Laurosen esittämät mieshahmot eivät olleet naurettavia. Ne olivat todellisia miehiä, joita täällä meidän kylillä asuu. Irrallisina hahmoina varmasti kovastikin huvittavia, mutta minä en osannut niitä oikein sellaisina katsella. Minulle mieshahmot olivat hieman ehkä yksinkertaisia, tai ainakin pienessä piirissä elämänsä viettäneitä, sinänsä varmaan elämäänsä tyytyväisiä miehiä. Ja sitten oikein nauramaanko olisi pitänyt heille yltyä? Ehkä nauruakin olisi myös minulta irronnut, jos esitykseen olisi rakennettu myös jotain selkeämpää empatiaakin näitä miehiä kohtaan. Toisaalta mietin sitäkin, että varsin oli yksitotinen tämä suomalaisten miesten kattaus. Olisihan siellä voinut olla vaikka jokunen modernimpikin mieshahmo joukossa. Kyllä näissä sinänsä hyvin menestyvissä miehissäkin koomisuutta riittäisi. Varmaan silloin olisi itsellekin tullut henkinen lupa nauraa myös näille reppanoille miehille, kun olisi joukossa ollut niitä menestyjiäkin. Niin ja olisiko sekään haitannut mitään, jos joukossa olisi ollut joku sinänsä mielenkiintoinen hahmo, jolle ei olisi tarvinnut nauraa ollenkaan. Esityshän oli kuitenkin nimeltään "Mieskuvia Suomesta". Eihän täällä nyt kaikki miehet kuitenkaan ihan naurettavia tapauksia ole ;-)

Esitys muutoin oli rakennettu taidokkaasti ja muuntautuminen hahmosta toiseen tapahtui näppärästi yleisön edessä tarinoiden miehistä mukavasti taustatietoa. Esityksen kestokin, vähän vajaa tunti, oli oikein oivallinen.

Erityisesti ilahdutti: Mikko Laurosen näyttelijäntyö ja muuntautumiskyky hahmosta toiseen.

Erityisesti ärsytti: Empatian puute hahmoja kohtaan.

Erikoista: Muu yleisö vastaan minä ja ystäväni. Muut nauroivat tikahtuakseen lähes esityksen alusta loppuun. Meitä ei juuri naurattanut. Mietittiin kyllä sitäkin, että yleisössä taisi olla paljon Laurosen tuttuja, kavereita, ystäviä. Ja sekin on jännää, että kuinka esitykseen yleensä aina tulee joku uusi lisäulottovuus, kun tuntee näyttelijän/näyttelijöitä. Ja tuumailtiin, että toiko se tälle muulle yleisölle jotain sellaista lisää, että koomisuus lisääntyi omaan luokkaansa, vai oliko tämä vain erilaisten huumorintajujen kohtaamattomuuden ongelma.

Tasihinin talon kesäteatteri: Pekka Töpöhäntä. Lappeenrannassa 11.6.2017.

En jaksa olla vieläkään, jo muutamien teatterikäyntien jälkeen, ihastelematta tätä Tasihinin talon takapihamiljöötä. Voiko tämän kauniimpaa miljöötä kesäteatterille kaupungin keskustassa ollakaan? Tällä kertaa miljöö toimi erinomaisesti myös Pekka Töpöhännän lavasteena. Ei juuri paljon ylimääräisyyksiä tarvittu, siitä annan kyllä isot kiitokset. Vähemmän oli enemmän. Luotettiin miljööseen ja näyttelijöihin.

Näyttelijät tekivät loistavasti harrastajina työtään. Heidän näyttelemistään oli ilo katsella. Puvustus oli minusta nerokasta ja hauskaa. Kissoista oli tehty kissoja puvustamatta niitä kissoiksi. Hännät ja korvat kyllä riittivät, ainakin minulle.

Kaikki oli kohdillaan, että esityksestä olisi tullut huippu, mutta eipäs siitä sitten tullutkaan. Tarina oli sympaattinen, mutta näytelmänä, erityisesti lasten näytelmänä, aivan liian hidastempoinen ja ennen kaikkea liian pitkä. Mukanani ollut viisivuotias aneli jossain vaiheessa kesken esitystä poislähtöä, mutta nätisti hän kuitenkin malttoi istua näytelmän loppuun, lähes paikoillaan. Käytännössä mutkuili penkissään koko esityksen alusta saakka, eikä ollut kyllä ainoa lapsi, jolla näin samaa ongelmaa. Enkä ihmettele yhtään, kun itsellänikin aika kävi paikka paikoin varsin pitkäksi, vaikka näytelmään oli nerokkaasti sijoitettu pikku juttuja vain meille aikuisillekin ymmärrettäväksi. Lapset saattoivat nauraa samoissa kohdin, mutta eri syistä.

Musiikistakin tykkäsin, enkä itse kokenut sen olevan mitenkään kovalla, mutta tämä herra viisivuotta piteli korviaan joka kerran kun laulettiin ja soitettiin, ja eikä ollut ainoa lapsi, joka tätäkin teki. Siitäkin huolimatta, että istuimme viimeisessä penkkirivissä.

Kovasti mielelläni olisin kehunut tämän esityksen maasta taivaaseen, niin moni asia oli todella hyvin. Puolen tunnin verran kun olisi ohjaaja punakynää heilauttanut sinne-tänne, niin johan olisi ollut varmasti tämän kesän parhaimmistoa tämä esitys. Näin uskallan väittää, vaikka en vielä kovin montaa esitystä ole nähnytkään.

Erityisesti ilahdutti: Onnistumisten keskellä nostan nyt puvustuksen korokkeelle. Nyt oli Tasihinin talon henkilökunta tehnyt hyvää työtä.

Erikoista: Sitä ei aikuisena aina tule ajatelleeksi miten lapsi kokee asioita. Niin kuin tuo äänien kovuus. Myöskään kulttuurielämys itsessään ei välttämättä ole se paras juttu, jos junat ovat mielessä tämän hetken suurinta hottia. Kotiin palattua ei tämä esitys jäänyt pienen herran ykköskokemukseksi, vaan nähdyt tasoristeykset olivat se kovin juttu. Ja sitä mielipidettä tuskin olisi muuttanut edes se, että näytelmä olisi ollut puoli tuntia lyhyempi. Siis tällä pikkuherralla. Minulle tämä esitys oli jo nyt huomattavasti mukavampi kokemus kuin reissulla nähdyt tasoristeykset :-) 

Korpiryhmä: Susi. Enon Harpatissa, 28.5.2017.

Oli päivän selvää, että haluan mennä katsomaan Hannelen esittämän Susi-esityksen. Siitäkin huolimatta, että etukäteen pelkäsin kovasti, etten ymmärrä siitä mitään. Tiesin jo etukäteen esityksen olevan jotenkin performanssityyppinen, sisältäen tanssia, puhetta, näyttelemistä. Ja rehellisesti sanottuna tämän tyyppiset esitykset ovat aina olleet minulle vaikeita. Ei vaan minun järki, yleissivistys ja taiteellinen äly riitä ja en mahda sille mitään. Ja niin kävi toteen tämä minun pelkoni tälläkin kertaa.

Esitys oli visuaalisesti hieno. Jotenkin todella kylmässä säässä ladossa yleisössä värjöttely vielä korosti sitä visuaalisuutta, varsinkin silloin kun kynttilät lepattivat taustalla. Hannele Turunen vahvana tulkitsijana oli vahva ja vakuuttava tälläkin kertaa, sitä ei käy kiistäminen. Mutta kun itse sanoma ei aukene, niin ei se vaan aukene. Mutta ajatuksia se herätti noin yleisesti. Esityksen aikana ennätin miettimään susiasioita ja muitakin vastakkain asettelun aiheuttavia asioita esim. maahanmuuttoa. Mietin sitä, että miksi nykyään aina pitää kaikki asettaa vastakkain. Miksi mistään asiasta ei voi keskustella edes hiukan ymmärtäen toistensa puolia? Miksi kukaan ei tee taidetta tai esitystä, jossa molemmat puolet tulevat kuulluksi? Miksi halutaan hakea konflikteja eikä rauhaa? Siltä se minusta vaikuttaa. Ehkä minä mietin tällaisia, koska minusta kaikilla asioilla on puolensa. Niin susissa kuin maahanmuutossakin. Ehkä siksi minua ei myöskään itkettänyt esityksen lopussa. Ei itkettänyt, koska minä en tiennyt (tai ymmärtänyt) miksi se susi tapettiin. Koska sille tappamisellehan voi olla joku perusteltu syy (sairas, häiriintynyt tms.).

Eniten ilahdutti: Kohtaus herra Mäyrä(koiran) kanssa oli minusta valloittava. Siinä kohtauksessa sain myös kiinni sanoman. Tai ainakin minulle sillä oli ymmärrettävä sanoma. Sitähän tämä maailma on: yhtä sönköttämistä, ettei vaan asettele sanojaan väärin, ettei kukaan ymmärrä väärin, ettei kenellekään tule pahamieli, ettei, ettei, ettei. Ja tätä kirjoittaessanikin mietin, että mitä sanoja kirjoitan ja miten sanon, ettei kukaan pahoittaisi mieltä. Enkä nyt edes ajattele tämän esityksen esiintyjiä, vaan yleisemmin näitä susi- tai maahanmuuttofanaatikkoja puolelta tai toiselta. Ja siitäkin huolimatta varmasti moni pahoittaa mielensä, ja minutkin leimataan ties miksi. Outoa, sillä minähän olen omituinen harmaan tien ajattelija, jolta löytyy ymmärrystä molemmille puolille tiettyyn rajaan saakka. Ja asiasta riippuen se raja on eri puolilla eri kohdissa.

Eniten ärsytti: Englannin kieli. Sehän se eniten tökki. Minä ymmärsin kaiken, kyse ei ole siitä. Mutta en minä vaan tykkää siitä, että kun katsomoon tulee muutama ulkomaalainen kaveri, niin esityskielikin muuttuu osittain toiseksi. Tuohon edellä mainittuun iloitsemaani kohtaukseen olisin mieluummin eläytynyt ihan vain suomen kielellä. Ja aina mietin sitäkin, että entäs jos katsomossa olikin joku sellainen, joka ei englantia ymmärrä. Niinhän se on, että kun yhdelle kumarrat niin toiselle pyllistät. Tämän esityksen sinällään voi toteuttaa helpostikin englanniksi, mutta kannattaisiko pitää sitten ihan erikseen englannin kielinen esitys, jolloin katsojat voivat jo etukäteen asiaan orientoitua. Minä vain nyt satun rakastamaan suomen kieltä.

Erikoista: Olenkohan tulossa vanhaksi ja kärttyiseksi, mutta en minä ymmärrä tätä nykyajan vapautunutta taidekulttuuria, jolloin katsojatkin voivat puuhailla omiaan esitysten aikana? Varmaan olen. Mutta kyllä minun taidenautintoani (vaikken paljon ymmärtänytkään) latisti ihan oikeasti se, että esityksen ollessa herkimmillään, takanani oleva henkilö päätti alkaa syömään omenaa, haukkaillen ja rouskutellen omenaansa varsin äänekkäästi. Siis että eikö edes tuntia voi olla syömättä?

Kesäteatteria tai teatteria kesällä: Tähän loppuun on sanottava vielä se, että tästä se sitten alkoi: minun kesäteatteri -kauteni. Tämä esitys nyt ei luonnollisestikaan ollut varsinainen kesäteatteriesitys vaan paremminkin teatteriesitys kesällä, joskin siitä kesästäkin voidaan olla montaa mieltä, niin kylmä oli keli esityksen aikaan. Vaikkei tämä nyt varsinaisesti minun suosikkiesitykseni ollut, niin olisi kausi voinut kuulkaa paljon pöllömminkin alkaa. Ja yhdestä asiasta olen varma, että kovastakin kritiikistäni huolimatta, tämä esitys on takuulla tulevan kesän esityksistä enemmän top kuin flop-osastoa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Terijoella. Lappeenrannassa 12.5.2017.

Odotukset oli omituiset tästä näytelmästä, vai oliko niitä edes. Se oli selvää, että halusin nähdä näytelmän, mutta hieman pelkäsin etukäteen, etten ehkä ole ihan kohderyhmää. Kuitenkin toivoin, että esitys toisi jotain ihanaa ja kesäistä eteeni, ja ennen kaikkea yllättävää. No, toiko se? Eipä tainnut.

Nyt kun kirjoitan tätä, lähes tulkoon kuukauden päästä itse esityksestä, niin muistan esityksestä oikeastaan vain lavastuksen. Se tuo hymyn ja iloisen fiiliksen mieleeni edelleen. Lavastus jotenkin kumpuili sellaista positiivista mielikuvaani aikansa terijokelaisesta pitsihuvilamaailmasta. Mutta siihenpä se sitten jäikin. Muuten esitys oli minusta varsin valju ja mitäänsanomaton. Esityksen heikkous olikin teksti, joka ei millään lailla sytyttänyt ainakaan minua. Kun tahti on verkkainen eikä oikein tapahdu mitään, ja koko juonen kulku oli jotenkin mitään sanomaton, niin eipä siitä esityksestä paljon mieleen jäänyt.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ihan hyvin, ei mitään huippua nähty, mutta ei mitään huonoakaan. Pirkko Hämäläinen oli vierailijana esityksessä. Sitä jäin miettimään, että miksi tähän tarvittiin tv:stä tuttu vierailija. Haettiinko sillä lisänäkyvyyttä näytelmään, yritettiinkö saada lisää katsojia vai eikö vain oma henkilökunta riittänyt ja tarvittiin joka tapauksessa väkeä? Toivottavasti syy oli viimeinen, sillä ei Hämäläinen tuonut tähän näytelmään minusta yhtään enempää lisäarvoa verrattuna siihen, että näyttämöllä olisi ollut joku paikallinen näyttelijä.
 

eKarjala kuvapankki / Ari Nakari

Erityisesti ilahdutti: Lavastus osui ja upposi minuun. Ja ilolla seurasin kun lavastuksessa pystyttiin hyödyntämään uuden teatterin mahdollistamaa tekniikkaa pyörivällä näyttämöllä. Lavastusrakennelma oli upeasti suunniteltu ja se toimi jokaisesta kulmasta, tuoden siten vähän erilaista miljöötä, vaikka oltiinkin koko ajan tavallaan samassa tilassa.

Erityisesti ärsytti: Teksti, koukuttavan tarinan puute.

Erikoista: Olen huomannut, että kiireen keskellä nämä blogikirjoitukset jäävät roikkumaan erityisesti silloin, jos esitys ei ole minulle kolahtanut ja en oikein tiedä mitä sanoisin. Toki joskus kyllä ihan roikkuvat vain siksi, ettei yksinkertaisesti ennätä kirjoittaa. No, sitten kun näistä "kolahtamattomista" näytelmistä käy kuukauden päästä kirjoittamaan, niin ei niistä juuri mitään muistakaan. Mutta se on hienoa, että aina ne alitajunnassa ovat jotenkin jäsentyneet. Vaikkei mitään pikkujuttuja muistakaan, muistaa sen olennaisen hyvän tai huonon, tai molemmat. Niinkuin tässäkin. Lavastuksen hyvyys on kirkastunut entisestään ja teksti jäi mieleen heikkona lenkkinä, niin heikkona, etten oikein enää kunnolla muista mitä näytelmässä edes tapahtui. Vaikka hereillä siinä etupenkissä kuitenkin istuin.