Uusi Iloinen Teatteri: Aikamoisia akanketaleita. Lappeenrannassa 9.7.2017.

Odotukset olivat viime kesän Melkoisia muskettisotureita -esityksen jälkeen korkealla. Olin antanut itseni ymmärtää, että Aikamoisia akanketaleita -esitys jotenkin löyhästi liittyisi viime kesän esitykseen. No, löyhä on ehkä vielä varsin "kiinnittävä" sana esitysten toisiinsa kytkemiseksi. Minusta näiden esitysten välinen yhteys oli niin ohut ja teennäinen, etten viitsisi sitä edes mainita, tai ainakaan mainostaa.

Itse esitys oli ehdottomasti liian pitkä. Kohtaukset venyivät ja venyivät, ja veivät niistä kyllä enimmän tarmon ja hauskuuden pois. Punakynää olisi voinut heilutella ihan enemmänkin, olihan kesto väliaikoineen noin 2 h 40 minuuttia. Sille "kuuluisalle" kahden tunnin ylitykselle ei valitettavasti tässä esityksessä ollut mitään perusteita. Tiedä kuinka innostuisin kehumaan, jos esitys olisi kahteen tuntiin mahtunutkin.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näyttelijät olivat tietenkin ammattilaisia ja heidän suorituksiaan oli ilo katsella. Joskin olin kyllä havaitsevinani jonkin verran "tippumisia", mutta ammattilaisina hoitivat ne mallikaasti, eivätkä ne häirinneet itse esitystä. Teksti sinällään oli ihan hyväntuulinen ja hymyilyttävä, mutta naurunremakoihin tämä esitys ei villinnyt. Esityksen tyylilaji oli jotenkin vähän ihmeellinen, en osaa sanoa mikä: siinä toisteltiin ja oltiin kovastikin yksinkertaisia. En oikein tiedä, että tykkäsinkö siitä vai en. Tavallaan tykkäsin, mutta toisaalta en. Ehkä se voi olla sitäkin, että kun esitys oli niin pitkä, niin tempo laski, ja sitten alkoi tuo "rautalangasta vääntäminenkin" pitkästyttää. Lyhyempänä ja nopeammalla tempolla ehkä olisin tykästynyt tyyliin aidosti.

Tällä ammattilaiskattauksella ja näillä lipunhinnoilla olisin kyllä toivonut saavani vastinetta rahoilleni hiukkasen enemmän. Mutta aina ei voi voittaa, edes teatterissa. Eikä todellakaan joka kerta. Se kai lienee tämänkin teatterihulluus-harrastuksen suola.

Eniten tykkäsin: Ammattimaisesta esiintymisestä. Se ilahduttaa aina.

Eniten ärsytti: Varmaan aurinko. Pitkä esitys suorassa auringonpaisteessa oli läkähdyttävä. Joskin ei pitäisi valittaa, kun kerrankin aurinko paistoi. Ei ole ollut itsestään selvää tänä kesänä. No, oikeasti en jaksa syttyä myöskään noista kliseisistä alapääosaston vitseistä, ja niitähän tässä esityksessä riitti ihan omiksi tarpeiksi. Outoa, että ammattilaistasollakin pitää se hauskuus yrittää sieltä hakea. Epätoivoista, etten sanoisi.

Erikoista: On se vaan jännää, tai ei ehkä lainkaan, että aina niin kovasti paasaan siitä, että en tykkää mikitetyistä esityksistä. Niinpä... teen sitä harrastajateattereissa. Mutta kun olen ammattilaisteattereissa, niin vaikka esitykset ovat mikitettyjä, niin en oikeastaan edes huomaa sitä. Siinä juuri on se ero, että kun sitä äänentoistoa osataan käyttää ja ne toimivat, niin eihän siinä mitään pahaa ole. Harrastajateattereissa vaan unohtuu se, että kyse ei ole oikeasti vain niin yksinkertainen, että mikki poskeen ja menoksi. Sellainen jälki näkyy ja kuuluu, valitettavasti.

Uusi iloinen teatteri (UIT): Melkoisia muskettisotureita. Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterissa 19.7.2016.

Olin jotenkin jostain antanut itseni ymmärtää, että tämä esitys olisi hyvä ja sen myötä esitykset ovat olleet varsin täysiä. Niillä odotuksilla läksin matkaan, ja ainakin siitä lähdettiin liikkeelle, että ei katsomossa kovin montaa tyhjää paikkaa ollut. Iltakin oli kaunis kesäilta, joten eikun esitys käyntiin vain.

Kun esitys alkoi, mietin hetken (ehkä minuutin tai pari), että mikähän juttu tämä on. Mutta kun siitä pienestä alkuhämmennyksestä pääsin eroon ja esitys lähti todenteolla lentoon, en voi muuta kuin hykerrellä. Tämä esitys oli kaikkea sitä mitä täydellinen kesäteatterielämys minulle voi ollakaan. Se oli taidokasta näyttelijäntyötä, se oli ammattitaitoista, mutta siltikin niin läsnäolevaa. Joskus ammattilaisesitykset jäävät vähän teknisiksi ja kylmiksi, mutta ei tämä, ainakaan esityksessä, jossa olin läsnä. Yhdessä kohtauksessa mm. Jussi Lampi tippui aivan totaalisesti roolistaan ja ulvoi naurusta pitkään ja kokosi itseään, mutta koko yleisö sai siitä vain lisäkipinää omalle naurulleen. Myös minä, vaikka normaalisti vastaavanlainen näyttelijän tippuminen häiritsisi minua suunnattomasti. 

Mitäs muuta täydellistä tässä minusta olikaan? No, teksti. Se oli uusi, nokkela, hauska, kesäteatterimainen, hulvaton, etenevä. Ohjaus oli loistava: esitys kulki, eikä jankannut paikoillaan, ei ollut pitkäveteinen, ei ollenkaan. Esitys oli toteutettu sopivaan mittaan n. 2 tuntia väliaikoineen. Lavastus oli nykyaikainen ja vain tarpeellinen oli lavalla. Puvustus tuki esitystä ja sekin oli hyvä. Musiikki oli onnistunutta ja ammattitaitoista, ja ne oli ohjattu erinomaisesti. Täydellistä oli esityksen jälkeinen tunne siitä, että tahtoisin nähdä tuon heti uudelleen. Muutaman kerran aiemmin olen kokenut samanlaisen fiiliksen esityksen jälkeen, mutta ei se kovin tavallista ole. Toki tietysti on muistettava, että toisenlaista genreä edustavien näytelmien (siis vakavampien aiheiden kohdalla), ei täydellisenkään esityksen jälkeen todellakaan tule tunnetta katsoa heti uudelleen, sillä silloin tunnetilat ovat aivan toisenlaiset.

Tokihan minä voisin tässä lähteä joitain yksittäisiä pikkunippeleitä ruotimaan, mitä olisi voinut tehdä toisin ynnä muuta sellaista, mutta kokonaisuus ajatellen se olisi sellaista nillitystä, etten viitsi sellaiseen ryhtyä, kun ei siihen mitään todellista tarvetta edes ole. Ei todellakaan.

Nyt toki voi joku miettiä, että edustaako tämä sitä täydellistä teatteria minulle. Joo ja ei. Tämä oli minusta täydellinen esitys, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö joku toinen, aivan toisenlainen ja toisenlaista genreä edustava esitys voi myös olla täydellinen. Esityksiä ei voi mielestäni sillä lailla vertailla. Tämä on yksi täydellisistä esityksistä ja on niitä ollut ennenkin, ja tulee olemaan vastakin. Se ei ole minulle genrestä kiinni, vaan sen ratkaisee aina toteutus, ja monesti myös hetki ja ajoitus. Voi olla, että tämä sama esitys onkin huomenna hieman erilainen. Monesti myös yleisö saattaa saada esityksen ihan toiseen sfääriin ja toinen yleisö vaikka latistaa fiiliksen.

Jos tahtoo mennä esitykseen, joka ei vakavuudellaan hurmaa, vaan naurattaa ja hymyilyttää alusta loppuun, niin tätä suosittelen. Jos taas on vakavampien esitysten ystävä, tämä näytelmä kannattaa jättää väliin. Täällä nimittäin minäkin, joka olen todella nihkeä teatterissa ääneen nauraja (hymyilen toki), suorastaan ulvoin välillä naurusta.

Erityisesti ilahdutti: Esityksessä oli musiikkia ja laulua, jotka kaikki oli toteutettu hienosti. Suurimman ihastuksen minussa sai aikaan Puntti Valtosen esittämä laulu, joka toteutettiin upeana a cappella versiona Jussi Lammen, Timo Kärkkäisen ja Mikko Rantanivan toimesta.

Erityisesti ärsytti: No, kun ei ärsyttänyt. Korkeintaan se, että hetken paistoi aurinko silmiin ;-)

Erikoista: Jos olette lukeneet näitä kirjoituksiani, niin olette varmasti jo jyvällä siitä, että en vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että yleisöä osallistetaan. Mutta tässä esityksessä sekin oli vedetty niin överiksi, että se oli jo hienoa. Paljastettakoon esityksestä sen verran, että yhdessä kohtauksessa Sari Siikander käveli yleisöön ja pussasi jotain katsojaa todella pitkään, varmaan noin puoli minuuttia. Se oli niin rohkeaa yleisön osallistamista, että en voi kuin nostaa hattua ja ennen kaikkea nauraa, niin teki koko katsomo, tämä pussattu mies ja ilmeisesti hänen vaimonsakin siinä vieressä.