Imitaation ilotulitusta Finnhitsien tahtiin. Siinäpä se taitaa tämä esitys lyhyesti kuvailtuna olla. Imitoinnit sujuivatkin varsin mallikkaasti koko väeltä ja niitä oli ilo katsella hymyillen. Ja erityisesti ilahdutti sekin, että näyttelijäporukalle oli lauluntaitokin luotu, joten mielellään kuunteli vanhoja Finnhitsejä ja vähän muutakin, toki usein uudelleen sanoitettuna.
Vaikka esitys kaikkineen oli ihan hyvin tehtyä ja hyväntuulista, jätti se kuitenkin vähän valjun olon. Viime kesänä loistanut Paavo Väyrynen oli yhtä hyvä kuin viime vuonnakin, mutta kun se oli jo nähty viime vuonna. Moni muu oli näkemättä Imatralla, mutta silti pääosin varsin loppuunkaluttuja imitointihahmoja, erityisesti Sauli Niinistö, joka luonnollisesti Linnan juhlat -esityksessä oli varsin suuressa roolissa. Esityksen jälkeen oli enempikin fiilis, että voi itku kun olisi saanut nähdä ja kokea tuota taitoa ja antautumista joidenkin uudempien hahmojen ja sitä myöden myös tuoreiden vitsien kera. Kun vielä lisäksi itse esityksen käsikirjoitus oli vähän, tai aika paljonkin, sellainen keksimällä keksitty ja tarinaltaan hyvin ohut, ei esityksestä lopulta juuri mitään kotimatkaa pidemmälle käteen jäänyt.
Eniten tykkäsin: Tykkäsin esiintyjien taidokkuudesta. Siitä ei tämä esitys kiinni jäänyt.
Eniten ärsytti: No, se yleisön osallistaminenhan ei minun mieleen ole edelleenkään. Jotenkin vaivaannuttaa aina, vaikka itse en siihen tälläkään kertaa osallistunut.
Erikoista: Imatralla oli esityksen aikaan kosken (joen) toisella puolella Imatran ajot, jotka kyllä kuuluivat varsin selvästi teatteripaikalle. Lisäksi ilmeisesti Imatran ajoihin liittyen teatteripaikan yllä pörräsi useampaan kertaan hyvin äänekäs helikopteri. Ihmettelen kyllä suuresti, ettei kesäteatterin aikatauluja laadittaessa oltu lainkaan huomioitu tätä suurta ääntä pitävää tilaisuutta, joka oli todella lähellä teatteria.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri Imatra. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri Imatra. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
sunnuntai 12. maaliskuuta 2017
Teatteri Imatra, suuri näyttämö: 100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Imatralla 10.3.2017.
Imatran teatteri on minusta siitä ihmeellinen pieni teatteri, että siellä tehdään varsin laadukasta teatteria, esitys esityksen jälkeen. Hyvin harvoin Imatran teatterista tarvitsee poistua pettyneenä ja äärimmäisen harvoin olen istunut Imatran teatterin katsomossa, joka olisi ollut erityisen tyhjähkö, toisin kuin Joensuussa, jossa valitettavasti olen hyviäkin esityksiä ollut katsomassa lähestulkoon yksityisnäytöksenä. Tämäkin esitys oli loppuunvarattu aina hyvin lähelle esitystä saakka, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saamaan itselleni paikan, kun satuimme juuri nyt olemaan Etelä-Karjalassa käymässä. No, nyt varmasti ihmisiä kiehtoo myös nähdä uusi teatteritalo, jonka avajaisnäytelmä tämä oli.
Itse näytelmä oli minusta vähän hämmentävä.Vaikka esitys väliaikoineen kesti 2 tuntia 40 minuuttia, ei se varsinaisesti ollut pitkän oloinen. Esitystä kyllä katsoi ilman sen suurempia kelloon tuijotteluja, mutta sitten kuitenkin jäi olo, ettei esityksestä oikein jäänyt käteen yhtään mitään. Ehkä tiivistäisin taas kaiken näihin jo jankkaukseksi muodostuneisiin ajatuksiini: "jokaiselle minuutille, minkä esitys kestää yli kahden tunnin, pitää olla hyvät perusteet" sekä "vähemmän on enemmän". Nyt ei minusta ollut perusteita tuolle 40 minuutille. Ja jos se 40 minuuttia, tai edes 20 minuuttia, olisi karsittu pois, olisi ollut vähemmän ja se olisi ollut minusta enemmän. Nyt näytelmä oli niin vauhdikas ja siinä tapahtui koko ajan jotain jossain, että ainakin minulla katsojana oli välillä vaikeuksia pysyä mukana. Senkin vuoksi muutaman kohtauksen vetäminen yli punakynällä olisi varmasti selkeyttänyt näytelmää ilman vauhdikkuuden ja tapahtumarikkauden tunnun katoamista.
Esitys piti sisällään paljon myös videotekniikkaa. Joissakin kohdin se oli hyvinkin oivaltavaa ja perusteltua, joissakin kohdin en siitä itse ehkä niin välittänyt, mutta kuitenkin johdonmukaista ja toimivaa se oli. Kaiken kaikkiaan esitys, niin ohjauksellisesti, näyttelijän työn osalta, lavastuksellisesti, puvustuksellisesti, kuin tekniikoinen oli minusta sellaista hyväntuulista peruskauraa, ihan kivaa. Siis toimi ja huumori hymyilytti, joo-o, mutta ei tämä näytelmä nyt ihan lentoon lähtenyt.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmä piti sisällään lukuisia roolisuorituksia, ja siten luonnollisestikin Allan Karlssonia näytelleet Lasse Karkjärvi ja Niklas Laverty/Marko Taina (en valitettavasti tiedä kumpi näytteli tässä esityksessä pikku Allania) olivat ainoat näyttelijät, jotka eivät esittäneet näytelmässä ketään muuta. Roolit olivat toteutettu ammattimaisesti ja ilo oli katsella jälleen kerran sitä, että muuntautumiskyvykyyttä roolista toiseen riitti niin puvustuksellisesti kuin näyttelijän työnkin näkökulmasta.
Erityisesti ihmetytti: Miksi ihmeessä näyttämölle piti tuoda se oikea koira, joka selvästikään ei nauttinut olostaan siellä? Esityksessä oli muutoinkin käytetty videotekniikkaa, niin olisi varmasti tämäkin asia hoitunut vaikka miten muutoin, mutta ei oikeaa koiraa lavalle tuomalla! Ainakin minun keskittymiseni meni ko. kohtauksissa täysin "itkevän" koiran seuraamiseen ja niin tuntui siinä koiran lähellä olevien näyttelijöidenkin huomio olleen koiran rauhoittamisessa. Muutoinkaan koira ei mielestäni ollut näytelmässä niin suuressa keskiössä, että elävän koiran tuominen näyttämölle olisi ollut ylipäänsäkään perusteltua.
Erikoista: Ei voi kuin onnitella Etelä-Karjalaa satsauksestaan teatteriin! On aivan käsittämättömän hienoa, että nykypäivänä 40 kilometrin päähän toisistaan rakennetaan vuoden sisällä kaksi uutta teatteritaloa. Hienoja, varmasti toimivia, moderneja teatteritaloja. Toivottavasti myös yleisö löytää teatteriin. Puitteet on ainakin kohdillaan!
Repliikki: On niin kuin on, ja käy niin kuin käy.
Itse näytelmä oli minusta vähän hämmentävä.Vaikka esitys väliaikoineen kesti 2 tuntia 40 minuuttia, ei se varsinaisesti ollut pitkän oloinen. Esitystä kyllä katsoi ilman sen suurempia kelloon tuijotteluja, mutta sitten kuitenkin jäi olo, ettei esityksestä oikein jäänyt käteen yhtään mitään. Ehkä tiivistäisin taas kaiken näihin jo jankkaukseksi muodostuneisiin ajatuksiini: "jokaiselle minuutille, minkä esitys kestää yli kahden tunnin, pitää olla hyvät perusteet" sekä "vähemmän on enemmän". Nyt ei minusta ollut perusteita tuolle 40 minuutille. Ja jos se 40 minuuttia, tai edes 20 minuuttia, olisi karsittu pois, olisi ollut vähemmän ja se olisi ollut minusta enemmän. Nyt näytelmä oli niin vauhdikas ja siinä tapahtui koko ajan jotain jossain, että ainakin minulla katsojana oli välillä vaikeuksia pysyä mukana. Senkin vuoksi muutaman kohtauksen vetäminen yli punakynällä olisi varmasti selkeyttänyt näytelmää ilman vauhdikkuuden ja tapahtumarikkauden tunnun katoamista.
Esitys piti sisällään paljon myös videotekniikkaa. Joissakin kohdin se oli hyvinkin oivaltavaa ja perusteltua, joissakin kohdin en siitä itse ehkä niin välittänyt, mutta kuitenkin johdonmukaista ja toimivaa se oli. Kaiken kaikkiaan esitys, niin ohjauksellisesti, näyttelijän työn osalta, lavastuksellisesti, puvustuksellisesti, kuin tekniikoinen oli minusta sellaista hyväntuulista peruskauraa, ihan kivaa. Siis toimi ja huumori hymyilytti, joo-o, mutta ei tämä näytelmä nyt ihan lentoon lähtenyt.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmä piti sisällään lukuisia roolisuorituksia, ja siten luonnollisestikin Allan Karlssonia näytelleet Lasse Karkjärvi ja Niklas Laverty/Marko Taina (en valitettavasti tiedä kumpi näytteli tässä esityksessä pikku Allania) olivat ainoat näyttelijät, jotka eivät esittäneet näytelmässä ketään muuta. Roolit olivat toteutettu ammattimaisesti ja ilo oli katsella jälleen kerran sitä, että muuntautumiskyvykyyttä roolista toiseen riitti niin puvustuksellisesti kuin näyttelijän työnkin näkökulmasta.
Erityisesti ihmetytti: Miksi ihmeessä näyttämölle piti tuoda se oikea koira, joka selvästikään ei nauttinut olostaan siellä? Esityksessä oli muutoinkin käytetty videotekniikkaa, niin olisi varmasti tämäkin asia hoitunut vaikka miten muutoin, mutta ei oikeaa koiraa lavalle tuomalla! Ainakin minun keskittymiseni meni ko. kohtauksissa täysin "itkevän" koiran seuraamiseen ja niin tuntui siinä koiran lähellä olevien näyttelijöidenkin huomio olleen koiran rauhoittamisessa. Muutoinkaan koira ei mielestäni ollut näytelmässä niin suuressa keskiössä, että elävän koiran tuominen näyttämölle olisi ollut ylipäänsäkään perusteltua.
Erikoista: Ei voi kuin onnitella Etelä-Karjalaa satsauksestaan teatteriin! On aivan käsittämättömän hienoa, että nykypäivänä 40 kilometrin päähän toisistaan rakennetaan vuoden sisällä kaksi uutta teatteritaloa. Hienoja, varmasti toimivia, moderneja teatteritaloja. Toivottavasti myös yleisö löytää teatteriin. Puitteet on ainakin kohdillaan!
Repliikki: On niin kuin on, ja käy niin kuin käy.
lauantai 2. heinäkuuta 2016
Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Imatralla, Kruunupuiston kesäteatterissa 28.6.2016 (ensi-ilta).
Tunnustan. Läksin teatteriin epäilevin mielin. Epäilevin mielin, koska näytelmä kertoi Kekkosesta. Epäilevin mielin, vaikka tiesin näytelmän olevan jonkin sortin komedia. En vain pystynyt uskomaan, että ihan oikeasti Kekkosen elämästä kertova näytelmä olisi tehty hauskaksi kesäteatteri-iloitteluksi, sillä kesäteatteriin en haluaisi lähteä katsomaan Kekkosesta tehtyä draamaa. Mutta epäilykset häipyivät heti esityksen aletttua, ja onneksi tuli lähdettyä.
Olen tämän todennut joskus aiemminkin, että eihän se esitys nyt voi huono olla, jos hymy huulilla istun käytännössä esityksen alusta loppuun saakka, välillä jopa ääneen nauraen. Tämä Kekkonen on siis viihdyttävä, hyväntuulinen ja hauskakin. Siis juuri sopivaa kesäteatteria.
Näytelmä kertoo Kekkosen elämäntarinan syntymästä, tai oikeastaan jo ennen syntymää, aina kuolemaan, itseasiassa kuolemattomuuteen, saakka. Näytelmä tehdään viiden näyttelijän voimin, rooleja tosin oli useampi kymmenen. Heiluriovet vain viuhuivat kun näyttelijät hikihatussa kiisivät lavalta takaoven kautta lavalle, rooliaan muutellen. Näyttelijät tekivät huikaisevaa työtä ja sitä oli ilo katsella. Kun Kekkosnäytelmästä puhutaan, luonnollisesti lavalla kävi monet tunnetut poliitikot, joita näyttelijät imitoivat loistavasti. Jussi Puhakan esittämä Paavo Väyrysen hahmo oli kyllä loistavin kaikista, ja sai aina runsaat naurut yleisöstä, minultakin. Jossain vaiheessa mietin kyllä kaikesta huolimatta, että olisiko kuitenkin kannattanut pestata näytelmään yksi naisnäyttelijä lisää. Esitys oli täynnä hauskoja ja huvittavia kohtauksia, ja sen vuoksi minusta oli jokseenkin halpamaista ostaa lisänauruja sillä, että muutaman kerran miehiä oli puettu naistenrooleihin. Niissäkin naisrooleissa olisi ollut hauskuutta riittämiin, vaikka esittäjänä olisi ollut nainenkin. Mutta kovastihan tuo tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan, kun mies saapui lavalle mekossa. Minulta kyllä näissä kohdin pääsääntöisesti hymy hyytyi.
Näytelmän lavastus oli jokseenkin erikoinen, mutta se oli juuri täydellisen yksinkertainen ja mielestäni kekkosmainen ja tuki näytelmän toteuttamista erinomaisesti.Tykkäsin. Myös puvustuksessa oli tehty hienoa työtä. En tiedä oliko yleisön varsin runsas osallistaminen ohjaajan ratkaisu vai tekstin sanelemaa, mutta se nyt on sellainen kaksipiippuinen juttu. Tämä yleisö tuntui olevan innoissaan näytelmään mukaanpääsemisestä, itse en ollut. Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiintyminen on minulle luonnollista, en silti mahda sille mitään, että en välttämättä pidä siitä, että joudun lavalle valmistautumatta. Ja teatterissa myöskin mielelläni nautin vain katsomisesta, en esitykseen osallistumisesta. Olkoonkin se rooli vaikka sitten kiukaan sihinä, kuten tässä näytelmässä. Mutta se kiukaan sihinä ei tosiaan ollut ainoa yleisöä osallistava asia, niitä oli useita, ja yleisöstä jopa haettiin lavalle nainen ojentamaan kukkaset presidentti Kekkoselle hänen saapuessaan Naantaliin. No, kuka tykkää mistäkin, tästä tyylistä minä en pidä, en tässä esityksessä enkä missään muussakaan.
Kuten jo aiemmin sanoin, niin istuin näytelmän hymy huulilla käytännössä lähes alusta loppuun. Toki näytelmä piti sisällään myös vakavampia kohtauksia, varsinkin näytelmän toisella puoliajalla. Niiden aikaan minulla katsojana valitettavasti hiukan ote herpaantui, ehkä ne jäivät jotenkin vähän irrallisiksi kohtauksiksi. Toisaalta olen sitä mieltä, että hymy ja naurukin toimii parhaiten, kun välillä voi niistäkin hieman hengähtää.
Historia ei ole minun vahvimpia osa-alueitani, ei todellakaan. Silti sen verran tiedän Kekkosesta, että esitys avautui minulle täysin. Vaikka esitys ei varsinaisesti olekaan mikään historiallinen näytelmä, jäin miettimään sitä, että mitenkähän tämä näytelmä avautuu jollekin nuoremmalle katsojalle, jolle Kekkonen on vain joku entinen Suomen presidentti. En tiedä, olisi hauska kuulla. Toisaalta kesäteattereiden massat taitaa näppituntumalla sanoen olla yli 40-vuotiaita, itse asiassa jopa yli 60-vuotiaita, joten tälle porukalle Kekkosen elämän kohokohdat ja käänteet ovat varmasti erittäin tuttuja.
Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan. Tätä suosittelen vilpittömästi, vaikka lippujen hinnat ovatkin ammattiteatteritasoa eli lähemmäs 30 €.
Erityisesti ilahdutti: Loistavat imitaatiot.
Erityisesti ärsytti: Yleisön todella runsas osallistaminen.
Repliikki: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
Olen tämän todennut joskus aiemminkin, että eihän se esitys nyt voi huono olla, jos hymy huulilla istun käytännössä esityksen alusta loppuun saakka, välillä jopa ääneen nauraen. Tämä Kekkonen on siis viihdyttävä, hyväntuulinen ja hauskakin. Siis juuri sopivaa kesäteatteria.
Näytelmä kertoo Kekkosen elämäntarinan syntymästä, tai oikeastaan jo ennen syntymää, aina kuolemaan, itseasiassa kuolemattomuuteen, saakka. Näytelmä tehdään viiden näyttelijän voimin, rooleja tosin oli useampi kymmenen. Heiluriovet vain viuhuivat kun näyttelijät hikihatussa kiisivät lavalta takaoven kautta lavalle, rooliaan muutellen. Näyttelijät tekivät huikaisevaa työtä ja sitä oli ilo katsella. Kun Kekkosnäytelmästä puhutaan, luonnollisesti lavalla kävi monet tunnetut poliitikot, joita näyttelijät imitoivat loistavasti. Jussi Puhakan esittämä Paavo Väyrysen hahmo oli kyllä loistavin kaikista, ja sai aina runsaat naurut yleisöstä, minultakin. Jossain vaiheessa mietin kyllä kaikesta huolimatta, että olisiko kuitenkin kannattanut pestata näytelmään yksi naisnäyttelijä lisää. Esitys oli täynnä hauskoja ja huvittavia kohtauksia, ja sen vuoksi minusta oli jokseenkin halpamaista ostaa lisänauruja sillä, että muutaman kerran miehiä oli puettu naistenrooleihin. Niissäkin naisrooleissa olisi ollut hauskuutta riittämiin, vaikka esittäjänä olisi ollut nainenkin. Mutta kovastihan tuo tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan, kun mies saapui lavalle mekossa. Minulta kyllä näissä kohdin pääsääntöisesti hymy hyytyi.
Näytelmän lavastus oli jokseenkin erikoinen, mutta se oli juuri täydellisen yksinkertainen ja mielestäni kekkosmainen ja tuki näytelmän toteuttamista erinomaisesti.Tykkäsin. Myös puvustuksessa oli tehty hienoa työtä. En tiedä oliko yleisön varsin runsas osallistaminen ohjaajan ratkaisu vai tekstin sanelemaa, mutta se nyt on sellainen kaksipiippuinen juttu. Tämä yleisö tuntui olevan innoissaan näytelmään mukaanpääsemisestä, itse en ollut. Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiintyminen on minulle luonnollista, en silti mahda sille mitään, että en välttämättä pidä siitä, että joudun lavalle valmistautumatta. Ja teatterissa myöskin mielelläni nautin vain katsomisesta, en esitykseen osallistumisesta. Olkoonkin se rooli vaikka sitten kiukaan sihinä, kuten tässä näytelmässä. Mutta se kiukaan sihinä ei tosiaan ollut ainoa yleisöä osallistava asia, niitä oli useita, ja yleisöstä jopa haettiin lavalle nainen ojentamaan kukkaset presidentti Kekkoselle hänen saapuessaan Naantaliin. No, kuka tykkää mistäkin, tästä tyylistä minä en pidä, en tässä esityksessä enkä missään muussakaan.
Kuten jo aiemmin sanoin, niin istuin näytelmän hymy huulilla käytännössä lähes alusta loppuun. Toki näytelmä piti sisällään myös vakavampia kohtauksia, varsinkin näytelmän toisella puoliajalla. Niiden aikaan minulla katsojana valitettavasti hiukan ote herpaantui, ehkä ne jäivät jotenkin vähän irrallisiksi kohtauksiksi. Toisaalta olen sitä mieltä, että hymy ja naurukin toimii parhaiten, kun välillä voi niistäkin hieman hengähtää.
Historia ei ole minun vahvimpia osa-alueitani, ei todellakaan. Silti sen verran tiedän Kekkosesta, että esitys avautui minulle täysin. Vaikka esitys ei varsinaisesti olekaan mikään historiallinen näytelmä, jäin miettimään sitä, että mitenkähän tämä näytelmä avautuu jollekin nuoremmalle katsojalle, jolle Kekkonen on vain joku entinen Suomen presidentti. En tiedä, olisi hauska kuulla. Toisaalta kesäteattereiden massat taitaa näppituntumalla sanoen olla yli 40-vuotiaita, itse asiassa jopa yli 60-vuotiaita, joten tälle porukalle Kekkosen elämän kohokohdat ja käänteet ovat varmasti erittäin tuttuja.
Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan. Tätä suosittelen vilpittömästi, vaikka lippujen hinnat ovatkin ammattiteatteritasoa eli lähemmäs 30 €.
Erityisesti ilahdutti: Loistavat imitaatiot.
Erityisesti ärsytti: Yleisön todella runsas osallistaminen.
Repliikki: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)