Tästä se sitten alkaa tämän vuoden teatteriviikonloppu. Kahdeksaan esitykseen liput takataskussa, seuralaisina Miia ja Tuija, jo perinteisesti muutaman vuoden ajan. Ensimmäiset teatteripäivät olen kokenut joskus 1990-luvun alkupuolella opiskeluaikoina ja sitten satunnaisesti vierailleena. Nyt muutaman vuoden ajan tästä on tullut jo vakioreissumme. Ja keskittyminen on teatteriin huomattavasti laajemmin kuin joskus aikoinaan. Mutta vaikka esityksiä on tarkoitus nähdä lukuisia, jättää aikataulu sijaa myös hyvälle ruoalle ja silloin tällöin lasilliselle skumppaakin.
Tänä vuonna lippujen hankkiminen meni sikäli nappiin, että saimme liput juuri niihin esityksiin minne halusimmekin. Esityksiä oli tarjolla 13, joten kahdeksalla koetulla esityksellä saimme varsin kattavan kuvan näyttämöpäivien annista. Ajatukseni on kirjoittaa jokaisesta päivästä oma kirjoituksensa. Eli siis kokoan yleisiä fiiliksiä ja päivän esitykset samaan kirjoitukseen.
Jos joku ei tiedä, niin Työväen näyttämöpäivät on Suomen suurimpia harrastajateatteritapahtumia. Se järjestetään tammikuun viimeisenä viikonloppuna, ja tänä vuonna oli 41. kerta. Tämän vuoden näyttämöpäivien ohjelmiston valitsijana on toiminut ohjaaja Miko Jaakkola ja hänen mukaansa ohjelmisto heijastelee maailmaa ympärillämme. Tänä vuonna näyttämöpäiville oli hakenut 42 kotimaista ja 4 kansainvälistä ryhmää. En tiedä mitä ja mistä se kertoo, että kuitenkin näyttämöpäivillä tuppaa olemaan vuodesta toiseen varsin vähän vaihtuvuutta ryhmissä. Tietyt porukat ovat siellä vuodesta toiseen: onko se niiden hyvyyttä vai valitsematta jääneiden ryhmien huonoutta, vai eikö joissain valitsematta jääneissä vain esitys ja näyttämöpäiville valittu "punainen lanka" kohtaa toisiaan. Mene ja tiedä... Joka tapauksessa minun ja seurueenikin mielestä esitysten taso näyttämöpäivillä, tänäkin vuonna, on varsin ailahteleva. Kaikkea nähdään, laidasta toiseen, se tietysti on osaltaan teatterin ja myös näyttämöpäivien suola.
AdAstra-teatteri (Jyväskylä): Turvapaikka, pe 27.1.2017 klo 16.40 Kansalaisopisto
Ensimmäinen esitys, teatteripäivien avaus, jätti kyllä tien ainoastaan ylöspäin. Jälkiviisaana voin todeta, että ehdottomasti koko viikonlopun huonoin esitys. Jälkiviisaana voin todeta senkin, että jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu esitys kuin ihan ensimmäinen, olisimme lähteneet väliajalta pois. Tuntematon vieruskaverini sen tekikin.
Tämän esitys suurin ongelma oli teksti. Teksti oli yksinkertaisuudessaan mitäänsanomaton. Siinä käsiteltiin isoja, yhteiskunnallisestikin merkittäviä aiheita, keskusteltiin niistä, kuitenkin sanomatta niistä oikeasti yhtään mitään. Ja niitä aiheita oli yksinkertaisesti vaan liikaa. Ei mitenkään voi ennättää parissa tunnissa pintaa syvemmälle, jos yrittää koko maailman ottaa haltuunsa. Esityksessä ei ollut kunnon juonta, ja näytelmän kieli oli karmaisevaa. Se, jos mikä, viimeistään veti alta lipan. Kieli oli jopa roisia: kiroiltiin kiroilemisen ilosta ja puhuttiin niin alatyylisesti muutoinkin, ettei se toiminut enää tehokeinona, kun se oli normaali tapa. Näyttämöpäivien esitteessä todetaan, että "Arto Salmisen runollinen ja raadollinen kieli..." Kysyn vaan, että mistä kohtaa kieli oli runollista, eikä se ollut edes raadollista. Se oli huonoa, roisia ja karmaisevaa suomen kieltä.
Jos jotain hyvää sanoisin, niin näyttelijät olivat hyviä ja tasaisia, mutta ohjaamalla uskon, että heistäkin olisi saatu vielä enemmän irti. Heistä tuli sellainen vaikutelma, että heillä olisi ollut vielä taitoa nostaa tasoa näyttelemisessä yksi tai kaksikin tasoa ylöspäin. Näyttelijät näyttelivät ansiokkaasti useita rooleja, ja saivat ne näyttämään erilaisilta.
Miehen Bändi (Helsinki): Miehen tanssi, pe 27.1.2017 klo 21.15 Vanha Sotku
Perjantain toinen ja viimeinen esitys räjäytti pankin. Tämä oli ehdottomasti näyttämöpäivien top3-kärkeä. Tämä esitys oli iloinen, vakava, hyväntuulinen, aito ja luonnollinen. Tämä oli miesten luonteva arkielämän esiintulo monilahjakkaine esiintyjineen. Perinteinen näytelmähän tämä ei ollut, vaan selkeästi monialainen performanssi sisältäen tanssia, musiikkia, puhetta, draamaa.
Tämän esityksen miinuspuoliin kuului se, että vaikka on kuinka lahjakkaita esiintyjiä lavalla, niin kaikkea ei tarvitse näyttää. Esityksen jännite, "draaman kaari", hieman notkahti siinä vaiheessa, kun esityksen sisään tuntui tulevan "toinen esitys" bändituokion muodossa. Siitäkin huolimatta, että esitetty musiikki oli hienoa ja sai paikkapaikoin tuijottamaan silmät selällään yksittäisiä taidon näytteitä, lahjakkuuksia. En ole myöskään ihan varma, että mahtoiko tämän esityksen oikea paikka olla harrastajateatteripäivät. Itselle tuli vahva epäilys siitä, että tekijöinä oli jo vähintään puoliammattilaisten joukko ellei jopa ihan ammattilaisia. Se myös aiheutti paikka paikoin sellaisen tunteen, että pojat näyttämöllä olivat niin hyviä, että olisin halunnut vielä enemmän, vielä täydellisemmän esityksen.
lauantai 4. helmikuuta 2017
Joensuun oopperayhdistys ry: Rigoletto. Carelia-sali, Joensuussa 26.1.2017.
Heti alkuun on sanottava, että tiedän, ettei ooppera ole teatteria. Mutta syy miksi ajattelin tästä kuitenkin myös tänne kirjoittaa, niin kyllä minä omassa luokituksessani oopperan myös jonkin sortin näyttämötaiteeksi luokittelen, olkoonkin, että musiikki on siinä ihan ylivoimaisesti tärkein elementti. Mutta jos olisi pelkästään musiikkia, niin silloinhan olisi kyse konsertista. Näyttämöllinen osuus tekee konsertista oopperaa. Näin ainakin minun tulkintani mukaan.
Heti seuraavaksi kerron sen, että minä en ymmärrä oopperasta mitään. Eli tätä kirjoitustani ei kannata ottaa minään kritiikkinä tai muuna sellaisena. Tämä on tarina siitä miten minä näin ja koin tämän Rigoletto-oopperan. Tämä oli minulle ehkä noin viides oopperakokemus. Yhden kerran olen käynyt Prahan oopperassa, yhden kerran olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla ja ainakin yhden kerran olen käynyt aiemmin Carelia-salissa katsomassa/kuuntelemassa Joensuun oopperayhdistyksen esitystä. Ja se, että en ymmärrä ja tiedä oopperasta oikeastaan mitään, aiheutti minulle vähän ongelmia tämänkin oopperan suhteen.
Kun puhutaan jonkin sortin näyttämötaiteesta, kuitenkin, minulle on merkitsevää myös se tarina ja mitä sanotaan (tässä tapauksessa) lauletaan. Vaan kun en osaa tuota Italian kieltä, niin enhän minä mitään ymmärtänyt. Libretto kädessä ei auttanut pimeyden keskellä ja ennen näytöstä kerrottu yleinen juoni ei paljon auttanut varsinkaan ensimmäisen näytöksen osalta. Olin pihalla kuin lumiukko. Omapa oli hölmöys, ilmeisesti. Olisi vissiin pitänyt perehtyä etukäteen tarinan juoneen ja sisältöön. Oikeat oopperafanit varmaan osaavat nämä tarinat ja juonet ulkoa. Minusta, nimenomaan teatterifriikkinä, sellainen tuntuu todella oudolta. Ja siinäpä päästään taas ytimen äärelle. Eihän teatteria ja oopperaa tulisi vertailla mitenkään, vaan minkäs minä itselleni mahdan :-)
Joka tapauksessa kun tarina ei ollut tuttu, enkä siitä juuri mitään ymmärtänyt, keskityin musiikkiin. Ja ah, kyllä minä nautin. Musiikki oli upeaa, niin laulajat kuin orkesterikin. Välillä havahduin, että olin pitkän aikaa seurannut orkesterin soittajia. Välillä taas suljin silmäni ja kuuntelin vaan upeaa laulua. Yhden Gildan (Kaisa Ranta) soolon aikana tuli aivan pakottava tarve avata silmät ja katsoa, että mitä lavalla oikein tapahtuu, niin mielettömän hienolta hänen laulunsa kuulosti. Esitys kesti lähes kolme tuntia ja siitä huolimatta musiikki jaksoi kantaa. En pitkästynyt kertaakaan. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin, ja nautin. NAUTIN!
Oopperan visuaalinen puoli oli ihan ok. Lavasteissa oli joitain ihmetyksiä aiheuttavia elementtejä esim. seinän tapetti näytti salin yläosaan ihan joltain lastenhuoneen pilvitapetilta. Olisi ollut hauska nähdä se lähempää, että millainen se oikeasti oli. Toisaalta edelleenkin oopperassa pääosassa ovat laulajat ja musiikki. Tuumailimme ystäväni kanssa, että jos lavalla olisikin Matti Salminen, eihän sinne muuta mahtuisikaan, eikä tarvitsisikaan. Hän pelkällä karismallaan täyttäisi koko lavan. Markku Pölösen ohjaus oli oman kokemukseni mukaan normaalia oopperaa hieman teatraalisempaa ja liikkuvampaa, mikä kyllä sopi erinomaisesti tähän oopperaan, jossa ei kuitenkaan näitä jo olemuksellaan lavan täyttäviä laulajia ollut mukana.
Mutta hieno ja upea oli tämä ooppera. Ei kaduta pätkääkään, että tuli lähdettyä. Ja lähden varmasti toistekin. Hienoa, että Joensuun oopperayhdistys jaksaa tuottaa paikallisestikin, tosin ammattilaisten voimin, näin hienoja elämyksiä meidän omaan maakuntaankin!
Heti seuraavaksi kerron sen, että minä en ymmärrä oopperasta mitään. Eli tätä kirjoitustani ei kannata ottaa minään kritiikkinä tai muuna sellaisena. Tämä on tarina siitä miten minä näin ja koin tämän Rigoletto-oopperan. Tämä oli minulle ehkä noin viides oopperakokemus. Yhden kerran olen käynyt Prahan oopperassa, yhden kerran olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla ja ainakin yhden kerran olen käynyt aiemmin Carelia-salissa katsomassa/kuuntelemassa Joensuun oopperayhdistyksen esitystä. Ja se, että en ymmärrä ja tiedä oopperasta oikeastaan mitään, aiheutti minulle vähän ongelmia tämänkin oopperan suhteen.
Kun puhutaan jonkin sortin näyttämötaiteesta, kuitenkin, minulle on merkitsevää myös se tarina ja mitä sanotaan (tässä tapauksessa) lauletaan. Vaan kun en osaa tuota Italian kieltä, niin enhän minä mitään ymmärtänyt. Libretto kädessä ei auttanut pimeyden keskellä ja ennen näytöstä kerrottu yleinen juoni ei paljon auttanut varsinkaan ensimmäisen näytöksen osalta. Olin pihalla kuin lumiukko. Omapa oli hölmöys, ilmeisesti. Olisi vissiin pitänyt perehtyä etukäteen tarinan juoneen ja sisältöön. Oikeat oopperafanit varmaan osaavat nämä tarinat ja juonet ulkoa. Minusta, nimenomaan teatterifriikkinä, sellainen tuntuu todella oudolta. Ja siinäpä päästään taas ytimen äärelle. Eihän teatteria ja oopperaa tulisi vertailla mitenkään, vaan minkäs minä itselleni mahdan :-)
Joka tapauksessa kun tarina ei ollut tuttu, enkä siitä juuri mitään ymmärtänyt, keskityin musiikkiin. Ja ah, kyllä minä nautin. Musiikki oli upeaa, niin laulajat kuin orkesterikin. Välillä havahduin, että olin pitkän aikaa seurannut orkesterin soittajia. Välillä taas suljin silmäni ja kuuntelin vaan upeaa laulua. Yhden Gildan (Kaisa Ranta) soolon aikana tuli aivan pakottava tarve avata silmät ja katsoa, että mitä lavalla oikein tapahtuu, niin mielettömän hienolta hänen laulunsa kuulosti. Esitys kesti lähes kolme tuntia ja siitä huolimatta musiikki jaksoi kantaa. En pitkästynyt kertaakaan. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin, ja nautin. NAUTIN!
Oopperan visuaalinen puoli oli ihan ok. Lavasteissa oli joitain ihmetyksiä aiheuttavia elementtejä esim. seinän tapetti näytti salin yläosaan ihan joltain lastenhuoneen pilvitapetilta. Olisi ollut hauska nähdä se lähempää, että millainen se oikeasti oli. Toisaalta edelleenkin oopperassa pääosassa ovat laulajat ja musiikki. Tuumailimme ystäväni kanssa, että jos lavalla olisikin Matti Salminen, eihän sinne muuta mahtuisikaan, eikä tarvitsisikaan. Hän pelkällä karismallaan täyttäisi koko lavan. Markku Pölösen ohjaus oli oman kokemukseni mukaan normaalia oopperaa hieman teatraalisempaa ja liikkuvampaa, mikä kyllä sopi erinomaisesti tähän oopperaan, jossa ei kuitenkaan näitä jo olemuksellaan lavan täyttäviä laulajia ollut mukana.
Mutta hieno ja upea oli tämä ooppera. Ei kaduta pätkääkään, että tuli lähdettyä. Ja lähden varmasti toistekin. Hienoa, että Joensuun oopperayhdistys jaksaa tuottaa paikallisestikin, tosin ammattilaisten voimin, näin hienoja elämyksiä meidän omaan maakuntaankin!
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Lyseoteatteri: Kymmenen pientä sotilaspoikaa. Lyseon lukion juhlasali, Joensuussa 21.1.2017.
Niin se sitten tuli tämäkin teatterivuosi käynnistettyä. Pitkästä aikaa Joensuun Lyseon Lyseoteatterin esityksellä. Edellisen kerran olen käynyt Lyseoteatterissa varmaan 15-20 vuotta sitten, kun Tohkasen Marja teatteritoimintaa siellä vielä pyöritti. Syy siihen, miksi juuri nyt päätin lähteä katsomaan, oli itse näytelmä. Kiinnosti yksinkertaisesti nähdä millaisen version Lyseoteatteri tuosta Agatha Christien klassikkotarinasta on saanut aikaiseksi. Itse olen joskus ammoisina aikoina Tohkasen Jaakon kanssa yhdessä ohjannut tähän samaan tarinaan pohjautuvan, Annina Holmbergin kirjoittaman näytelmän "Kymmenen pientä eskimotyttöä". Silloinkin näyttelemässä oli joukko nuoria tyttöjä, Lyseoteatteriin mukaan oli saatu muutama poikakin.
Toistan varmasti itseäni, mutta minua ilahduttaa aina, kun nuoret ovat innostuneet näyttelemisestä. Niin ilahduttaa nytkin. Parisenkymmentä nuorta, pari poikaakin joukkoon oli saatu innostettua. Näytelmä kokonaisuudessaan oli todellinen opiskeluprojekti. Jopa näytelmän käännös oli tehty opiskelijoiden toimesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Näytelmässä käytetyt videot olivat myös opiskelijoiden käsialaa suunnittelua ja kuvausta myöden.
Näytelmä itsessään kunnioitti minusta jotenkin hyvin voimakkaasti 30-40 -lukujen brittiläistä maailmaa. Kohtaukset olivat varsin hillittyjä ja paikallaan olevia, kieli oli arvokasta, ja nykyisellään kuunneltuna jopa hiukan koomistakin vahvoine puhuttelutyyleineen ja ylipäänsäkin puhetyyleineen. Ohjaaja kertoi ennen näytelmän alkua, että oli ohjaajan oikeudella vielä viikko ennen ensi-iltaa poistanut kymmenen sivua tekstiä. Hyvä niin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ensimmäisen puoliajan osalta ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka olisi poistettu vielä toisetkin kymmenen sivua. Henkilöiden esittely oli auttamattomasti liian pitkä, ja sitä vaikutusta vielä korosti em. kohtausten hillitty asetelma. Videot, joissa käytiin takaumia läsnäolleiden ihmisten elämään, toivat piristysruiskeita rikkomalla näytelmän rakennetta, vaikkeivat sinällään vieneetkään juonta juurikaan eteenpäin. Näytelmä lähti ihan erilaiseen lentoon siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan eli kun porukkaa alkoi kuolla. Toinen puoliaika kulkikin jo ihan omaa vauhtiaan, eikä siinä päässyt enää pitkästymään.
Nuoret näyttelijät hoitivat roolinsa oikein hyvin ja roolisuoritukset olivat tasalaatuisia. Välillä oli kuuluvuuden kanssa hienoista ongelmaa varsinkin kun istuimme salin takaosassa. Lavastus ja puvustus tuki aikakautta ja ohjausta. Olen iloinen, että suomalaiseen lukioon mahtuu, ja toivottavasti tulevaisuudessakin järjestyy, teatterityöhön liittyviä kursseja. Vaikkei kaikista tulekaan näyttelijöitä, edes harrastajanäyttelijöitä, helpottaa näytteleminen varmasti tulevaisuudessa myös esiintymistä yleensä. Siitä taidosta ei ole varmaan haittaa missään ja juurikaan millään alalla.
Erityisesti ilahdutti: Niin, lavalla siis oli lähes tulkoon kaikki nuoria naisia, mutta silti roolit olivat hyvin pitkälle miesten rooleja. Uskomattoman hienosti, ja erityisesti uskottavasti nämä nuoret naiset hoitivat miesroolinsa. Pelkäsin asiaa hieman etukäteen, mutta suotta.
Erikoista: Enpäs ainakaan äkkiseltään muista, että olisin koskaan ollut teatterissa, jossa ohjaaja ennen esitystä pitää yleisölle puhetta, jossa kertoo tekemisen taustoista yms. Minusta se tuntui hieman hassulta, jopa vähän "selittelevältä", joskin olen melko vakuuttunut, että varmasti suurin osa katsojista ei ajattele samoin kanssani. Minusta ohjaajan kertomien asioiden paikka on käsiohjelma, jossa näitä samoja asioita oli osittain kerrottukin. Jos halutaan jotain vielä puhua, niin ehkä paremminkin sen paikka olisi erityksen päätyttyä. Ja näin tapahtui tässäkin esityksessä vielä.
Toistan varmasti itseäni, mutta minua ilahduttaa aina, kun nuoret ovat innostuneet näyttelemisestä. Niin ilahduttaa nytkin. Parisenkymmentä nuorta, pari poikaakin joukkoon oli saatu innostettua. Näytelmä kokonaisuudessaan oli todellinen opiskeluprojekti. Jopa näytelmän käännös oli tehty opiskelijoiden toimesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Näytelmässä käytetyt videot olivat myös opiskelijoiden käsialaa suunnittelua ja kuvausta myöden.
Näytelmä itsessään kunnioitti minusta jotenkin hyvin voimakkaasti 30-40 -lukujen brittiläistä maailmaa. Kohtaukset olivat varsin hillittyjä ja paikallaan olevia, kieli oli arvokasta, ja nykyisellään kuunneltuna jopa hiukan koomistakin vahvoine puhuttelutyyleineen ja ylipäänsäkin puhetyyleineen. Ohjaaja kertoi ennen näytelmän alkua, että oli ohjaajan oikeudella vielä viikko ennen ensi-iltaa poistanut kymmenen sivua tekstiä. Hyvä niin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ensimmäisen puoliajan osalta ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka olisi poistettu vielä toisetkin kymmenen sivua. Henkilöiden esittely oli auttamattomasti liian pitkä, ja sitä vaikutusta vielä korosti em. kohtausten hillitty asetelma. Videot, joissa käytiin takaumia läsnäolleiden ihmisten elämään, toivat piristysruiskeita rikkomalla näytelmän rakennetta, vaikkeivat sinällään vieneetkään juonta juurikaan eteenpäin. Näytelmä lähti ihan erilaiseen lentoon siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan eli kun porukkaa alkoi kuolla. Toinen puoliaika kulkikin jo ihan omaa vauhtiaan, eikä siinä päässyt enää pitkästymään.
Nuoret näyttelijät hoitivat roolinsa oikein hyvin ja roolisuoritukset olivat tasalaatuisia. Välillä oli kuuluvuuden kanssa hienoista ongelmaa varsinkin kun istuimme salin takaosassa. Lavastus ja puvustus tuki aikakautta ja ohjausta. Olen iloinen, että suomalaiseen lukioon mahtuu, ja toivottavasti tulevaisuudessakin järjestyy, teatterityöhön liittyviä kursseja. Vaikkei kaikista tulekaan näyttelijöitä, edes harrastajanäyttelijöitä, helpottaa näytteleminen varmasti tulevaisuudessa myös esiintymistä yleensä. Siitä taidosta ei ole varmaan haittaa missään ja juurikaan millään alalla.
Erityisesti ilahdutti: Niin, lavalla siis oli lähes tulkoon kaikki nuoria naisia, mutta silti roolit olivat hyvin pitkälle miesten rooleja. Uskomattoman hienosti, ja erityisesti uskottavasti nämä nuoret naiset hoitivat miesroolinsa. Pelkäsin asiaa hieman etukäteen, mutta suotta.
Erikoista: Enpäs ainakaan äkkiseltään muista, että olisin koskaan ollut teatterissa, jossa ohjaaja ennen esitystä pitää yleisölle puhetta, jossa kertoo tekemisen taustoista yms. Minusta se tuntui hieman hassulta, jopa vähän "selittelevältä", joskin olen melko vakuuttunut, että varmasti suurin osa katsojista ei ajattele samoin kanssani. Minusta ohjaajan kertomien asioiden paikka on käsiohjelma, jossa näitä samoja asioita oli osittain kerrottukin. Jos halutaan jotain vielä puhua, niin ehkä paremminkin sen paikka olisi erityksen päätyttyä. Ja näin tapahtui tässäkin esityksessä vielä.
lauantai 31. joulukuuta 2016
Teatterivuosi 2016 paketissa
Vietän vuoden viimeisen päivän iltaa. Naputtelin juuri loppuun kirjoitukseni parista viimeisimmästä esityksestä. Tämän vuoden saldo oli 33 nähtyä esitystä. Vähän reilu yksi esitys kahta viikkoa kohden. Se on varmaan sellainen viime vuosien keskiarvon luokkaa oleva lukema, jos unohdetaan toissa vuosi, jolloin kävin pelkästään kesäteatterissa 30 kertaa kesän aikana.
Kiitos kaikille läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni seurasta. En mielelläni lähde teatteriin yksin. On aina kivempaa keskustella esityksen jälkeen jonkun kanssa. Vaihtaa ajatuksia, ollaanpa sitten samaa mieltä tai eri mieltä. Tänä vuonna kävin muutaman esityksen katsomassa yksin. Mieheni Ari oli kanssani teatterissa kuusi kertaa. Joskus kerroinkin jossain, että mieheni käy teatterissa vain kymmenkunta kertaa vuodessa. Sanaan "vain" tartuttiin välittömästi. Suomalaiselle miehelle kymmenkunta kertaa vuodessa teatterissa ei ole "vain", kuuleman mukaan moni suomalainen mies ei edes elämässään käy niin monta kertaa teatterissa. Tottahan se lienee. Siksipä en vähättele enää edes mieheni tämän vuotista kuutta kertaa. Kiitollinen olen hänen seurastaan, sillä eihän tämä teatteri varsinaisesti hänen harrastuksensa ole... Tahdon kuitenkin vielä nimeltä kiittää tämän vuoden muut aktiiviteatterikaverini: Miia, Tuija, Anni, Silja ja Tiina. Teidän kanssanne olen useimmat esitykset käynyt katsomassa. Kiitos, jatketaan ensi vuonna tästä!
Ensi vuosi jatkuu siitä mistä se alkoi tänänkin vuonna: tammikuun lopussa on Mikkelissä työväen näyttämöpäivät. Viikonloppu täynnä teatteria, useita esityksiä. Se on kyllä hyvin voimaannuttava viikonloppu. Keväällä käydään katsomassa sitten mitä eteen tulee, muutamiin esityksiin on lippuja varattuna tai ostettuina. Ja kesäteatterit aikanaan ovatkin sitten oma lukunsa. Kuluneena vuonna en itse ollut tekemässä teatteria, olin vain nautiskelijan puolella. Tulevana vuonna todennäköisesti päädyn itse lavallekin, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan. Jännityksellä myös odotan miten "Suomi 100 -vuotta" näkyy teatterinlavalla, toivottavasti muutakin tarjontaa on kuin talvi-/jatkosotaa, ja mielellään runsaasti.
Jos vielä teen ihan lyhyen kertauksen tämän vuoden esityksiin, blogiahan aloin kirjoittamaan vasta kesäkuussa. Laidasta laitaan olen nähnyt esityksiä. Olen nähnyt toppia ja floppia, ja hauskoja ja koskettavia. Tämän vuoden minun top6-esityksiin nousevista esityksistä viisi on hauskoja, naurettavia. En tiedä mistä se kertoo, sillä normaalisti olen teatterissa varsin huono nauraja. Tämä vuosi oli sitten minulle ilmeisesti hauskojen esitysten vuosi. Ehkä ensi vuosi on toisenlainen. Sitä odotellessa toivotan teille lukijoilleni kiitoksia, että olette jakaneet kirjoituksia kanssani, ja oikein hyvää teatterivuotta 2017!
Vuoden 2016 TOP-6 (eivät ole järjestyksessä)
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Mummo
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Paniikki
- Joensuun kaupunginteatteri: Havukka-ahon ajattelija
- Uusi iloinen teatteri: Melkoisia muskettisotureita
- Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen
- Jyväskylän huoneteatteri: Kolme apinaa
Kiitos kaikille läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni seurasta. En mielelläni lähde teatteriin yksin. On aina kivempaa keskustella esityksen jälkeen jonkun kanssa. Vaihtaa ajatuksia, ollaanpa sitten samaa mieltä tai eri mieltä. Tänä vuonna kävin muutaman esityksen katsomassa yksin. Mieheni Ari oli kanssani teatterissa kuusi kertaa. Joskus kerroinkin jossain, että mieheni käy teatterissa vain kymmenkunta kertaa vuodessa. Sanaan "vain" tartuttiin välittömästi. Suomalaiselle miehelle kymmenkunta kertaa vuodessa teatterissa ei ole "vain", kuuleman mukaan moni suomalainen mies ei edes elämässään käy niin monta kertaa teatterissa. Tottahan se lienee. Siksipä en vähättele enää edes mieheni tämän vuotista kuutta kertaa. Kiitollinen olen hänen seurastaan, sillä eihän tämä teatteri varsinaisesti hänen harrastuksensa ole... Tahdon kuitenkin vielä nimeltä kiittää tämän vuoden muut aktiiviteatterikaverini: Miia, Tuija, Anni, Silja ja Tiina. Teidän kanssanne olen useimmat esitykset käynyt katsomassa. Kiitos, jatketaan ensi vuonna tästä!
Ensi vuosi jatkuu siitä mistä se alkoi tänänkin vuonna: tammikuun lopussa on Mikkelissä työväen näyttämöpäivät. Viikonloppu täynnä teatteria, useita esityksiä. Se on kyllä hyvin voimaannuttava viikonloppu. Keväällä käydään katsomassa sitten mitä eteen tulee, muutamiin esityksiin on lippuja varattuna tai ostettuina. Ja kesäteatterit aikanaan ovatkin sitten oma lukunsa. Kuluneena vuonna en itse ollut tekemässä teatteria, olin vain nautiskelijan puolella. Tulevana vuonna todennäköisesti päädyn itse lavallekin, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan. Jännityksellä myös odotan miten "Suomi 100 -vuotta" näkyy teatterinlavalla, toivottavasti muutakin tarjontaa on kuin talvi-/jatkosotaa, ja mielellään runsaasti.
Jos vielä teen ihan lyhyen kertauksen tämän vuoden esityksiin, blogiahan aloin kirjoittamaan vasta kesäkuussa. Laidasta laitaan olen nähnyt esityksiä. Olen nähnyt toppia ja floppia, ja hauskoja ja koskettavia. Tämän vuoden minun top6-esityksiin nousevista esityksistä viisi on hauskoja, naurettavia. En tiedä mistä se kertoo, sillä normaalisti olen teatterissa varsin huono nauraja. Tämä vuosi oli sitten minulle ilmeisesti hauskojen esitysten vuosi. Ehkä ensi vuosi on toisenlainen. Sitä odotellessa toivotan teille lukijoilleni kiitoksia, että olette jakaneet kirjoituksia kanssani, ja oikein hyvää teatterivuotta 2017!
Vuoden 2016 TOP-6 (eivät ole järjestyksessä)
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Mummo
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Paniikki
- Joensuun kaupunginteatteri: Havukka-ahon ajattelija
- Uusi iloinen teatteri: Melkoisia muskettisotureita
- Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen
- Jyväskylän huoneteatteri: Kolme apinaa
Lieksan teatteri: Bussi Somerolle - Rauli Baddingin tarina. Lieksan kulttuurikeskus, Brahe-sali 18.12.2016.
Vuoden viimeinen teatterielämykseni. Tällä kertaa suuntana oli Lieksa ja Lieksan teatteri. Heidän Badding-esityksestään oli kaikunut korviini hyvää huminaa, olihan esitys jo kääntymässä viimeiseen näytökseensä. Siitä huolimatta en lähtenyt matkaan suurin odotuksin. Harrastajaesitykset ovat kuitenkin vähän omanlaisiaan ja niistä saatuihin kehuihin vaikuttaa monet asiat, ja kaikki eivät liity siihen itse esitykseen. Toki kehut voivat olla myös hyvinkin ansaittuja. Tällä kertaa mielestäni ehkä eivät.
Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.
No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.
Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!
Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!
Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.
Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.
No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.
Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!
Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!
Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.
Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Havukka-ahon ajattelija. Joensuussa 15.12.2016.
Olo oli varsin voipunut mennessä teatteriin, mutta oli vähän niinkuin pakko, kun Havukka-ahon ajattelijaa esitettiin viimeistä kertaa. Jotenkin oli taas suunniteltu meno siirtynyt ja siirtynyt, kunnes ei enää voinut siirtää. Ehkä siirtyi senkin vuoksi, ettei tarina nyt niin kovin houkutteleva ollut. Mutta onneksi tulin lähteneeksi. Tämä esitys oli erityisesti visuaalisuuden ja kauneuden riemuvoitto.
Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.
Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.
Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.
Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.
Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.
Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.
tiistai 6. joulukuuta 2016
Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Jonni - Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari. Lappeenrannassa 12.11.2016.
Ennen esityksen alkua lueskeltiin käsiohjelmaa ja hämmästeltiin, että tämä keihäänheittäjä Jonni siis on ollut oikea henkilö. Ja voin vilpittömästi sanoa, että en ole koskaan kuullutkaan ko. Jonnista, miehellenikin oli täysin tuntematon henkilö. Sikälikin tämä outous oli mielenkiintoista, että myös urheilua seuraan jonkin verran, ja ihan löi pää tyhjää Jonni Myyrän nimen kohdalla. Toki Jonni on vuosisadan alun urheilijoita, mutta kyllähän monet muutkin sen ajan suomalaisurheilijat ovat edes nimenä tuttuja. Mutta ei ollut Jonni, ei, vaikka oli voittanut kaksi olympialaista kultamitalia.
Itse näytelmä oli visuaalisesti hyvin kaunis ja sikäli erittäin onnistunut. Näytelmä piti sisällään lukuisia todella hienoja kohtauksia, ja kautta linjan lavastus, puvustus, valaistus ja yleensäkin näytelmän toteutus olivat näytelmän rikkaus ja yhtenäisyys. Mutta tarinallisesti tämä näytelmä oli minusta, tai oikeastaan meistä, melko pitkäveteinen, varsinkin ensimmäisen puoliajan osalta. Tarina eteni kronologisesti ja ehkä siinä oli se kompastuskivi, joka teki näytelmästä tylsähkön ja jotenkin ennalta arvattavan, vaikkei se sitä missään nimessä ollutkaan. Toinen puoliaika oli juonellisestikin yllätyksekkäämpi ja varmaan sen vuoksi myös mielenkiintoisempi. Vaikka näytelmää markkinoitiin jonkin sortin komedianakin, niin ei se kyllä ollut komediaa nähnytkään. Luonnehtisin näytelmää vakavahkoksi draamaksi, jossa kyllä on myös ilon ja naurun pilkahduksia ja huumoriakin mukana. Kaikki näyttelijät tekivät työnsä taidokkaasti ja muutama roolisuorituskin toi esitykseen lisää huumoria.
 |
| kuva: eKarjalan kuvapankki / Ari Nakari |
Jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että tämän näytelmän olisi tarkoitus olla uuden Lappeenrannan teatterin yksi tämän kauden vetonauloista. Uskallan kyllä epäillä, vaikka tälläkin näytelmällä on varmasti myös tykkääjänsä, ja minustakin omat vahvuutensakin, vaikkei tämä kokonaisuutena minusta mikään merkkiteos olekaan.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli toteutettu useita keihäänheittokohtauksia, jotka olivat mielestäni todella hienoja, ja onneksi myös useammalla tavalla toteutettuja.
Erityisesti ärsytti: Edessäni istui muutama (nuorisoon lukeutunut) katsoja, joille tuntui olevan vieras tapa istua ryhdikkäästi selkänojaan nojaten. Eihän siinä muuten mitään, mutta istuessa eteenpäin röhnöttäen, ei varmaankaan tule ajatelleeksi, että pahimmillaan peittää takana istuvalta melkoisen paljon näkyvyyttä.
Erikoista: Edelleen mietin sitä, että miten tämmöinen Jonni on niin tuntematon suuruus Lappeenrannassakin. Ainakaan minun asuinvuosieni aikana ei tullut missään aiemmin eteen tämä mies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)