Louhiteatteri: Kiitos kirjeestäsi,. Enon Louhiojalla 7.4.2017 (ensi-ilta, kantaesitys).

Sotaa, sodan kasvoja ja sen eri puolia tuodaan tällä pariskunnan kirjeenvaihtoon perustuvalla näytelmällä ilmi. Minustä lähestymiskulma asiaan on mielenkiintoinen: arkistosta löytynyt kirjeenvaihto, johon myös teksti ja näyttämöllä käyty dialogi perustuu. Helposti voisi etukäteen ajatella, että miten saa kirjeiden lukemisesta mielenkiintoisen näytelmän, mutta kyllä saa, se ei ole ongelma, ei todellakaan. Minulle ongelma ehkä on itse aihe: sota. Voin sen tässä aivan avoimesti tunnustaa, että historia ei ole koskaan viehättänyt tai kiinnostanut minua noin ylipäänsäkään, ja vain harvoin innostun mihinkään historian havinoissa oleviin asioihin. Koska en historiasta ole kiinnostunut, asiat ovat minulle myös varsin vieraitakin. Niin, harvoin siis viehätyn myöskään esim. sota-aiheisista näytelmistä, niiden kohdalla ehkä osittain myös sen vuoksi, että sota-aiheet alkavat olla jotenkin minusta jo loppuunkaluttuja. Tämänkin näytelmän kohdalla suurin innostukseni alkoi tarinallisesti oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun näytelmä loppui. Ja ei sen vuoksi, että näytelmä loppui, vaan sen vuoksi, että näytelmän päähenkilöiden, Hiljan ja Veikon tarinan mielenkiintoisin osuus olisi minusta alkanut. Mitä heille tapahtui sodan päätyttyä? Ei se ainakaan itsestäänselvää näytelmän loppuvaiheen tapahtumien perusteella ole.

Itse näytelmä oli toteutettu tietenkin taidolla, tyylillä ja vankalla osaamisella. Mitä muuta saattoi edes odottaa, kun näyttämöllä olivat Mallu ja Jussi? No, ei mitään muuta, eikä sen suhteen luonnollisesti tarvinnut pettyäkään. Ehkä ensi-illassa näkyi vähän jännitystä ja Jussin flunssan tuomia ääniongelmia, mutta ne ovat elämää ja teatteria nekin, ja ovat varmasti hoituneet alta pois esitysten edetessä. Muutoin toteutuksesta sanoisin vanhan "virteni": vähemmän on enemmän. Minulle olisi riittänyt lavastukseen ja tarpeistoon huomattavasti vähemmän tavaraa ja esineistöä. Ehkä jopa vuosikymmenien taakse sijoittuva autenttinen teksti olisi noussut mielestäni paremmin esiin hieman modernimmalla näyttämöllepanolla. Toisaalta taas uskon, että tämän näytelmän suurin kohdeyleisö varmasti nauttii tästä esityksestä enemmän juuri tämän kaltaisena toteutuksena.

Erityisesti ilahdutti: Parhaimmillaan näytelmä oli dialogeiksi käsikirjoitetuissa kohtauksissa. Niissä tunnelma oli käsin aistittavissa ja näyttelijät olivat kuin yhtä eri aikaan ja eri paikassa kirjoitetuista kirjeistään ja tarinoistaan huolimatta. Erityisen upea kohtaus oli naimisiinmeno. Siinä oli kyllä kaikki hienosti kohdallaan.

Erityisesti ärsytti: Tätä ei varmaan saisi sanoa, mutta sanon sen silti. Tiedän, että Louhitalolla on keskellä näyttämöä ja katsomoa tolppia, jotka eivät siitä minnekään muutu. Mutta siitäkin huolimatta kyllä minua ärsytti, erityisesti esityksen lopuksi, kun tajusin missanneeni täysin kuuleman mukaan visuaalisesti todella hienon sairaalakohtauksen. Se tapahtui minulle täysin yhden tolpan takana, enkä nähnyt siitä yhtään mitään. Näytelmää katsoessa se ei häirinnyt, kun ajattelin, ettei siellä sen ihmeempiä tapahtunut, ja kuulinhan kuitenkin. Mutta kun jälkeenpäin kuulin, että millainen kohtaus oli, olisin sen oikein mielelläni nähnytkin.

Erikoista: Näytelmän alkuvaiheissa minua suorastaan ärsytti tuolit, joiden narina näyttelijöiden alla kantautui oikein hyvin katsomoon. Ärsytystä siinä aiheutti se, ettei narinaa mielestäni kuulunut näytelmään. Näytelmän edetessä kytkin narinan osaksi näytelmää, ajatuksenani, että eiköhän ne ole sodan aikanakin tuolit nitisseet ja narisseet. Sen jälkeen narinakaan ei enää häirinnyt vaan oli sympaattinen osa näytelmän äänimaailmaa.

Jäin pohtimaan: Näytelmän tarinahan on käytännössä kahden noin parikymppisen nuoren tarina. Jälkeen päin olen kuullut useammankin esityksen katsoneen henkilön pohtineen samaa kuin minä: miltä esitys ja sen teksti olisi tuntunut, jos sitä oikeasti olisi ollut esittämässä parikymppiset nuoret tai oikeastaan nykysilmin lähes lapset, jotka kuitenkin tuolloin sotaan lähetettiin tai kotia, tilaa ja perhettä hoitamaan jätettiin?

Louhiteatteri: Kauas pilvet karkaavat. Enon Louhiojalla 5.11.2016 (ensi-ilta).

Nyt ollaan Enossa, voisipa sanoa, että kotiteatterissani. Jos olisin tiennyt syksyisen elämäntilannemuutokseni (Joensuuhun työhön pääsyn), niin voi olla, että olisin ollut itsekin lavalla. Mutta enpä ole, sen sijaan monia läheisiä, ystäviä ja tuttuja on sekä lavalla että taustajoukoissa. Siitäkin huolimatta tarkoitukseni on olla rehellinen itse esityksestä.

Itsekin yllätyin oikeastaan miten ulkopuolisena olin säilynyt. En käynyt kertaakaan kuikuilemassa harjoituksia, itse asiassa ei käynyt edes mielessä mennä sinne. Ja erittäin vähän keskustelinkin näytelmästä ja sen harjoittelusta sisareni Miian ja ystäväni Tuijan kanssa, muiden kanssa en lainkaan. Niinpä menin katsomaan näytelmää aivan kuin mitä tahansa harrastajateatterin näytelmää. Hivenen jännitti, koska kyseessä on kuitenkin Aki Kaurismäen elokuvana tunnetuksi tullut teksti, ja nk. kaurismäkiläisyys on kuitenkin ihan oma tyylilajinsa.

Esitys kokonaisuudessaan oli minusta suhteellisen ehyt ja harrastajateatteriksi taidokas. Se mihin harrastajateattereissa kiinnittyy usein huomioni, on näyttelijäsuoritukset. Louhiteatterissa yleensä aina näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen varmoja ja ennen kaikkea tasaisia. Niin nytkin, kukaan ei noussut yli muiden, toisaalta, mikä tärkeintä, kukaan ei myöskään floppanut. Myös vuorosanat olivat jo ensi-illassa varmuudella hallinnassa, eikä kuiskaajaa tarvittu.

Itse tarina kulki kaurismäkeläisellä otteella ja tyylillä, pääosin. Esityksessä oli minusta muutamia todella hienoja kohtauksia, joissa korostui voimakkaasti alleviivaten kaurismäkeläisyys. Sen vuoksi minusta oli välillä ristiriitaista ja hämmentävää, että näytelmä piti sisällään myös useita kohtauksia, joissa tuo nk. kaurismäkeläisyys oli joko yritetty tietoisesti häivyttää tai sitten muutoin se ei onnistunut. Tämä rikkoi minusta välillä esityksen eheyttä.

Näytelmää ja tarinaa kuljetti loistavasti Karlos Kajanin orkesteri, jonka kappalevalinnat tukivat näytelmää erinomaisesti. Bändin soitto lauluineen oli kuin nappi silmään hieman ränsistyneelle ja parhaat päivänsä nähneelle ravintolamiljöölle ja -tunnelmalle. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi ollut mukavaa kuulla enemmän solistina myös Onni Tahvanaista. Niukka ja vähäilmeinen lavastus toimi hyvin ja tuki näytelmää, joskin alkuun erityisesti kaipasin taustaseinää mustaksi piilottaen Louhitalon hirsiseinät kokonaan, nyt se oli sitä vain osittain. Kohtauksista toiseen siirtyminen tapahtui hyvin ja monesti myös huomaamattomasti pyörivän lavasteen avulla.

Kokonaisuudessaan esitys oli minusta toimiva ja hyvä. Kaurismäkeläinen tyyli, kerronta ja huumori ovat niin oma lajinsa, että siitä yleensä tykkää tai ei. Itse tykkään, ja tykkäsin tästäkin.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmän alkupuolella minua häiritsi suunnattomasti kaikki rekvisiittana käytetyt tyhjät lasit. Jotenkin kaipaan aina aitoutta ja siten laseihin myös juotavaa, jos ne näkyvät yleisölle. Mutta siinä vaiheessa kun näyttämölle tuotiin ensimmäiset annokset ruokaa, eli käytännössä tyhjät lautaset, olin myyty. Se toimi, oikeasti!

Erityisesti ärsytti: Muutamissa tiivistunnelmaisissa ja hienosti ohjatuissa ja näytellyissä kohtauksissa (esim. ravintolaan tulleen ruokailijan seuraaminen) huomasin joidenkin näyttelijöiden katseiden harhailevan yleisöön. Se todellakin näkyy yleisöön, ja valitettavasti rikkoo nopeasti myös kohtausten tunnelman.

Erikoista: Näytelmän loppukiitoksissa olin aivan hämmentynyt, että näinkö paljon tässä näytelmässä olikin porukkaa. Samalla aloin miettimään, että olisiko tuollaista väkimäärää voinut hyödyntää enemmänkin näytelmän joukkokohtauksissa.