Jakokoskelle teatteriin meno on aina yhtä nostalgista. Olen itse ollut mukana Kontiolahden Kanavateatterissa 90-luvulla/00-luvun alussa kolmessa eri näytelmässä, viiden vuoden ajan. Tuolloin alkuun näytelmiä esitettiin kaksi vuotta peräkkäin, ja lähes tulkoonkin aina täysille katsomoille. Noista ajoista on tapahtunut paljon. Teatterin taso itsessään on varmasti ihan samalla tasolla, mutta taitaa olla niin, että valitettavasti nämä nykybussit kurvailevat vain paikkoihin, joissa on katettuja katsomoja ja mikitettyjä näyttelijöitä, riippumatta esitysten tasosta. Kyllä Jakokoskella bussit ansaittaisiin enemmän kuin monessa muussa paikassa. Valitettavasti nytkin katsojia olisi mahtunut katsomoon paljon enemmän.
Tämän vuotinen esitys ilahdutti minua värikkyydellään ja tekemisen modernilla twistillä, vaikkakaan tarina ei ihan tähän aikaan sijoittunut. Puvustukselle ja lavastukselle annan suuren kunnian, ilo ja hyvä mieli tulvi kyllä koko ajan, ilman että se kuitenkaan varasti kaikkea huomiota ja pysyi vielä sillä lailla hallussa, ettei keikahtanut naurettavuudenkaan puolelle. Tykkäsin, ja kovasti!
Harrastajaväki teki näyttelemisen puolella oikein hyvää ja porukkana tasaista harrastajajälkeä ja sitä oli mukavaa ja vaivatonta katsella. Mukavaa oli huomata, että edelleen vaan Kurosen Tenho jaksaa vuodesta toiseen olla mukana. Jos oikein muistan, niin Tenho on ollut mukana teatterin alusta saakka. Toinen minunkin aikaan mukana pyörinyt, nyt lavalla ollut näyttelijä, oli pääosaa esittänyt Janne Lento. Vaan on hänkin "pikkuisen" tässä vuosien varrella muuttunut... En itse asia ole varma oliko pikku-Janne tuolloin minun aikaan näyttämöllä asti, mutta ainakin kanavalla pyöri usein ja isosiskonsa ainakin oli näytelmässä mukana, saattoipa olla Jannekin.
Tarinallisesti oli mukavaa katsella vähän modernimpaa esitystä, vaikkakin teksti paikka paikoin jäi minulle vähän ontoksi ja jotkut jutut tuntui menevän ohi. Mutta kokonaisuutena tekstistä tykkäsin kuitenkin. Se, mistä näytelmässä en tykännyt, oli esitetyn musiikin ja näytelmän epäsuhta, erityisesti äänellisesti. Kun ilman mikkejä näytellään, niin jotenkin se sähköinen kajareista tulviva musiikki tuntui olevan aivan liian kovalla. Välillä kuulosti siltäkin, ettei soitto ihan putkeen olisi mennyt muutenkaan. Ystäväni tuumaili myöhemmin esityksestä keskustellessamme, että olisi varmasti toiminut paremmin, jos "hevosella" olisi ollut akustinen kitara ja tarvittava säestys olisi hoidettu sillä unohtaen sen muun bändin kokonaan. Olen kyllä samaa mieltä.
Eniten tykkäsin: Värikkyydestä! Voi ihana pinkki ja kaikki muut!
Eniten ihmetytti: Bändi, ja sen soitto.
Erityistä: Näyttelemiseni kesäteatterissa, ja juurikin Kontiolahdella, katkaisi muutto Lappeenrantaan. Lappeenrannassa en sellaiseen halunnut sitoutua, koska kesät vietimme kuitenkin aina täällä kotiseudulla. Tuumailin, että sitten kunhan taas asutaan Pohjois-Karjalassa, on kesäteatterin aika. No, viime syksynä tämä sitten lopulta tapahtui. Tälle kesälle en ennättänyt moista edes ajattelemaan. Mutta kyllä tämä ajatus syttyi taas Jakokoskella katsomossa istuessa. Tiedä vaikka ensi kesänä olisinkin taas itse mukana. Onhan se oma maailmansa, siellä näyttämölläkin, jos tälleen katsomossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti