maanantai 1. toukokuuta 2017

Pohjois-Karjalan musiikkiteatteri The Little Big Music: Minustako filmitähti? Pyhäselän Ohvanan kylätalolla 27.4.2017.

Pitkästä aikaa menin teatteriin vailla minkäänlaisia odotuksia. Teatterin tekijöiden puolesta olisin voinut ladata kovatkin odotukset, toisaalta näytelmän nimi ja ennakkotiedossani oleva sisältö jättivät vähän epäilyksen mielialan. Mitäpä sitten sain? Sympaattisen ja hyväntuulisen musiikkinäytelmän, tuulahduksen vanhojen Suomifilmien maailmaan, taidokkaasti esitettynä.

Esityksen jälkeen kuvailin näytelmää jotenkin tähän tyyliin: sisällöllisesti "höttöä", mutta taidokkaasti esittettynä. Sitä samaa mieltä olen edelleen. Teksti oli sellaista kesäteatteritavaraa, mutta toki on syytä muistaa, että tämän esityksen ensi-ilta olikin viime vuonna kesäteatterikaudella. Eli sopii hyvin kuvaan. Ei kesäteatterin tarvitsekaan olla, tai oikeastaan edes pidä olla mitään vakavaa draamaa, vaan juuri tämän esityksen kaltaista kepeää viihdettä, jossa jotain pientä yllätystäkin on, niinkuin ehkä tässäkin.

Musiikki oli tässäkin esityksessä vahvasti keskiössä, niinkuin Ohvanassa aina. Onhan kyse musiikkiteatterista ja lauluvoimaa Ohvanan väellä riittää. Olisi järjetöntä jättää se hyödyntämättä. Ihanaa vain istua ja nautiskella hyvästä laulusta ja hulvattoman hienosti tehdystä 50-luvun Suomifilmistä, tai siis teatterista. Ja kun vielä lavastus ja tarpeistokin oli toteutettu tyylikkäästi ajankuvaa kunnioittaen, niin mukavahan tämän parissa oli ilta viettää.

Erityisesti ilahdutti: Koskaan Ohvanassa käydessä ei ole tarvinnut pettyä laulamiseen. Ei tarvinnut tänäänkään. Samuli Moilanen erityisesti oli kyllä taas niin upeaa kuultavaa, että huh huh!

Erikoista: Meitä oli katsomossa varsin vähän väkeä. Oli mukavaa vaihteeksi istuakin teatterissa pöytäkunnittain, jonka äärellä saatoimme nautiskella lipunhintaan kuuluvat väliaikakahvit, ja ei kai tuo olisi ketään häirinnyt, vaikka olisi siinä vielä esitystä katsoessakin nautiskellut kahveja samalla.

Louhiteatteri: Kiitos kirjeestäsi,. Enon Louhiojalla 7.4.2017 (ensi-ilta, kantaesitys).

Sotaa, sodan kasvoja ja sen eri puolia tuodaan tällä pariskunnan kirjeenvaihtoon perustuvalla näytelmällä ilmi. Minustä lähestymiskulma asiaan on mielenkiintoinen: arkistosta löytynyt kirjeenvaihto, johon myös teksti ja näyttämöllä käyty dialogi perustuu. Helposti voisi etukäteen ajatella, että miten saa kirjeiden lukemisesta mielenkiintoisen näytelmän, mutta kyllä saa, se ei ole ongelma, ei todellakaan. Minulle ongelma ehkä on itse aihe: sota. Voin sen tässä aivan avoimesti tunnustaa, että historia ei ole koskaan viehättänyt tai kiinnostanut minua noin ylipäänsäkään, ja vain harvoin innostun mihinkään historian havinoissa oleviin asioihin. Koska en historiasta ole kiinnostunut, asiat ovat minulle myös varsin vieraitakin. Niin, harvoin siis viehätyn myöskään esim. sota-aiheisista näytelmistä, niiden kohdalla ehkä osittain myös sen vuoksi, että sota-aiheet alkavat olla jotenkin minusta jo loppuunkaluttuja. Tämänkin näytelmän kohdalla suurin innostukseni alkoi tarinallisesti oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun näytelmä loppui. Ja ei sen vuoksi, että näytelmä loppui, vaan sen vuoksi, että näytelmän päähenkilöiden, Hiljan ja Veikon tarinan mielenkiintoisin osuus olisi minusta alkanut. Mitä heille tapahtui sodan päätyttyä? Ei se ainakaan itsestäänselvää näytelmän loppuvaiheen tapahtumien perusteella ole.

Itse näytelmä oli toteutettu tietenkin taidolla, tyylillä ja vankalla osaamisella. Mitä muuta saattoi edes odottaa, kun näyttämöllä olivat Mallu ja Jussi? No, ei mitään muuta, eikä sen suhteen luonnollisesti tarvinnut pettyäkään. Ehkä ensi-illassa näkyi vähän jännitystä ja Jussin flunssan tuomia ääniongelmia, mutta ne ovat elämää ja teatteria nekin, ja ovat varmasti hoituneet alta pois esitysten edetessä. Muutoin toteutuksesta sanoisin vanhan "virteni": vähemmän on enemmän. Minulle olisi riittänyt lavastukseen ja tarpeistoon huomattavasti vähemmän tavaraa ja esineistöä. Ehkä jopa vuosikymmenien taakse sijoittuva autenttinen teksti olisi noussut mielestäni paremmin esiin hieman modernimmalla näyttämöllepanolla. Toisaalta taas uskon, että tämän näytelmän suurin kohdeyleisö varmasti nauttii tästä esityksestä enemmän juuri tämän kaltaisena toteutuksena.

Erityisesti ilahdutti: Parhaimmillaan näytelmä oli dialogeiksi käsikirjoitetuissa kohtauksissa. Niissä tunnelma oli käsin aistittavissa ja näyttelijät olivat kuin yhtä eri aikaan ja eri paikassa kirjoitetuista kirjeistään ja tarinoistaan huolimatta. Erityisen upea kohtaus oli naimisiinmeno. Siinä oli kyllä kaikki hienosti kohdallaan.

Erityisesti ärsytti: Tätä ei varmaan saisi sanoa, mutta sanon sen silti. Tiedän, että Louhitalolla on keskellä näyttämöä ja katsomoa tolppia, jotka eivät siitä minnekään muutu. Mutta siitäkin huolimatta kyllä minua ärsytti, erityisesti esityksen lopuksi, kun tajusin missanneeni täysin kuuleman mukaan visuaalisesti todella hienon sairaalakohtauksen. Se tapahtui minulle täysin yhden tolpan takana, enkä nähnyt siitä yhtään mitään. Näytelmää katsoessa se ei häirinnyt, kun ajattelin, ettei siellä sen ihmeempiä tapahtunut, ja kuulinhan kuitenkin. Mutta kun jälkeenpäin kuulin, että millainen kohtaus oli, olisin sen oikein mielelläni nähnytkin.


Erikoista: Näytelmän alkuvaiheissa minua suorastaan ärsytti tuolit, joiden narina näyttelijöiden alla kantautui oikein hyvin katsomoon. Ärsytystä siinä aiheutti se, ettei narinaa mielestäni kuulunut näytelmään. Näytelmän edetessä kytkin narinan osaksi näytelmää, ajatuksenani, että eiköhän ne ole sodan aikanakin tuolit nitisseet ja narisseet. Sen jälkeen narinakaan ei enää häirinnyt vaan oli sympaattinen osa näytelmän äänimaailmaa.

Jäin pohtimaan: Näytelmän tarinahan on käytännössä kahden noin parikymppisen nuoren tarina. Jälkeen päin olen kuullut useammankin esityksen katsoneen henkilön pohtineen samaa kuin minä: miltä esitys ja sen teksti olisi tuntunut, jos sitä oikeasti olisi ollut esittämässä parikymppiset nuoret tai oikeastaan nykysilmin lähes lapset, jotka kuitenkin tuolloin sotaan lähetettiin tai kotia, tilaa ja perhettä hoitamaan jätettiin?