Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Koukussa. Joensuussa 3.11.2016.

Olin kuullut ja lukenutkin tästä kaupunginteatterin näytelmästä paljon hyvää. Muutaman viime vuoden aikana olen nähnyt Imatran teatterissa pari loistavaa farssia. Siispä lähdin työpäivän päätteeksi teatteriin kovin odotuksin. Oma mieliala oli juuri sellainen, että olin valmiina nauramaan, millekään draamalle en olisi ollut otollinen. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuva: Joensuun kaupunginteatteri

Lavastuksen nähtyäni olin aivan myyty. Hieman väsyneeseen olooni tuo raikas ja hillittömän värinen lavastus toi juuri sitä pirteyttä ja hyvää mieltä mitä kaipasin. Odotukset nousivat entistä korkeammalle. Kun näytelmä sitten alkoi, nyökyttelin ja naureskelin tyytyväisenä. Näytelmän alku oli loistava. Siinä johdateltiin yleisö upeasti farssin pyörteisiin. Taimaukset toimivat ja asiat etenivät kuin kello. Vielä tämän alun jälkeenkin olin niin innostunut, että hymyilin ja naureskelin suht' taajaan, vaikka koko ajan tuumailin, että mitä tälle näytelmälle oikein tapahtui. Pikku hiljaa naurut väheni ja hymyilykin. Toisella puoliajalla yllätin itseni hymyilemästä peräti kerran. Missä siis vika?

Teknisesti esitys toimi kuin junan vessa, ei sen puoleen mitään valittamista. Kaksi asiaa minusta tässä näytelmässä mätti, tai tarkkaan ottaen yksi asia: käsikirjoitus. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että tässä sählättiin jo liikaakin ja ennen kaikkea pyörittiin samojen juttujen äärellä. Se, että joku lukitaan huoneeseen toimii kerran, ja toisenkin, ehkä vielä kolmannenkin, mutta sitten kun on menossa jo neljäs, viides, kuudes ja ties kuinka mones kerta, niin kyllä minulle tuli vahvasti tunne, että tämä on jo nähty, voisitteko keksiä jotain uutta. Kun tähän lisää vielä sen, että naurettaviksi vitseiksi tarkoitetut jutut olivat myös niin vanhoja ja osin mauttomiakin, niin hoh hoijaa, väsymys oli valmis. Voi olla, että vika oli minun ja miehenikin päässä, ettemme jaksaneet jutuille syttyä, kun iso osa yleisöstä kuitenkin nauroi paljon aivan ääneen purskahdellen. Mutta en minä nyt vaan mahda sille mitään, että esimerkiksi homous-väärinkäsityksiin liittyvät asiat eivät vain naurata millään lailla.

Niin, kuten aiemmin totesin, niin teknisesti esityksessä ei ole mitään valittamista, myös näyttelijät onnistuivat esityksessä ansiokkaasti. Uskon, että tämän esityksen huumori on se, mikä lopulta jakaa meidät katsojat tykkäjiin tai vähemmän tykkääjiin. Minulle tämä huumori ei nyt sitten lopulta toiminut. Monelle varmasti toimii ja hyvä niin.

Erityisesti ilahdutti: Nuo keltaisen kirjavat lavasteseinät saivat minut lähes liekkeihin.

Erityisesti ärsytti: Oma huumorintaju. Olisin niin mielelläni tykännyt ja nauranut, mutta kun ei vaan nämä vitsit minulle uponneet, niin ei mahda mitään.

Erikoista: Muistan, että joskus aikoinaan, kun näin ehkä ensimmäisen brittifarssini, niin pohdin paljon sitä, että miksi ihmeessä niitä ei voida sovittaa paikallisiksi. Ärsytti jotenkin niin paljon se ihmisten nimiin liittyvä kieli ja tyyli puhutella. Vaan annas olla nykyään. Juuri se on sitä, mikä minulle tekee farssista farssin. Ja oikein odotan farsseissa sitä, että puhuttelevat toisiaan... Herra Smith, Stanley, Gavin... Oi ihanat brittifarssit!