Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Terijoella. Lappeenrannassa 12.5.2017.

Odotukset oli omituiset tästä näytelmästä, vai oliko niitä edes. Se oli selvää, että halusin nähdä näytelmän, mutta hieman pelkäsin etukäteen, etten ehkä ole ihan kohderyhmää. Kuitenkin toivoin, että esitys toisi jotain ihanaa ja kesäistä eteeni, ja ennen kaikkea yllättävää. No, toiko se? Eipä tainnut.

Nyt kun kirjoitan tätä, lähes tulkoon kuukauden päästä itse esityksestä, niin muistan esityksestä oikeastaan vain lavastuksen. Se tuo hymyn ja iloisen fiiliksen mieleeni edelleen. Lavastus jotenkin kumpuili sellaista positiivista mielikuvaani aikansa terijokelaisesta pitsihuvilamaailmasta. Mutta siihenpä se sitten jäikin. Muuten esitys oli minusta varsin valju ja mitäänsanomaton. Esityksen heikkous olikin teksti, joka ei millään lailla sytyttänyt ainakaan minua. Kun tahti on verkkainen eikä oikein tapahdu mitään, ja koko juonen kulku oli jotenkin mitään sanomaton, niin eipä siitä esityksestä paljon mieleen jäänyt.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ihan hyvin, ei mitään huippua nähty, mutta ei mitään huonoakaan. Pirkko Hämäläinen oli vierailijana esityksessä. Sitä jäin miettimään, että miksi tähän tarvittiin tv:stä tuttu vierailija. Haettiinko sillä lisänäkyvyyttä näytelmään, yritettiinkö saada lisää katsojia vai eikö vain oma henkilökunta riittänyt ja tarvittiin joka tapauksessa väkeä? Toivottavasti syy oli viimeinen, sillä ei Hämäläinen tuonut tähän näytelmään minusta yhtään enempää lisäarvoa verrattuna siihen, että näyttämöllä olisi ollut joku paikallinen näyttelijä.
 

eKarjala kuvapankki / Ari Nakari

Erityisesti ilahdutti: Lavastus osui ja upposi minuun. Ja ilolla seurasin kun lavastuksessa pystyttiin hyödyntämään uuden teatterin mahdollistamaa tekniikkaa pyörivällä näyttämöllä. Lavastusrakennelma oli upeasti suunniteltu ja se toimi jokaisesta kulmasta, tuoden siten vähän erilaista miljöötä, vaikka oltiinkin koko ajan tavallaan samassa tilassa.

Erityisesti ärsytti: Teksti, koukuttavan tarinan puute.

Erikoista: Olen huomannut, että kiireen keskellä nämä blogikirjoitukset jäävät roikkumaan erityisesti silloin, jos esitys ei ole minulle kolahtanut ja en oikein tiedä mitä sanoisin. Toki joskus kyllä ihan roikkuvat vain siksi, ettei yksinkertaisesti ennätä kirjoittaa. No, sitten kun näistä "kolahtamattomista" näytelmistä käy kuukauden päästä kirjoittamaan, niin ei niistä juuri mitään muistakaan. Mutta se on hienoa, että aina ne alitajunnassa ovat jotenkin jäsentyneet. Vaikkei mitään pikkujuttuja muistakaan, muistaa sen olennaisen hyvän tai huonon, tai molemmat. Niinkuin tässäkin. Lavastuksen hyvyys on kirkastunut entisestään ja teksti jäi mieleen heikkona lenkkinä, niin heikkona, etten oikein enää kunnolla muista mitä näytelmässä edes tapahtui. Vaikka hereillä siinä etupenkissä kuitenkin istuin.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Niskavuoren nuori emäntä. Lappeenrannassa 11.3.2017.

Tajusin heti alkajaisiksi, että minusta on todellakin tullut Niskavuori-fani. Toki tiesin sen alitajuisesti ennenkin, mutta nyt sen sanon ääneen. Niskavuori-fani. Semmoinen minä olen. Joten hurmaantuneena tästäkin esityksestä, voitte jättää ehkä omaan arvoonsa kaikki mitä sanon. Tai ehkä ei sittenkään, tai tiedä häntä.

Olen ollut mukana näyttelemässä Niskavuori-näytelmässä, olen toiminut kuiskaajana yhdessä Niskavuori-näytelmässä, olen nähnyt useita Niskavuori-tarinoita eri teattereissa ja luonnollisesti elokuvatkin olen nähnyt, varmaan useampaan otteeseen. Ja päivän selvää oli, että myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmäkin on nähtävä. Ja ah, kyllä minä niin kovasti tykkäsin. Voi, että kun olisin saanut vielä paikan jostain ensimmäisistä riveistä "piippuhyllyn" sijaan, niin mikäpäs siinä.

Jos nyt jotain järjellistä koittaisin näytelmästä sanoa, niin tykkäsin siitä, että näytelmä oli tehty vanhaa kunnioittaen pienellä modernilla twistillä, jota lähinnä lavastus toi mieleen. Lavastuksesta tykkäsin erityisesti. Se oli visuaalisesti kovin kaunis ja tunnelmallinen, ja niskavuorelaisesti sopivan moniulotteinen. Puvustus tuki näytelmän vanhaa henkeä, ja näyttelijät suoriutuivat työstään mainiosti. Esityksen muutamat laulut olivat raikkaita ja kauniita, ja niitä oli erittäin miellyttävää kuunnella, kun näyttelijät suoriutuivat lauluistakin erittäin hyvin.

Kuva: eKarjalan kuvapankki / Aki Loponen

Jos nyt jotain kritisoin, niin ensimmäinen puoliaika oli minusta eheämpi ja miellyttävämpi seurata kaikin puolin. Toinen puoliaika jotenkin ei ollut niin eheä, ja erityisesti "kahvittelukohtaus" herrasväen kanssa oli minusta jotenkin jopa pitkäveteinen ja puuduttava. Myös esityksen loppu, joka sinällään oli hyvin tyylikäs ja harkittu, ei minusta ollut paras mahdollinen. Mutta näistäkin huolimatta minä kyllä tykkäsin ja kovasti.

Erityisesti ilahdutti: Kerroksellinen ja aavistuksen moderni, mutta myös vanhassa ajassa oleva lavastus upean räsymattolattian kanssa.

Erityisesti ihmetytti: Toisella puoliajalla Niskavuorella sisustettiin uudestaan. Laitettiin uusi hieno, joskin varsin väritön mattokin räsymattojen päälle. Kuvattiinhan tällä "mattomatonpäällä" -sisustustyylillä monenlaisia merkityksiä, mutta silti minusta se oli outo, ja olisin nähnyt sen mielellään hieman rohkeampana, ja silti yhä merkityksellisenä.

Erikoista: Esityksen aikana, sen jälkeen ja vielä nyt kirjoittaessanikin mietin sitä, että oliko tämä esitys oikeasti näin hyvä, vai johtuiko se pelkästään tai osittain siitä, että Niskavuori on minulle niin paljon enemmän kuin joku muu tarina. Ja sen vuoksi Niskavuori on lähes aina hyvä, ellei sitten ole turmeltu ihan täysin. Lopputulema tuumailussani on, että eihän tämä nyt varmasti huono teatteriesitys ollut, mutta tuskin ihan näin loisteliaskaan, kun miten minä sen koin. Mutta toisaalta, näissä asioissa kun ei ole oikeaa ja väärää olemassa, on vain mielipiteitä, ja tämä nyt sattuu olemaan tästä esityksestä se minun mielipiteeni.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Jonni - Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari. Lappeenrannassa 12.11.2016.

Tällä kertaa menimme mieheni kanssa teatteriin melkolailla tabula rasa -fiiliksin. Näytelmä oli tuntematon, ei tietoa onko kyse faktasta vai fiktiosta. Ei oltu kuultu siitä mitään. Komediaa lupailtiin ennakkomainonnan perusteella. Mietteissä oli, että mitähän oikein on luvassa. Voi olla mitä vaan tai olla olematta yhtään mitään.

Ennen esityksen alkua lueskeltiin käsiohjelmaa ja hämmästeltiin, että tämä keihäänheittäjä Jonni siis on ollut oikea henkilö. Ja voin vilpittömästi sanoa, että en ole koskaan kuullutkaan ko. Jonnista, miehellenikin oli täysin tuntematon henkilö. Sikälikin tämä outous oli mielenkiintoista, että myös urheilua seuraan jonkin verran, ja ihan löi pää tyhjää Jonni Myyrän nimen kohdalla. Toki Jonni on vuosisadan alun urheilijoita, mutta kyllähän monet muutkin sen ajan suomalaisurheilijat ovat edes nimenä tuttuja. Mutta ei ollut Jonni, ei, vaikka oli voittanut kaksi olympialaista kultamitalia.

Itse näytelmä oli visuaalisesti hyvin kaunis ja sikäli erittäin onnistunut. Näytelmä piti sisällään lukuisia todella hienoja kohtauksia, ja kautta linjan lavastus, puvustus, valaistus ja yleensäkin näytelmän toteutus olivat näytelmän rikkaus ja yhtenäisyys. Mutta tarinallisesti tämä näytelmä oli minusta, tai oikeastaan meistä, melko pitkäveteinen, varsinkin ensimmäisen puoliajan osalta. Tarina eteni kronologisesti ja ehkä siinä oli se kompastuskivi, joka teki näytelmästä tylsähkön ja jotenkin ennalta arvattavan, vaikkei se sitä missään nimessä ollutkaan. Toinen puoliaika oli juonellisestikin yllätyksekkäämpi ja varmaan sen vuoksi myös mielenkiintoisempi. Vaikka näytelmää markkinoitiin jonkin sortin komedianakin, niin ei se kyllä ollut komediaa nähnytkään. Luonnehtisin näytelmää vakavahkoksi draamaksi, jossa kyllä on myös ilon ja naurun pilkahduksia ja huumoriakin mukana. Kaikki näyttelijät tekivät työnsä taidokkaasti ja muutama roolisuorituskin toi esitykseen lisää huumoria.

kuva: eKarjalan kuvapankki / Ari Nakari

Jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että tämän näytelmän olisi tarkoitus olla uuden Lappeenrannan teatterin yksi tämän kauden vetonauloista. Uskallan kyllä epäillä, vaikka tälläkin näytelmällä on varmasti myös tykkääjänsä, ja minustakin omat vahvuutensakin, vaikkei tämä kokonaisuutena minusta mikään merkkiteos olekaan.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli toteutettu useita keihäänheittokohtauksia, jotka olivat mielestäni todella hienoja, ja onneksi myös useammalla tavalla toteutettuja.

Erityisesti ärsytti: Edessäni istui muutama (nuorisoon lukeutunut) katsoja, joille tuntui olevan vieras tapa istua ryhdikkäästi selkänojaan nojaten. Eihän siinä muuten mitään, mutta istuessa eteenpäin röhnöttäen, ei varmaankaan tule ajatelleeksi, että pahimmillaan peittää takana istuvalta melkoisen paljon näkyvyyttä.

Erikoista: Edelleen mietin sitä, että miten tämmöinen Jonni on niin tuntematon suuruus Lappeenrannassakin. Ainakaan minun asuinvuosieni aikana ei tullut missään aiemmin eteen tämä mies.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Kuin ensimmäistä päivää. Lappeenrannassa 29.9.2016.

Johan vain on toista kuukautta kulunut tästäkin teatterissa käynnistäni ja blogin äärellä olen vasta nyt. Kiireitä, kiireitä ja lopulta unohdus. Koitan parantaa tapani. Jo siitäkin syystä on parannettava, että paremmassa muistissa olevista esityksistä on huomattavasti helpompaa kirjoittaa. Tai ainakin pienet yksityiskohdat muistaa paremmin.

Kuin ensimmäistä päivää sijoittuu vanhusten hoitokotiin. Näyttämöllä on muutama vanhus ja muutamat heidän hoitajansa. Näytelmä on teemoiltaan hyvin ajankohtainen. Itse jäin miettimään sitä, että vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat niin isoja ja aina ajankohtaisia, että olisiko riittänyt pitäytyminen ihan siinä ilman, että tuli nostettua esiin muitakin isoja asioita mm. maahanmuuttajiin liittyviä asioita, paikallisuus. Ja kun kaikesta ottaa kermat kakun päältä, niin saadaanhan siitä hauskaa, mutta onko se sitten jopa yleisön nuoleskelua. En tiedä, mutta vähän hämmentynyt olo jäi. Varsinkin kun minuun itse teksti ilman hauskuutuksia ei edes purrut. Enemmänkin varsinaisen tarinan suhteen jäi minulle melko pitkästynyt ja valju olo. Enkä tällä tarkoita, että suhtautuminen näytelmässä esiintyviin asioihin olisi minulle samantekevää, ei ole. Vaan tarkoitan sitä, että näytelmänä tarina ei uponnut minuun.

Kuten sanottua, hauskuutuksia riitti, etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliajalla. Useita kertoja huomasin hymyileväni, jopa nauravani. Useita kertoja huomasin havahtuvani myös omiin asenteisiin ja ajatuksiini tai yleisiin olettamiin vaikkapa tavasta puhua vanhuksille ja maahanmuuttajille: kovaa tietenkin, ovathan kaikki vanhukset huonokuuloisia ja kielitaidottomatkin tietysti ymmärtää paremmin kun kovasti puhuu... heh! Kun teksti pitää sisällään mukavia ja hauskuuttavia juttuja, niin en minä saata ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä näytelmään piti vielä rakentaa sisään se perinteinenkin "hauskuutuskeino": mies pukeutuu naiseksi. Jussi Johnsson sinällään teki ansiokkaan roolin 95-vuotiaana Taimina, mutta olisi tuohon rooliin varmasti naisiakin löytynyt, jopa pitkiä ja laihoja, jos koomisuutta vanhaan mummoon ehdottomasti haluttiin vielä niilläkin tekijöillä korostaa.

Kuva: eKarjalan kuvapankki/Ari Nakari

Näytelmän lavastus oli varsin poikkeuksellinen hoitokodiksi. Näyttämön reunoina oli metallisia ovia ja keskellä pyöreä istuinalue. Metalliset ovet toivat mieleen voimakkaasti ruumishuoneen, jota varmasti myös tavoiteltiin. Minulle keskellä oleva istuinalue puolestaan toi mieleen keskieurooppalaisen puiston. En tiedä oliko se enää lavastajan tarkoitus, mutta toisaalta kontrasti ruumishuoneen ja viihtyisän puiston välillä on valtaisa, joskin niiden oleminen läsnä samaanaikaan vanhusten hoitokodissa lienee todellisuutta: halutaan antaa vanhuksille viihtyisä asuinympäristö sen tosiasian äärellä, että kuolema on läsnä tai ainakin hyvin lähellä. Mielestäni lavastus oli toisaalta nerokas, mutta toisaalta se oli jotenkin niin ahdistava ja epämiellyttävä, että se vei ainakin minulta liian paljon huomiota itse näytelmältä.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, myös esityksessä ollut pikkutyttö. Jarno Kolehmainen Eino Gröninä lauloi erittäin hyvin, sitä oli miellyttävä kuunnella. Ja en voi tietysti olla mainitsematta Marja-Liisa Ketolan hienoa roolisuoritusta Ritvana. Ritvan lämmin persoona kosketti, ja etenkin hänen elämäänsä liittyvät kohtalon käänteet saivat minunkin silmäni kostumaan näytelmän loppupuolella.

Erityisesti ilahdutti: Nokkeluudet ja oivallukset ihan tästä oikeasta elämästä. Niissä ei ole oikeasti mitään hauskaa, mutta näyttämölle tuotuna käyvät hymyilyttämään väkisinkin.

Erityisesti ihmetytti: Robottitanssi. En minä ymmärtänyt koko juttua. Ei vaan avautunut minulle millään tasolla. Jäi täysin irralliseksi.

Erikoista: Lavastuksen vaikutus omaan mieleeni ja esitykseen. Ehkä johtui siitä, että kuolema, joka on minusta jotenkin hyvin pelottavaa, oli tuotu näyttämölle läsnäolevaksi koko esityksen ajaksi.