Läksimme porukalla Kuopioon katsomaan Frida-näytelmää. Kuvataiteistakin kiinnostuneina näytelmä kiinnosti meitä, mutta vaikutuksensa oli myös sillä, että näytelmästä olimme kuulleet paljon ylistäviä arvioita. Odotukset olivat siis kovastikin korkealla. Eikä näytelmä varsinaisesti pettänytkään, joskaan ei se tähtiinkään meitä vienyt.
Näytelmä oli visuaalisesti äärettömän hieno ja sitä oli nautinto katsella. Sen sijaan tarinallisesti Frida oli paikkapaikoin jopa pitkäveteinen. Ihmettelin tai oikeastaan ihmettelimme porukallakin sitä, että näytelmä oli rakennettu niin uskollisesti kronologiseen muotoon. Jotenkin tuntui, että tarina olisi tullut kiehtovammaksi, jos se ei olisi ollut ajallisesti hieman rikkonaisempi. Mutta suurin ihmetys oli se, että Fridan kuvataide/maalausprosessi oli näytelmässä varsin mitättömässä roolissa, niin tekstillisesti kuin lavastuksellisesti. Toki Fridan teoksista tuttu värikkyys oli läsnä tässä vahvasti visuaalisessa näytelmässä lähes koko ajan.
Virpi Rautsiala oli Fridana vakuuttava ja vahva tehden loistavan roolisuorituksen. Joskaan ei muidenkaan näyttelijöiden roolisuorituksia tarvitse haukkumaan lähteä, onnistunutta näyttelemistä kautta linjan. Musiikki ja laulut olivat hienoa kuunneltavaa. Ja lavastus, niin monesti vähemmän on enemmän, niin tälläkin kertaa. Tässäkin näytelmässä oli monia visuaalisesti todella hienoja kohtauksia, vaikkei lavalla ollut juuri paljoakaan mitään. Myös ohjauksellisesti lava ja sen tekniset ominaisuudet olivat käytetty erinomaisesti hyödyksi. Joskin yksi asia meitä kovasti kummaksutti: peilin käyttö. Peiliä käytettiin parissa amme-kohtauksessa ja kummatkin olivat visuaalisesti hienoja. Varsinkin keskenmenoa kuvaava kohtaus oli todella hieno, MUTTA... jälkeenpäin seurueemme kanssa keskustellessa kävi ilmi, että eihän meistä kaikki olleetkaan nähneet samaa. Kun kohtauksen olennaiset asiat oli tarkoitus näyttää yleisöön peilin kautta, ihmettelimme suuresti, miksi oli valittu pieni ja kapea peili, jolloin jokaiselle katsojalle näkyi peilistä täysin erilainen näkymä. Jo pelkästään se, että meitä istui samalla penkkirivillä viisi vierekkäin, eivät kaikki nähneet kaikkea. Ja toki tajusimme, että ideaalisti kohtauksen näkevät vain muutamat henkilöt koko salissa, ja kovin moni ei näe peilin kautta yhtään mitään. Surullista, että hieno, upea ja minusta sanomallisestikin varsin merkittävä kohtaus ei sitten ehkä näkynytkään kuin kouralliselle yleisöä, onnekseni minä olin niiden joukossa, jotka näkivät.
Erityisesti ilahdutti: Ilahdutti koko näytelmä. Vaikka siinä oli yllättävän paljonkin asioita, joista en pitänyt tai joita ihmettelin, niin kyllä tämä näytelmä silti ilahdutti suuresti. Eikä kaduta yhtään, että varta vasten Kuopioon lähdettiin Frida katsomaan.
Erityisesti ärsytti: En ole mikään allergikko, mutta täytyy sanoa, että ensimmäisen puoliajan elämyykseeni vaikutti negatiivisesti edessäni istunut nuorehko nainen, joka "oli kaatanut hajuvesipullon päälleen". Siinä yskiessä ja orastavan päänsäryn keskellä ei ollut mukavaa yrittää nauttia teatteriesityksestä, kun jokainen tämän naisen liikahdus löyhäytti hajuvesipilven ympärilleen. Toiselle puoliajalle vähän helpotti, kun vaihtoivat seurueensa kanssa paikkoja, jolloin istui hieman kauempana minusta. Jäin miettimään, että kuinka tällaiselle tuntemattomalle ihmiselle voisi kauniisti sanoa, että vähempi on enemmän, myös hajuveden käytössä. Jos olisin ollut astmaatikko/allergikko, olisin varmasti joutunut poistumaan esityksestä.
Erikoista: En tiedä oliko kerta ensimmäinen, mutta ainokaisia laatuaan kyllä, että kuulin ammattiteatterissa kuiskaajan työssään. Se ei suinkaan pilannut/häirinnyt esitystä, mutta toi harrastajanäyttelijälle monenlaista viestiä. Ensinnäkin sen, että sattuu sitä paremmissakin piireissä. Toinen ja suurempi muistutus oli se, että kuiskaajan työ varsinkin harrastajaporukoissa on aivan liian aliarvostettu. Monta kertaa kuiskaaja löytyy vasta vähän ennen ensi-iltaa tai sitä tekee kuka sattuu joutamaan. Tässä esityksessä tehty kuiskaus oli loistava osoitus siitä, että kuiskaajan jos kenen pitää osata esitys erinomaisesti, jolloin kuiskaus voidaan tehdä sekunnin murto-osan päästä siitä kun repliikkiä ei kuulu. Harrastajateatterissa kuiskaus valitettavasti usein tapahtuu vasta sitten, kun repliikkinsä unohtanut näyttelijä kiemurtelee epätoivoisena antaen merkkejä kuiskauksen tarpeesta ja kun kaikki muutkin lavalla olleet näyttelijät ovat jo tippuneet rooleistaan. Silloin kuiskauksesta tuleekin itseään isompi, ja ei suinkaan näyttelijän unohduksen vuoksi, vaan sen vuoksi, ettei kuiskaajalle ole annettu mahdollisuutta olla työssään hyvä.
torstai 2. maaliskuuta 2017
Avomielinen Anneli. Vierailuesitys, Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö su 5.2.2017.
Pauliina Hukkanen vieraili monologillaan Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ilmeisesti loppuunmyydyn katsomon edessä. Menin katsomaan odotuksin, että luvassa on hilpeää tekstiä ja hulvatonta naurua. Entistä enemmän toivoin sitä, kun tiesin, että katsomo on hyvin täynnä. Vaan vielä mitä, edessä oli väsynyttä, kulahtanutta ja kliseistä tekstiä, joka ei minua jaksanut naurattaa, muutaman kerran sentään aavistuksen hymyilytti. Pääosin keski-ikäisistä naisista koostunut yleisö kyllä paikkapaikoin nauroi varsin anteliaastikin, mutta ei katsomossa sellaista hurmosta syntynyt mitä olin etukäteen haaveillut ja mitä olisi voinut odottaa.
Kuten jo annoin ymmärtääkin, niin suurin ongelma tässä näytelmässä oli itse teksti. Se oli hyvin yleisöään, siis keski-ikäisiä naisia, kosiskeleva, mutta samalla se sortui hyvin kliseiseen maailmaan, ja ei tekstinä tuottanut mitään uutta ja yllätyksellistä. Jos teksti olisikin ollut tuoreempaa, se olisi varmasti saanut aikaan suorastaan huutonaurua, sillä humoristinen otehan siinä luonnollisesti oli. No, jos vielä tekstin olisin katsojana nielaissutkin, niin ehkä olisin antanut anteeksi, ainakin osittain senkin, että teksti oli Pauliina Hukkasestakin niin hauskaa, että hän tippui roolistaan useita kertaoja esityksen aikana. Ihan oikeasti... Minusta oli käsittämätöntä, että hänenkin kokemuksellaan varustettu näyttelijä sortuu yhden esityksen aikana lukuisia kertoja nauramaan esityksensä aikana, osan niistä paikkaili varsin ansioituneesti ikään kuin naamioiden naurun tarkoitukselliseksi. Vaan minä en niitä paikkailuja ostanut. Enemmänkin mietin, että aliarvioiko hän meitä yleisönä niin paljon, että voi tulla vasemmalla kädellä esittämään näytelmää. Tuttavani pohtivat esityksen jälkeen, että oliko kenties kyse siitä, että esitys oli niin tuore vielä. No, ei ollut tuore. Edellisen kesän on esitystä esitetty Juvalla kesäteatterissa. Jotta olisi luullut, että enimmät naurut olisi ennätetty jo nauraa.
No, aina ei voi voittaa. Tarkoitan sitä, että aina kaikki esitykset eivät ole hyviä. Edellisen viikonlopun työväen näyttämöpäivien useiden esitysten ryppään jälkeen mielessä siinteli esityksen aikana, että joutaisi lähteä kesken pois. En kuitenkaan oikeasti ollut lähdössä minnekään, sillä onhan se niin, että hyvääkin teatteria arvostaa paljon enemmän, kun välillä näkee myös "ei niin hyviä" esityksiä.
Erityisesti ilahdutti: Se minua kaikesta huolimatta ilahdutti, että esitys oli loppuunmyyty tai ainakin hyvin lähellä. Se antaa varmasti lisää toivoa siitä, että vierailuesityksiä kannattaa Joensuuhun tuoda tulevaisuudessakin, toivottavasti enemmänkin.
Erityisesti ärsytti: No, tietenkin eniten ärsytti tuo näyttelijän oma naureskelu, mutta lisäksi kyllä taas luojaani kiittelin, etten ollut mies ja lähellä eturiviä. Sieltä vaan tempaistiin katsomosta mies tanssikaveriksi näyttelijälle, vielä varsin pitkäksi toviksi. Ei tainnut tälle miehelle olla ikävä asia, mutta onneksi hän osasi tanssia edes. Kävipä siinä vaivaantuneena tanssia katsellessa mielessäni, että olisipa ollut kauhea tilanne, vaikkapa minun tanssia ja muutoinkin esiintymistä kammoksuvalle miehelleni huomata yhtä äkkiä olevansa osa esitystä ja tanssia pitkä pätkä kaiken kansa edessä, vaikka hädin tuskin osaa valssin askeleet. Siinä se on, se yleisön osallistamisen riski. Jollekin se voi olla kivaa, jollekin toiselle voi ohimennessään aiheuttaa teatterikammon.
Erikoista: Tämä Hukkasen roolihahmo Anneli oli hyvin rempseä ja avomielinen tyyppi. Samanaikaisesti näytelmä oli ohjattu niin, että vaatteiden vaihto tapahtui aina lavasteina olevien vaaterekkien takana. Jotenkin outoa. Enkä tässä mitään paljasta pintaa ole vailla, mutta tällainen ohjauksellinen valinta jotenkin rikkoi tämän Annelin uskottavuutta. Kyllä nyt ne yksittäiset mekon vaihdot olisi varmasti voitu hoitaa siinä näyttämöllä sen suurempia piilottelematta, mutta myöskään hommaa korostamatta. Nythän sitä vaatteiden vaihtoa tavallaan juuri alleviivattiin, mutta valitettavasti sekin väärällä tavalla.
Kuten jo annoin ymmärtääkin, niin suurin ongelma tässä näytelmässä oli itse teksti. Se oli hyvin yleisöään, siis keski-ikäisiä naisia, kosiskeleva, mutta samalla se sortui hyvin kliseiseen maailmaan, ja ei tekstinä tuottanut mitään uutta ja yllätyksellistä. Jos teksti olisikin ollut tuoreempaa, se olisi varmasti saanut aikaan suorastaan huutonaurua, sillä humoristinen otehan siinä luonnollisesti oli. No, jos vielä tekstin olisin katsojana nielaissutkin, niin ehkä olisin antanut anteeksi, ainakin osittain senkin, että teksti oli Pauliina Hukkasestakin niin hauskaa, että hän tippui roolistaan useita kertaoja esityksen aikana. Ihan oikeasti... Minusta oli käsittämätöntä, että hänenkin kokemuksellaan varustettu näyttelijä sortuu yhden esityksen aikana lukuisia kertoja nauramaan esityksensä aikana, osan niistä paikkaili varsin ansioituneesti ikään kuin naamioiden naurun tarkoitukselliseksi. Vaan minä en niitä paikkailuja ostanut. Enemmänkin mietin, että aliarvioiko hän meitä yleisönä niin paljon, että voi tulla vasemmalla kädellä esittämään näytelmää. Tuttavani pohtivat esityksen jälkeen, että oliko kenties kyse siitä, että esitys oli niin tuore vielä. No, ei ollut tuore. Edellisen kesän on esitystä esitetty Juvalla kesäteatterissa. Jotta olisi luullut, että enimmät naurut olisi ennätetty jo nauraa.
No, aina ei voi voittaa. Tarkoitan sitä, että aina kaikki esitykset eivät ole hyviä. Edellisen viikonlopun työväen näyttämöpäivien useiden esitysten ryppään jälkeen mielessä siinteli esityksen aikana, että joutaisi lähteä kesken pois. En kuitenkaan oikeasti ollut lähdössä minnekään, sillä onhan se niin, että hyvääkin teatteria arvostaa paljon enemmän, kun välillä näkee myös "ei niin hyviä" esityksiä.
Erityisesti ilahdutti: Se minua kaikesta huolimatta ilahdutti, että esitys oli loppuunmyyty tai ainakin hyvin lähellä. Se antaa varmasti lisää toivoa siitä, että vierailuesityksiä kannattaa Joensuuhun tuoda tulevaisuudessakin, toivottavasti enemmänkin.
Erityisesti ärsytti: No, tietenkin eniten ärsytti tuo näyttelijän oma naureskelu, mutta lisäksi kyllä taas luojaani kiittelin, etten ollut mies ja lähellä eturiviä. Sieltä vaan tempaistiin katsomosta mies tanssikaveriksi näyttelijälle, vielä varsin pitkäksi toviksi. Ei tainnut tälle miehelle olla ikävä asia, mutta onneksi hän osasi tanssia edes. Kävipä siinä vaivaantuneena tanssia katsellessa mielessäni, että olisipa ollut kauhea tilanne, vaikkapa minun tanssia ja muutoinkin esiintymistä kammoksuvalle miehelleni huomata yhtä äkkiä olevansa osa esitystä ja tanssia pitkä pätkä kaiken kansa edessä, vaikka hädin tuskin osaa valssin askeleet. Siinä se on, se yleisön osallistamisen riski. Jollekin se voi olla kivaa, jollekin toiselle voi ohimennessään aiheuttaa teatterikammon.
Erikoista: Tämä Hukkasen roolihahmo Anneli oli hyvin rempseä ja avomielinen tyyppi. Samanaikaisesti näytelmä oli ohjattu niin, että vaatteiden vaihto tapahtui aina lavasteina olevien vaaterekkien takana. Jotenkin outoa. Enkä tässä mitään paljasta pintaa ole vailla, mutta tällainen ohjauksellinen valinta jotenkin rikkoi tämän Annelin uskottavuutta. Kyllä nyt ne yksittäiset mekon vaihdot olisi varmasti voitu hoitaa siinä näyttämöllä sen suurempia piilottelematta, mutta myöskään hommaa korostamatta. Nythän sitä vaatteiden vaihtoa tavallaan juuri alleviivattiin, mutta valitettavasti sekin väärällä tavalla.
lauantai 4. helmikuuta 2017
Työväen näyttämöpäivät su 29.1.2017, Mikkelissä
Viimeistä päivää viedään tämän vuoden osalta. Nyt on nähty jo kolme todella hienoa esitystä ja yksi hyvä esitys, jotta ei voi olla kuin tyytyväinen näihin päiviin. Yön nukuin kuin tukki ja pää oli virkeänä päivän esityksiin.
Tukkateatteri (Tampere): Bobby Fischer asuu Pasadenassa, su 29.1.2017 klo 10.00 Vanha Sotku
Edellisen päivän keskustelut päivien rankkuudesta, kun katsoo useita esityksiä, toi tälle päivälle mukanaan tarvittavan rohkeuden: jätetään esitys kesken, jos se ei anna enää mitään. Tälle kovasti odottamallemme Bobby Fischerille kävi juuri niin. Teksti/tarina sinänsä olisi ollut ok, myös näyttelijät tekivät hyvää työtä. Mutta kun esitys oli ohjattu niin "seisovasti", niin ei vaan jaksanut esitys kiinnostaa. Ohjaus oli aivan liian uskollinen tekstille ja ohjaus oli vanhanaikainen. Tuli välillä mieleen kuin se olisi ohjattu kuten joissain vanhoissa teksteissä on ohjeistettu. Kun ohjaaja olisi näyttänyt tälle tekstille reippaasti punakynää ja tehnyt kahden tunnin esityksestä tunnin esityksen, niin tiedä kuinka olisi yllytty kehumaan. Jo pelkästään esityksen ensimmäiset lähemmäs kymmenen minuuttia olivat niin turhaa ja ennen kaikkea kaiken mielenkiinnon tappavaa jorinaa, että eikun pois vaan. En jäänyt kaipaamaan toista puoliaikaa.
Jyväskylän huoneteatteri: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, su 29.1.2017 klo 13.50 Kansalaisopisto
Ja kun alkuun on päästy, niin kynnys madaltuu. Nämäkin laulelot jäivät kesken ja lähdettiin kohti kotia. Tätä esitystä vaivasi osin samat kuviot kuin Bobby Fischeriä. Teksti oli löysää ja punakynää olisi kaivattu. Tämän esityksen erona oli oikeastaan se, että tämä oli näillä päivillä näkemistämme esityksistä selkeästi huonoin näyttelijäsuorituksiltaan, keskitasoista meininkiä. Koomisinta oli se, että näissä kummassakin esityksessä oli myös käytössä tuo jo unohduksiin painunut laite, diaprojektori, jolla katseltiin vanhoja dioja. Ja kummassakin esityksessä tämä diojen katselu oli täysin turhaa, jolle olisi voinut myös sitä punakynää heilauttaa...
Se täytyy nyt erikseen mainita, että vaikka siis lähdimme molemmista sunnuntain esityksistä kesken pois, se johtui myös tästä olosuhteesta ja ympäristöstä. Kahdeksan esitystä kahteen vuorokauteen on paljon, ja siinä on lopulta sijaa vain hyville esityksille. Keskustelimme porukalla, että mikäli olisimme menneet katsomaan näitä näytelmiä normaalisti, eli olisi menty jonnekin katsomaan yhtä esitystä, ei näitä missään tapauksessa olisi kesken jätetty. Vaikkakaan kumpikaan ei sytyttänyt millään tavoin, eikä ollut mitään paloa jäädä katsomaan mitä vielä tapahtuisi: miksi, kun mitään ei oikeastaan ollut tapahtunut ensimmäisellä puoliajallakaan. Lisäksi tämän viikonlopun osalta tuli sellainen olo väliaikaan mennessä, että nämäkin esitykset on jo nähty, niin samantyyppiset asiat näissä kaikissa näytelmissä olivat pinnalla. Ja siihen kun lisää hitaan ja laahaavan tempon, niin ei vaan enää jaksanut.
Päivien anti oli kyllä enemmän kuin viime vuonna. Nyt näimme useamman hyvän esityksen, ja kolme oikein hyvää. En osaa sanoa kumpi lopulta oli parempi: Anna Liisa vai Ihmisen osa. Ja tarvinneeko tuota. Molemmat olivat hyviä, olivat parhaita. Ja siinä vanavedessä tuli melkein rinnalle Miehen tanssi. Erityistä tänä vuonna oli, että näyttelijäsuoritukset kauttalinjan olivat erittäin laadukkaita, osin jopa ammattimaisia.
Tämän vuoden yleisön suosikkiesitys oli Mikkelin poikateatterin Väkivaltatie. Myö ei esitystä nähty, eikä haluttu nähdä. Tämäkin ryhmä on useampana vuonna ollut näyttämöpäivillä. Yhtenä vuonna kävimme sen esityksen katsomassa, ei ollut meidän juttu, ei olla käyty sen jälkeen. Toisekseen ainakin minä olen myös sitä mieltä, että nuorisoteattereille on olemassa omat harrastajateatteripäivät. Minä pitäisin nämä päivät aikuisten harrastajateatterin päivinä.
Tukkateatteri (Tampere): Bobby Fischer asuu Pasadenassa, su 29.1.2017 klo 10.00 Vanha Sotku
Edellisen päivän keskustelut päivien rankkuudesta, kun katsoo useita esityksiä, toi tälle päivälle mukanaan tarvittavan rohkeuden: jätetään esitys kesken, jos se ei anna enää mitään. Tälle kovasti odottamallemme Bobby Fischerille kävi juuri niin. Teksti/tarina sinänsä olisi ollut ok, myös näyttelijät tekivät hyvää työtä. Mutta kun esitys oli ohjattu niin "seisovasti", niin ei vaan jaksanut esitys kiinnostaa. Ohjaus oli aivan liian uskollinen tekstille ja ohjaus oli vanhanaikainen. Tuli välillä mieleen kuin se olisi ohjattu kuten joissain vanhoissa teksteissä on ohjeistettu. Kun ohjaaja olisi näyttänyt tälle tekstille reippaasti punakynää ja tehnyt kahden tunnin esityksestä tunnin esityksen, niin tiedä kuinka olisi yllytty kehumaan. Jo pelkästään esityksen ensimmäiset lähemmäs kymmenen minuuttia olivat niin turhaa ja ennen kaikkea kaiken mielenkiinnon tappavaa jorinaa, että eikun pois vaan. En jäänyt kaipaamaan toista puoliaikaa.
Jyväskylän huoneteatteri: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, su 29.1.2017 klo 13.50 Kansalaisopisto
Ja kun alkuun on päästy, niin kynnys madaltuu. Nämäkin laulelot jäivät kesken ja lähdettiin kohti kotia. Tätä esitystä vaivasi osin samat kuviot kuin Bobby Fischeriä. Teksti oli löysää ja punakynää olisi kaivattu. Tämän esityksen erona oli oikeastaan se, että tämä oli näillä päivillä näkemistämme esityksistä selkeästi huonoin näyttelijäsuorituksiltaan, keskitasoista meininkiä. Koomisinta oli se, että näissä kummassakin esityksessä oli myös käytössä tuo jo unohduksiin painunut laite, diaprojektori, jolla katseltiin vanhoja dioja. Ja kummassakin esityksessä tämä diojen katselu oli täysin turhaa, jolle olisi voinut myös sitä punakynää heilauttaa...
Se täytyy nyt erikseen mainita, että vaikka siis lähdimme molemmista sunnuntain esityksistä kesken pois, se johtui myös tästä olosuhteesta ja ympäristöstä. Kahdeksan esitystä kahteen vuorokauteen on paljon, ja siinä on lopulta sijaa vain hyville esityksille. Keskustelimme porukalla, että mikäli olisimme menneet katsomaan näitä näytelmiä normaalisti, eli olisi menty jonnekin katsomaan yhtä esitystä, ei näitä missään tapauksessa olisi kesken jätetty. Vaikkakaan kumpikaan ei sytyttänyt millään tavoin, eikä ollut mitään paloa jäädä katsomaan mitä vielä tapahtuisi: miksi, kun mitään ei oikeastaan ollut tapahtunut ensimmäisellä puoliajallakaan. Lisäksi tämän viikonlopun osalta tuli sellainen olo väliaikaan mennessä, että nämäkin esitykset on jo nähty, niin samantyyppiset asiat näissä kaikissa näytelmissä olivat pinnalla. Ja siihen kun lisää hitaan ja laahaavan tempon, niin ei vaan enää jaksanut.
Päivien anti oli kyllä enemmän kuin viime vuonna. Nyt näimme useamman hyvän esityksen, ja kolme oikein hyvää. En osaa sanoa kumpi lopulta oli parempi: Anna Liisa vai Ihmisen osa. Ja tarvinneeko tuota. Molemmat olivat hyviä, olivat parhaita. Ja siinä vanavedessä tuli melkein rinnalle Miehen tanssi. Erityistä tänä vuonna oli, että näyttelijäsuoritukset kauttalinjan olivat erittäin laadukkaita, osin jopa ammattimaisia.
Tämän vuoden yleisön suosikkiesitys oli Mikkelin poikateatterin Väkivaltatie. Myö ei esitystä nähty, eikä haluttu nähdä. Tämäkin ryhmä on useampana vuonna ollut näyttämöpäivillä. Yhtenä vuonna kävimme sen esityksen katsomassa, ei ollut meidän juttu, ei olla käyty sen jälkeen. Toisekseen ainakin minä olen myös sitä mieltä, että nuorisoteattereille on olemassa omat harrastajateatteripäivät. Minä pitäisin nämä päivät aikuisten harrastajateatterin päivinä.
Työväen näyttämöpäivät la 28.1.2017, Mikkelissä
Suhteellisen hyvin nukutun yön ja maittavan hotelliaamiaisen jälkeen olimme koko poppoo valmiina teatterintäyteiseen päivään. Neljä esitystä tiedossa ilman paineita. Ilman paineita sen vuoksi, että edellisenä iltana oli nähty jo hieno esitys. Enää ei tarvinnut pelätä, että nähdäänkö yhtään hyvää vai millaisia tulevat esitykset ovat. Ihan sama, sillä nyt oli ainakin yksi hyvä esitys nähty, kaikki muu on vain plussaa. Ja huonoistakin esityksistä riittää aina keskusteltavaa, mutta myös opittavaa.
Tikkurilan teatteri: Ihmisen osa, la 28.1.2017 klo 10.00 Mikkelin teatteri, suuri näyttämö
Vaan eipä olisi lauantaita voitu hienommin aloittaa, kun näin upealla näytelmällä. Teksti oli hyvä, ellei peräti loistava, nykyaikainen ja ajassa oleva näytelmä, jossa oli hieno "draaman kaari". Näytelmä oli toteutettu hienosti, lavastus oli visuaalisesti hieno, mutta myös paljon puhuva. Kun vielä näyttelijät tekivät lavalla loistavaa työtä, ei tästä esityksestä voi juuri muuta sanoa, että nautinnollinen esitys. Ja näin jälkikäteen voin sanoa kuin, että Tikkurilan teatterin Ihmisen osa sai minulta näyttämöpäivien jaetun ykkössijan. Tässä oli myös teksti, jonka mielellään näkisin tehtynä vaikka tässä omassa "kotiteatterissani" Louhiteatterissa.
Teatteri Kultsa (Helsinki): Perheenjäsen, la 28.1.2017 klo 13.00 Kansalaisopisto
Jos aamu alkoi hienolla näytelmällä, niin jatkoa ei seurannut. Tämä näytelmä ei oikein osunut minun, tai meidän makuumme. Näytelmän alku oli sekava, ei oikein saanut kiinni esityksestä ja se kyllä vaikutti koko esitykseen. Esitys oli ehdottomasti liian pitkä, laulut olivat jotenkin irrallisia ja muutenkin turhia, varsinkin kun näyttämöllä ei ollut varsinaisia laulajia. Näytelmän aihe oli sinänsä ajankohtainen, mutta sen sisällä olevat monologit olivat liian pitkiä, ja jotenkin tuntui, ettei näytelmä oikein edennyt. Tuli harvinaisen vahvasti sellainen olo, että ei vaan kiinnosta... Tätä ehkä tuki näytelmän rakenne, joka teki näytelmästä ikään kuin keskustelutilaisuuden. Viimeinen niitti arkkuun oli minun ja myös koko seurueemme inhoama yleisön osallistaminen. Mutta tämänkin näytelmän ansio oli ehdottomasti erittäin hyvä näyttelijätyö.
Otava Ensemble: Avuttomia, la 28.1.2017 klo 16.30 Musiikkiopisto
Ensimmäiset kiitokset siitä, että kerrankin oli maltettu pitää näytelmä kohtuullisen mittaisena ilman turhaa venyttämistä. Vähän vajaa tunti oli tälle näytelmälle juuri se oikea mitta. Teksti oli vanhaa suomea ja siten hieman kummallista ja vierasta. Välillä jopa tuli tunne, ettei ymmärrä, mutta ei se juuri haitannut lopulta. Vaikka teksti oli vanhaa, oli näytelmä silti tehty modernilla otteella hyvin vähäeleisesti aina lavastusta myöden. Ja se toimi. Näyttelemässä oli neljä näyttelijää ja yhtä lukuunottamatta kaikki näyttelijät tekivät rooleja ristiin. Se ei haitannut yhtään, päin vastoin jälkeen päin keskustelimme siitä, miten oivallisesti ja hienosti olikaan saatu aikaan se, ettei aina tarvitsekaan olla sama näyttelijä tekemässä yhtä roolia, vaan että voidaan toteuttaa niinkin, että useampi näyttelee jotain roolia. Riskinsä siinä tavassa on, mutta tässä näytelmässä se toimi. Näyttelijät osasivat asiansa, näyttelivät erittäin hyvin ja homma toimi. Jos jotain erityisesti haluan murmattaa, niin kyllä minua vaan häiritsee näyttelijän nenärengas (tatuointi tms.), jossa sillä ei ole roolia esityksessä. Rikkoo jotenkin tunnelmaa ja ajankuvaa yleensä. Kokonaisuutena ei tämä näytelmä mikään huikea elämys ollut, mutta meni ehdottomasti positiivisen puolelle ja roimasti.
Jyväskylän huoneteatteri: Anna Liisa, la 28.1.2017 klo 20.00 Mikkelin teatteri, suuri näyttämö
Illan päätteeksi olikin sitten mukavaa katsoa sitä toista top1-näytelmää. Ennen esitystä kävimme syömässä, ja alkoi rankka päivä painaa. Tuumasin esityksen alussa vieressäni istuneelle tuntemattomalle rouvalle, että jos tämä on huono, niin varmaan nukahdan. Ja pyysin tönimään, jos alan siinä kuorsailemaan. Väliajan koittaessa tämä sama rouva tuumasi minulle, että et tainnut nukkua. Joo, en nukkunut, ei joutanut :-)
Tämä Canthin Anna Liisa oli nykyaikaistettu, moderni tulkinta vanhasta näytelmästä kuitenkin niin, että näytelmän aikakausi oli taustalla. Näyttelijäntyö oli erittäin vahvaa, ja käytännöllisesti katsoen läpi koko esityksen oli tunne, että olen katsomassa Mikkelin kaupunginteatterin esitystä, siis ammattilaisten tekemää esitystä. Jos nyt jotain negatiivista sanoisi, niin ensimmäinen puoliaika oli hieman sekava monien päällekkäisten tasojen ja tapahtumien vuoksi. Toinen puoliaika rauhoitti ja kokosi näytelmän. Ja oli se hieno ja huikea!
Päivä oli kyllä rankka, mutta antoisa. Kyllä neljä esitystä samalle päivälle on aika paljon, mutta onneksemme esitykset olivat pääsääntöisesti hyviä. Jälkikäteen pohdimme sitäkin, että olisi pitänyt näyttämöpäivien luonteen (siis että käydään katsomassa useita esityksiä) rohkeammin lähteä pois kesken esityksen, jos esitys ei miellytä. Näin saa päälle enemmän lepoaikaa ennen seuraavaa esitystä.
Illan päätteeksi osallistuimme vielä teatterin pienellä näyttämöllä olevaan keskustelutilaisuuteen, jossa Katriina Honkanen jututti Miko Jaakkolaa ohjaukseen liittyen. Tämän vuotinen keskustelutilaisuus ei kyllä ollut lähellekään niin hyvä kuin viime vuonna, johtuen osaltaan siitä, että Miro Jaakkolalla ei ollut lainkaan kokemusta harrastajateatterin ohjaamisesta ja näin ollen meille harrastajille tärkeä ulottovuus keskustelusta jäi uupumaan lähes täysin.
Tikkurilan teatteri: Ihmisen osa, la 28.1.2017 klo 10.00 Mikkelin teatteri, suuri näyttämö
Vaan eipä olisi lauantaita voitu hienommin aloittaa, kun näin upealla näytelmällä. Teksti oli hyvä, ellei peräti loistava, nykyaikainen ja ajassa oleva näytelmä, jossa oli hieno "draaman kaari". Näytelmä oli toteutettu hienosti, lavastus oli visuaalisesti hieno, mutta myös paljon puhuva. Kun vielä näyttelijät tekivät lavalla loistavaa työtä, ei tästä esityksestä voi juuri muuta sanoa, että nautinnollinen esitys. Ja näin jälkikäteen voin sanoa kuin, että Tikkurilan teatterin Ihmisen osa sai minulta näyttämöpäivien jaetun ykkössijan. Tässä oli myös teksti, jonka mielellään näkisin tehtynä vaikka tässä omassa "kotiteatterissani" Louhiteatterissa.
Teatteri Kultsa (Helsinki): Perheenjäsen, la 28.1.2017 klo 13.00 Kansalaisopisto
Jos aamu alkoi hienolla näytelmällä, niin jatkoa ei seurannut. Tämä näytelmä ei oikein osunut minun, tai meidän makuumme. Näytelmän alku oli sekava, ei oikein saanut kiinni esityksestä ja se kyllä vaikutti koko esitykseen. Esitys oli ehdottomasti liian pitkä, laulut olivat jotenkin irrallisia ja muutenkin turhia, varsinkin kun näyttämöllä ei ollut varsinaisia laulajia. Näytelmän aihe oli sinänsä ajankohtainen, mutta sen sisällä olevat monologit olivat liian pitkiä, ja jotenkin tuntui, ettei näytelmä oikein edennyt. Tuli harvinaisen vahvasti sellainen olo, että ei vaan kiinnosta... Tätä ehkä tuki näytelmän rakenne, joka teki näytelmästä ikään kuin keskustelutilaisuuden. Viimeinen niitti arkkuun oli minun ja myös koko seurueemme inhoama yleisön osallistaminen. Mutta tämänkin näytelmän ansio oli ehdottomasti erittäin hyvä näyttelijätyö.
Otava Ensemble: Avuttomia, la 28.1.2017 klo 16.30 Musiikkiopisto
Ensimmäiset kiitokset siitä, että kerrankin oli maltettu pitää näytelmä kohtuullisen mittaisena ilman turhaa venyttämistä. Vähän vajaa tunti oli tälle näytelmälle juuri se oikea mitta. Teksti oli vanhaa suomea ja siten hieman kummallista ja vierasta. Välillä jopa tuli tunne, ettei ymmärrä, mutta ei se juuri haitannut lopulta. Vaikka teksti oli vanhaa, oli näytelmä silti tehty modernilla otteella hyvin vähäeleisesti aina lavastusta myöden. Ja se toimi. Näyttelemässä oli neljä näyttelijää ja yhtä lukuunottamatta kaikki näyttelijät tekivät rooleja ristiin. Se ei haitannut yhtään, päin vastoin jälkeen päin keskustelimme siitä, miten oivallisesti ja hienosti olikaan saatu aikaan se, ettei aina tarvitsekaan olla sama näyttelijä tekemässä yhtä roolia, vaan että voidaan toteuttaa niinkin, että useampi näyttelee jotain roolia. Riskinsä siinä tavassa on, mutta tässä näytelmässä se toimi. Näyttelijät osasivat asiansa, näyttelivät erittäin hyvin ja homma toimi. Jos jotain erityisesti haluan murmattaa, niin kyllä minua vaan häiritsee näyttelijän nenärengas (tatuointi tms.), jossa sillä ei ole roolia esityksessä. Rikkoo jotenkin tunnelmaa ja ajankuvaa yleensä. Kokonaisuutena ei tämä näytelmä mikään huikea elämys ollut, mutta meni ehdottomasti positiivisen puolelle ja roimasti.
Jyväskylän huoneteatteri: Anna Liisa, la 28.1.2017 klo 20.00 Mikkelin teatteri, suuri näyttämö
Illan päätteeksi olikin sitten mukavaa katsoa sitä toista top1-näytelmää. Ennen esitystä kävimme syömässä, ja alkoi rankka päivä painaa. Tuumasin esityksen alussa vieressäni istuneelle tuntemattomalle rouvalle, että jos tämä on huono, niin varmaan nukahdan. Ja pyysin tönimään, jos alan siinä kuorsailemaan. Väliajan koittaessa tämä sama rouva tuumasi minulle, että et tainnut nukkua. Joo, en nukkunut, ei joutanut :-)
Tämä Canthin Anna Liisa oli nykyaikaistettu, moderni tulkinta vanhasta näytelmästä kuitenkin niin, että näytelmän aikakausi oli taustalla. Näyttelijäntyö oli erittäin vahvaa, ja käytännöllisesti katsoen läpi koko esityksen oli tunne, että olen katsomassa Mikkelin kaupunginteatterin esitystä, siis ammattilaisten tekemää esitystä. Jos nyt jotain negatiivista sanoisi, niin ensimmäinen puoliaika oli hieman sekava monien päällekkäisten tasojen ja tapahtumien vuoksi. Toinen puoliaika rauhoitti ja kokosi näytelmän. Ja oli se hieno ja huikea!
Päivä oli kyllä rankka, mutta antoisa. Kyllä neljä esitystä samalle päivälle on aika paljon, mutta onneksemme esitykset olivat pääsääntöisesti hyviä. Jälkikäteen pohdimme sitäkin, että olisi pitänyt näyttämöpäivien luonteen (siis että käydään katsomassa useita esityksiä) rohkeammin lähteä pois kesken esityksen, jos esitys ei miellytä. Näin saa päälle enemmän lepoaikaa ennen seuraavaa esitystä.
Illan päätteeksi osallistuimme vielä teatterin pienellä näyttämöllä olevaan keskustelutilaisuuteen, jossa Katriina Honkanen jututti Miko Jaakkolaa ohjaukseen liittyen. Tämän vuotinen keskustelutilaisuus ei kyllä ollut lähellekään niin hyvä kuin viime vuonna, johtuen osaltaan siitä, että Miro Jaakkolalla ei ollut lainkaan kokemusta harrastajateatterin ohjaamisesta ja näin ollen meille harrastajille tärkeä ulottovuus keskustelusta jäi uupumaan lähes täysin.
Työväen näyttämöpäivät pe 27.1.2017, Mikkelissä
Tästä se sitten alkaa tämän vuoden teatteriviikonloppu. Kahdeksaan esitykseen liput takataskussa, seuralaisina Miia ja Tuija, jo perinteisesti muutaman vuoden ajan. Ensimmäiset teatteripäivät olen kokenut joskus 1990-luvun alkupuolella opiskeluaikoina ja sitten satunnaisesti vierailleena. Nyt muutaman vuoden ajan tästä on tullut jo vakioreissumme. Ja keskittyminen on teatteriin huomattavasti laajemmin kuin joskus aikoinaan. Mutta vaikka esityksiä on tarkoitus nähdä lukuisia, jättää aikataulu sijaa myös hyvälle ruoalle ja silloin tällöin lasilliselle skumppaakin.
Tänä vuonna lippujen hankkiminen meni sikäli nappiin, että saimme liput juuri niihin esityksiin minne halusimmekin. Esityksiä oli tarjolla 13, joten kahdeksalla koetulla esityksellä saimme varsin kattavan kuvan näyttämöpäivien annista. Ajatukseni on kirjoittaa jokaisesta päivästä oma kirjoituksensa. Eli siis kokoan yleisiä fiiliksiä ja päivän esitykset samaan kirjoitukseen.
Jos joku ei tiedä, niin Työväen näyttämöpäivät on Suomen suurimpia harrastajateatteritapahtumia. Se järjestetään tammikuun viimeisenä viikonloppuna, ja tänä vuonna oli 41. kerta. Tämän vuoden näyttämöpäivien ohjelmiston valitsijana on toiminut ohjaaja Miko Jaakkola ja hänen mukaansa ohjelmisto heijastelee maailmaa ympärillämme. Tänä vuonna näyttämöpäiville oli hakenut 42 kotimaista ja 4 kansainvälistä ryhmää. En tiedä mitä ja mistä se kertoo, että kuitenkin näyttämöpäivillä tuppaa olemaan vuodesta toiseen varsin vähän vaihtuvuutta ryhmissä. Tietyt porukat ovat siellä vuodesta toiseen: onko se niiden hyvyyttä vai valitsematta jääneiden ryhmien huonoutta, vai eikö joissain valitsematta jääneissä vain esitys ja näyttämöpäiville valittu "punainen lanka" kohtaa toisiaan. Mene ja tiedä... Joka tapauksessa minun ja seurueenikin mielestä esitysten taso näyttämöpäivillä, tänäkin vuonna, on varsin ailahteleva. Kaikkea nähdään, laidasta toiseen, se tietysti on osaltaan teatterin ja myös näyttämöpäivien suola.
AdAstra-teatteri (Jyväskylä): Turvapaikka, pe 27.1.2017 klo 16.40 Kansalaisopisto
Ensimmäinen esitys, teatteripäivien avaus, jätti kyllä tien ainoastaan ylöspäin. Jälkiviisaana voin todeta, että ehdottomasti koko viikonlopun huonoin esitys. Jälkiviisaana voin todeta senkin, että jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu esitys kuin ihan ensimmäinen, olisimme lähteneet väliajalta pois. Tuntematon vieruskaverini sen tekikin.
Tämän esitys suurin ongelma oli teksti. Teksti oli yksinkertaisuudessaan mitäänsanomaton. Siinä käsiteltiin isoja, yhteiskunnallisestikin merkittäviä aiheita, keskusteltiin niistä, kuitenkin sanomatta niistä oikeasti yhtään mitään. Ja niitä aiheita oli yksinkertaisesti vaan liikaa. Ei mitenkään voi ennättää parissa tunnissa pintaa syvemmälle, jos yrittää koko maailman ottaa haltuunsa. Esityksessä ei ollut kunnon juonta, ja näytelmän kieli oli karmaisevaa. Se, jos mikä, viimeistään veti alta lipan. Kieli oli jopa roisia: kiroiltiin kiroilemisen ilosta ja puhuttiin niin alatyylisesti muutoinkin, ettei se toiminut enää tehokeinona, kun se oli normaali tapa. Näyttämöpäivien esitteessä todetaan, että "Arto Salmisen runollinen ja raadollinen kieli..." Kysyn vaan, että mistä kohtaa kieli oli runollista, eikä se ollut edes raadollista. Se oli huonoa, roisia ja karmaisevaa suomen kieltä.
Jos jotain hyvää sanoisin, niin näyttelijät olivat hyviä ja tasaisia, mutta ohjaamalla uskon, että heistäkin olisi saatu vielä enemmän irti. Heistä tuli sellainen vaikutelma, että heillä olisi ollut vielä taitoa nostaa tasoa näyttelemisessä yksi tai kaksikin tasoa ylöspäin. Näyttelijät näyttelivät ansiokkaasti useita rooleja, ja saivat ne näyttämään erilaisilta.
Miehen Bändi (Helsinki): Miehen tanssi, pe 27.1.2017 klo 21.15 Vanha Sotku
Perjantain toinen ja viimeinen esitys räjäytti pankin. Tämä oli ehdottomasti näyttämöpäivien top3-kärkeä. Tämä esitys oli iloinen, vakava, hyväntuulinen, aito ja luonnollinen. Tämä oli miesten luonteva arkielämän esiintulo monilahjakkaine esiintyjineen. Perinteinen näytelmähän tämä ei ollut, vaan selkeästi monialainen performanssi sisältäen tanssia, musiikkia, puhetta, draamaa.
Tämän esityksen miinuspuoliin kuului se, että vaikka on kuinka lahjakkaita esiintyjiä lavalla, niin kaikkea ei tarvitse näyttää. Esityksen jännite, "draaman kaari", hieman notkahti siinä vaiheessa, kun esityksen sisään tuntui tulevan "toinen esitys" bändituokion muodossa. Siitäkin huolimatta, että esitetty musiikki oli hienoa ja sai paikkapaikoin tuijottamaan silmät selällään yksittäisiä taidon näytteitä, lahjakkuuksia. En ole myöskään ihan varma, että mahtoiko tämän esityksen oikea paikka olla harrastajateatteripäivät. Itselle tuli vahva epäilys siitä, että tekijöinä oli jo vähintään puoliammattilaisten joukko ellei jopa ihan ammattilaisia. Se myös aiheutti paikka paikoin sellaisen tunteen, että pojat näyttämöllä olivat niin hyviä, että olisin halunnut vielä enemmän, vielä täydellisemmän esityksen.
Tänä vuonna lippujen hankkiminen meni sikäli nappiin, että saimme liput juuri niihin esityksiin minne halusimmekin. Esityksiä oli tarjolla 13, joten kahdeksalla koetulla esityksellä saimme varsin kattavan kuvan näyttämöpäivien annista. Ajatukseni on kirjoittaa jokaisesta päivästä oma kirjoituksensa. Eli siis kokoan yleisiä fiiliksiä ja päivän esitykset samaan kirjoitukseen.
Jos joku ei tiedä, niin Työväen näyttämöpäivät on Suomen suurimpia harrastajateatteritapahtumia. Se järjestetään tammikuun viimeisenä viikonloppuna, ja tänä vuonna oli 41. kerta. Tämän vuoden näyttämöpäivien ohjelmiston valitsijana on toiminut ohjaaja Miko Jaakkola ja hänen mukaansa ohjelmisto heijastelee maailmaa ympärillämme. Tänä vuonna näyttämöpäiville oli hakenut 42 kotimaista ja 4 kansainvälistä ryhmää. En tiedä mitä ja mistä se kertoo, että kuitenkin näyttämöpäivillä tuppaa olemaan vuodesta toiseen varsin vähän vaihtuvuutta ryhmissä. Tietyt porukat ovat siellä vuodesta toiseen: onko se niiden hyvyyttä vai valitsematta jääneiden ryhmien huonoutta, vai eikö joissain valitsematta jääneissä vain esitys ja näyttämöpäiville valittu "punainen lanka" kohtaa toisiaan. Mene ja tiedä... Joka tapauksessa minun ja seurueenikin mielestä esitysten taso näyttämöpäivillä, tänäkin vuonna, on varsin ailahteleva. Kaikkea nähdään, laidasta toiseen, se tietysti on osaltaan teatterin ja myös näyttämöpäivien suola.
AdAstra-teatteri (Jyväskylä): Turvapaikka, pe 27.1.2017 klo 16.40 Kansalaisopisto
Ensimmäinen esitys, teatteripäivien avaus, jätti kyllä tien ainoastaan ylöspäin. Jälkiviisaana voin todeta, että ehdottomasti koko viikonlopun huonoin esitys. Jälkiviisaana voin todeta senkin, että jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu esitys kuin ihan ensimmäinen, olisimme lähteneet väliajalta pois. Tuntematon vieruskaverini sen tekikin.
Tämän esitys suurin ongelma oli teksti. Teksti oli yksinkertaisuudessaan mitäänsanomaton. Siinä käsiteltiin isoja, yhteiskunnallisestikin merkittäviä aiheita, keskusteltiin niistä, kuitenkin sanomatta niistä oikeasti yhtään mitään. Ja niitä aiheita oli yksinkertaisesti vaan liikaa. Ei mitenkään voi ennättää parissa tunnissa pintaa syvemmälle, jos yrittää koko maailman ottaa haltuunsa. Esityksessä ei ollut kunnon juonta, ja näytelmän kieli oli karmaisevaa. Se, jos mikä, viimeistään veti alta lipan. Kieli oli jopa roisia: kiroiltiin kiroilemisen ilosta ja puhuttiin niin alatyylisesti muutoinkin, ettei se toiminut enää tehokeinona, kun se oli normaali tapa. Näyttämöpäivien esitteessä todetaan, että "Arto Salmisen runollinen ja raadollinen kieli..." Kysyn vaan, että mistä kohtaa kieli oli runollista, eikä se ollut edes raadollista. Se oli huonoa, roisia ja karmaisevaa suomen kieltä.
Jos jotain hyvää sanoisin, niin näyttelijät olivat hyviä ja tasaisia, mutta ohjaamalla uskon, että heistäkin olisi saatu vielä enemmän irti. Heistä tuli sellainen vaikutelma, että heillä olisi ollut vielä taitoa nostaa tasoa näyttelemisessä yksi tai kaksikin tasoa ylöspäin. Näyttelijät näyttelivät ansiokkaasti useita rooleja, ja saivat ne näyttämään erilaisilta.
Miehen Bändi (Helsinki): Miehen tanssi, pe 27.1.2017 klo 21.15 Vanha Sotku
Perjantain toinen ja viimeinen esitys räjäytti pankin. Tämä oli ehdottomasti näyttämöpäivien top3-kärkeä. Tämä esitys oli iloinen, vakava, hyväntuulinen, aito ja luonnollinen. Tämä oli miesten luonteva arkielämän esiintulo monilahjakkaine esiintyjineen. Perinteinen näytelmähän tämä ei ollut, vaan selkeästi monialainen performanssi sisältäen tanssia, musiikkia, puhetta, draamaa.
Tämän esityksen miinuspuoliin kuului se, että vaikka on kuinka lahjakkaita esiintyjiä lavalla, niin kaikkea ei tarvitse näyttää. Esityksen jännite, "draaman kaari", hieman notkahti siinä vaiheessa, kun esityksen sisään tuntui tulevan "toinen esitys" bändituokion muodossa. Siitäkin huolimatta, että esitetty musiikki oli hienoa ja sai paikkapaikoin tuijottamaan silmät selällään yksittäisiä taidon näytteitä, lahjakkuuksia. En ole myöskään ihan varma, että mahtoiko tämän esityksen oikea paikka olla harrastajateatteripäivät. Itselle tuli vahva epäilys siitä, että tekijöinä oli jo vähintään puoliammattilaisten joukko ellei jopa ihan ammattilaisia. Se myös aiheutti paikka paikoin sellaisen tunteen, että pojat näyttämöllä olivat niin hyviä, että olisin halunnut vielä enemmän, vielä täydellisemmän esityksen.
Joensuun oopperayhdistys ry: Rigoletto. Carelia-sali, Joensuussa 26.1.2017.
Heti alkuun on sanottava, että tiedän, ettei ooppera ole teatteria. Mutta syy miksi ajattelin tästä kuitenkin myös tänne kirjoittaa, niin kyllä minä omassa luokituksessani oopperan myös jonkin sortin näyttämötaiteeksi luokittelen, olkoonkin, että musiikki on siinä ihan ylivoimaisesti tärkein elementti. Mutta jos olisi pelkästään musiikkia, niin silloinhan olisi kyse konsertista. Näyttämöllinen osuus tekee konsertista oopperaa. Näin ainakin minun tulkintani mukaan.
Heti seuraavaksi kerron sen, että minä en ymmärrä oopperasta mitään. Eli tätä kirjoitustani ei kannata ottaa minään kritiikkinä tai muuna sellaisena. Tämä on tarina siitä miten minä näin ja koin tämän Rigoletto-oopperan. Tämä oli minulle ehkä noin viides oopperakokemus. Yhden kerran olen käynyt Prahan oopperassa, yhden kerran olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla ja ainakin yhden kerran olen käynyt aiemmin Carelia-salissa katsomassa/kuuntelemassa Joensuun oopperayhdistyksen esitystä. Ja se, että en ymmärrä ja tiedä oopperasta oikeastaan mitään, aiheutti minulle vähän ongelmia tämänkin oopperan suhteen.
Kun puhutaan jonkin sortin näyttämötaiteesta, kuitenkin, minulle on merkitsevää myös se tarina ja mitä sanotaan (tässä tapauksessa) lauletaan. Vaan kun en osaa tuota Italian kieltä, niin enhän minä mitään ymmärtänyt. Libretto kädessä ei auttanut pimeyden keskellä ja ennen näytöstä kerrottu yleinen juoni ei paljon auttanut varsinkaan ensimmäisen näytöksen osalta. Olin pihalla kuin lumiukko. Omapa oli hölmöys, ilmeisesti. Olisi vissiin pitänyt perehtyä etukäteen tarinan juoneen ja sisältöön. Oikeat oopperafanit varmaan osaavat nämä tarinat ja juonet ulkoa. Minusta, nimenomaan teatterifriikkinä, sellainen tuntuu todella oudolta. Ja siinäpä päästään taas ytimen äärelle. Eihän teatteria ja oopperaa tulisi vertailla mitenkään, vaan minkäs minä itselleni mahdan :-)
Joka tapauksessa kun tarina ei ollut tuttu, enkä siitä juuri mitään ymmärtänyt, keskityin musiikkiin. Ja ah, kyllä minä nautin. Musiikki oli upeaa, niin laulajat kuin orkesterikin. Välillä havahduin, että olin pitkän aikaa seurannut orkesterin soittajia. Välillä taas suljin silmäni ja kuuntelin vaan upeaa laulua. Yhden Gildan (Kaisa Ranta) soolon aikana tuli aivan pakottava tarve avata silmät ja katsoa, että mitä lavalla oikein tapahtuu, niin mielettömän hienolta hänen laulunsa kuulosti. Esitys kesti lähes kolme tuntia ja siitä huolimatta musiikki jaksoi kantaa. En pitkästynyt kertaakaan. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin, ja nautin. NAUTIN!
Oopperan visuaalinen puoli oli ihan ok. Lavasteissa oli joitain ihmetyksiä aiheuttavia elementtejä esim. seinän tapetti näytti salin yläosaan ihan joltain lastenhuoneen pilvitapetilta. Olisi ollut hauska nähdä se lähempää, että millainen se oikeasti oli. Toisaalta edelleenkin oopperassa pääosassa ovat laulajat ja musiikki. Tuumailimme ystäväni kanssa, että jos lavalla olisikin Matti Salminen, eihän sinne muuta mahtuisikaan, eikä tarvitsisikaan. Hän pelkällä karismallaan täyttäisi koko lavan. Markku Pölösen ohjaus oli oman kokemukseni mukaan normaalia oopperaa hieman teatraalisempaa ja liikkuvampaa, mikä kyllä sopi erinomaisesti tähän oopperaan, jossa ei kuitenkaan näitä jo olemuksellaan lavan täyttäviä laulajia ollut mukana.
Mutta hieno ja upea oli tämä ooppera. Ei kaduta pätkääkään, että tuli lähdettyä. Ja lähden varmasti toistekin. Hienoa, että Joensuun oopperayhdistys jaksaa tuottaa paikallisestikin, tosin ammattilaisten voimin, näin hienoja elämyksiä meidän omaan maakuntaankin!
Heti seuraavaksi kerron sen, että minä en ymmärrä oopperasta mitään. Eli tätä kirjoitustani ei kannata ottaa minään kritiikkinä tai muuna sellaisena. Tämä on tarina siitä miten minä näin ja koin tämän Rigoletto-oopperan. Tämä oli minulle ehkä noin viides oopperakokemus. Yhden kerran olen käynyt Prahan oopperassa, yhden kerran olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla ja ainakin yhden kerran olen käynyt aiemmin Carelia-salissa katsomassa/kuuntelemassa Joensuun oopperayhdistyksen esitystä. Ja se, että en ymmärrä ja tiedä oopperasta oikeastaan mitään, aiheutti minulle vähän ongelmia tämänkin oopperan suhteen.
Kun puhutaan jonkin sortin näyttämötaiteesta, kuitenkin, minulle on merkitsevää myös se tarina ja mitä sanotaan (tässä tapauksessa) lauletaan. Vaan kun en osaa tuota Italian kieltä, niin enhän minä mitään ymmärtänyt. Libretto kädessä ei auttanut pimeyden keskellä ja ennen näytöstä kerrottu yleinen juoni ei paljon auttanut varsinkaan ensimmäisen näytöksen osalta. Olin pihalla kuin lumiukko. Omapa oli hölmöys, ilmeisesti. Olisi vissiin pitänyt perehtyä etukäteen tarinan juoneen ja sisältöön. Oikeat oopperafanit varmaan osaavat nämä tarinat ja juonet ulkoa. Minusta, nimenomaan teatterifriikkinä, sellainen tuntuu todella oudolta. Ja siinäpä päästään taas ytimen äärelle. Eihän teatteria ja oopperaa tulisi vertailla mitenkään, vaan minkäs minä itselleni mahdan :-)
Joka tapauksessa kun tarina ei ollut tuttu, enkä siitä juuri mitään ymmärtänyt, keskityin musiikkiin. Ja ah, kyllä minä nautin. Musiikki oli upeaa, niin laulajat kuin orkesterikin. Välillä havahduin, että olin pitkän aikaa seurannut orkesterin soittajia. Välillä taas suljin silmäni ja kuuntelin vaan upeaa laulua. Yhden Gildan (Kaisa Ranta) soolon aikana tuli aivan pakottava tarve avata silmät ja katsoa, että mitä lavalla oikein tapahtuu, niin mielettömän hienolta hänen laulunsa kuulosti. Esitys kesti lähes kolme tuntia ja siitä huolimatta musiikki jaksoi kantaa. En pitkästynyt kertaakaan. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin, ja nautin. NAUTIN!
Oopperan visuaalinen puoli oli ihan ok. Lavasteissa oli joitain ihmetyksiä aiheuttavia elementtejä esim. seinän tapetti näytti salin yläosaan ihan joltain lastenhuoneen pilvitapetilta. Olisi ollut hauska nähdä se lähempää, että millainen se oikeasti oli. Toisaalta edelleenkin oopperassa pääosassa ovat laulajat ja musiikki. Tuumailimme ystäväni kanssa, että jos lavalla olisikin Matti Salminen, eihän sinne muuta mahtuisikaan, eikä tarvitsisikaan. Hän pelkällä karismallaan täyttäisi koko lavan. Markku Pölösen ohjaus oli oman kokemukseni mukaan normaalia oopperaa hieman teatraalisempaa ja liikkuvampaa, mikä kyllä sopi erinomaisesti tähän oopperaan, jossa ei kuitenkaan näitä jo olemuksellaan lavan täyttäviä laulajia ollut mukana.
Mutta hieno ja upea oli tämä ooppera. Ei kaduta pätkääkään, että tuli lähdettyä. Ja lähden varmasti toistekin. Hienoa, että Joensuun oopperayhdistys jaksaa tuottaa paikallisestikin, tosin ammattilaisten voimin, näin hienoja elämyksiä meidän omaan maakuntaankin!
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Lyseoteatteri: Kymmenen pientä sotilaspoikaa. Lyseon lukion juhlasali, Joensuussa 21.1.2017.
Niin se sitten tuli tämäkin teatterivuosi käynnistettyä. Pitkästä aikaa Joensuun Lyseon Lyseoteatterin esityksellä. Edellisen kerran olen käynyt Lyseoteatterissa varmaan 15-20 vuotta sitten, kun Tohkasen Marja teatteritoimintaa siellä vielä pyöritti. Syy siihen, miksi juuri nyt päätin lähteä katsomaan, oli itse näytelmä. Kiinnosti yksinkertaisesti nähdä millaisen version Lyseoteatteri tuosta Agatha Christien klassikkotarinasta on saanut aikaiseksi. Itse olen joskus ammoisina aikoina Tohkasen Jaakon kanssa yhdessä ohjannut tähän samaan tarinaan pohjautuvan, Annina Holmbergin kirjoittaman näytelmän "Kymmenen pientä eskimotyttöä". Silloinkin näyttelemässä oli joukko nuoria tyttöjä, Lyseoteatteriin mukaan oli saatu muutama poikakin.
Toistan varmasti itseäni, mutta minua ilahduttaa aina, kun nuoret ovat innostuneet näyttelemisestä. Niin ilahduttaa nytkin. Parisenkymmentä nuorta, pari poikaakin joukkoon oli saatu innostettua. Näytelmä kokonaisuudessaan oli todellinen opiskeluprojekti. Jopa näytelmän käännös oli tehty opiskelijoiden toimesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Näytelmässä käytetyt videot olivat myös opiskelijoiden käsialaa suunnittelua ja kuvausta myöden.
Näytelmä itsessään kunnioitti minusta jotenkin hyvin voimakkaasti 30-40 -lukujen brittiläistä maailmaa. Kohtaukset olivat varsin hillittyjä ja paikallaan olevia, kieli oli arvokasta, ja nykyisellään kuunneltuna jopa hiukan koomistakin vahvoine puhuttelutyyleineen ja ylipäänsäkin puhetyyleineen. Ohjaaja kertoi ennen näytelmän alkua, että oli ohjaajan oikeudella vielä viikko ennen ensi-iltaa poistanut kymmenen sivua tekstiä. Hyvä niin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ensimmäisen puoliajan osalta ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka olisi poistettu vielä toisetkin kymmenen sivua. Henkilöiden esittely oli auttamattomasti liian pitkä, ja sitä vaikutusta vielä korosti em. kohtausten hillitty asetelma. Videot, joissa käytiin takaumia läsnäolleiden ihmisten elämään, toivat piristysruiskeita rikkomalla näytelmän rakennetta, vaikkeivat sinällään vieneetkään juonta juurikaan eteenpäin. Näytelmä lähti ihan erilaiseen lentoon siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan eli kun porukkaa alkoi kuolla. Toinen puoliaika kulkikin jo ihan omaa vauhtiaan, eikä siinä päässyt enää pitkästymään.
Nuoret näyttelijät hoitivat roolinsa oikein hyvin ja roolisuoritukset olivat tasalaatuisia. Välillä oli kuuluvuuden kanssa hienoista ongelmaa varsinkin kun istuimme salin takaosassa. Lavastus ja puvustus tuki aikakautta ja ohjausta. Olen iloinen, että suomalaiseen lukioon mahtuu, ja toivottavasti tulevaisuudessakin järjestyy, teatterityöhön liittyviä kursseja. Vaikkei kaikista tulekaan näyttelijöitä, edes harrastajanäyttelijöitä, helpottaa näytteleminen varmasti tulevaisuudessa myös esiintymistä yleensä. Siitä taidosta ei ole varmaan haittaa missään ja juurikaan millään alalla.
Erityisesti ilahdutti: Niin, lavalla siis oli lähes tulkoon kaikki nuoria naisia, mutta silti roolit olivat hyvin pitkälle miesten rooleja. Uskomattoman hienosti, ja erityisesti uskottavasti nämä nuoret naiset hoitivat miesroolinsa. Pelkäsin asiaa hieman etukäteen, mutta suotta.
Erikoista: Enpäs ainakaan äkkiseltään muista, että olisin koskaan ollut teatterissa, jossa ohjaaja ennen esitystä pitää yleisölle puhetta, jossa kertoo tekemisen taustoista yms. Minusta se tuntui hieman hassulta, jopa vähän "selittelevältä", joskin olen melko vakuuttunut, että varmasti suurin osa katsojista ei ajattele samoin kanssani. Minusta ohjaajan kertomien asioiden paikka on käsiohjelma, jossa näitä samoja asioita oli osittain kerrottukin. Jos halutaan jotain vielä puhua, niin ehkä paremminkin sen paikka olisi erityksen päätyttyä. Ja näin tapahtui tässäkin esityksessä vielä.
Toistan varmasti itseäni, mutta minua ilahduttaa aina, kun nuoret ovat innostuneet näyttelemisestä. Niin ilahduttaa nytkin. Parisenkymmentä nuorta, pari poikaakin joukkoon oli saatu innostettua. Näytelmä kokonaisuudessaan oli todellinen opiskeluprojekti. Jopa näytelmän käännös oli tehty opiskelijoiden toimesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Näytelmässä käytetyt videot olivat myös opiskelijoiden käsialaa suunnittelua ja kuvausta myöden.
Näytelmä itsessään kunnioitti minusta jotenkin hyvin voimakkaasti 30-40 -lukujen brittiläistä maailmaa. Kohtaukset olivat varsin hillittyjä ja paikallaan olevia, kieli oli arvokasta, ja nykyisellään kuunneltuna jopa hiukan koomistakin vahvoine puhuttelutyyleineen ja ylipäänsäkin puhetyyleineen. Ohjaaja kertoi ennen näytelmän alkua, että oli ohjaajan oikeudella vielä viikko ennen ensi-iltaa poistanut kymmenen sivua tekstiä. Hyvä niin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ensimmäisen puoliajan osalta ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka olisi poistettu vielä toisetkin kymmenen sivua. Henkilöiden esittely oli auttamattomasti liian pitkä, ja sitä vaikutusta vielä korosti em. kohtausten hillitty asetelma. Videot, joissa käytiin takaumia läsnäolleiden ihmisten elämään, toivat piristysruiskeita rikkomalla näytelmän rakennetta, vaikkeivat sinällään vieneetkään juonta juurikaan eteenpäin. Näytelmä lähti ihan erilaiseen lentoon siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan eli kun porukkaa alkoi kuolla. Toinen puoliaika kulkikin jo ihan omaa vauhtiaan, eikä siinä päässyt enää pitkästymään.
Nuoret näyttelijät hoitivat roolinsa oikein hyvin ja roolisuoritukset olivat tasalaatuisia. Välillä oli kuuluvuuden kanssa hienoista ongelmaa varsinkin kun istuimme salin takaosassa. Lavastus ja puvustus tuki aikakautta ja ohjausta. Olen iloinen, että suomalaiseen lukioon mahtuu, ja toivottavasti tulevaisuudessakin järjestyy, teatterityöhön liittyviä kursseja. Vaikkei kaikista tulekaan näyttelijöitä, edes harrastajanäyttelijöitä, helpottaa näytteleminen varmasti tulevaisuudessa myös esiintymistä yleensä. Siitä taidosta ei ole varmaan haittaa missään ja juurikaan millään alalla.
Erityisesti ilahdutti: Niin, lavalla siis oli lähes tulkoon kaikki nuoria naisia, mutta silti roolit olivat hyvin pitkälle miesten rooleja. Uskomattoman hienosti, ja erityisesti uskottavasti nämä nuoret naiset hoitivat miesroolinsa. Pelkäsin asiaa hieman etukäteen, mutta suotta.
Erikoista: Enpäs ainakaan äkkiseltään muista, että olisin koskaan ollut teatterissa, jossa ohjaaja ennen esitystä pitää yleisölle puhetta, jossa kertoo tekemisen taustoista yms. Minusta se tuntui hieman hassulta, jopa vähän "selittelevältä", joskin olen melko vakuuttunut, että varmasti suurin osa katsojista ei ajattele samoin kanssani. Minusta ohjaajan kertomien asioiden paikka on käsiohjelma, jossa näitä samoja asioita oli osittain kerrottukin. Jos halutaan jotain vielä puhua, niin ehkä paremminkin sen paikka olisi erityksen päätyttyä. Ja näin tapahtui tässäkin esityksessä vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)