Vietän vuoden viimeisen päivän iltaa. Naputtelin juuri loppuun kirjoitukseni parista viimeisimmästä esityksestä. Tämän vuoden saldo oli 33 nähtyä esitystä. Vähän reilu yksi esitys kahta viikkoa kohden. Se on varmaan sellainen viime vuosien keskiarvon luokkaa oleva lukema, jos unohdetaan toissa vuosi, jolloin kävin pelkästään kesäteatterissa 30 kertaa kesän aikana.
Kiitos kaikille läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni seurasta. En mielelläni lähde teatteriin yksin. On aina kivempaa keskustella esityksen jälkeen jonkun kanssa. Vaihtaa ajatuksia, ollaanpa sitten samaa mieltä tai eri mieltä. Tänä vuonna kävin muutaman esityksen katsomassa yksin. Mieheni Ari oli kanssani teatterissa kuusi kertaa. Joskus kerroinkin jossain, että mieheni käy teatterissa vain kymmenkunta kertaa vuodessa. Sanaan "vain" tartuttiin välittömästi. Suomalaiselle miehelle kymmenkunta kertaa vuodessa teatterissa ei ole "vain", kuuleman mukaan moni suomalainen mies ei edes elämässään käy niin monta kertaa teatterissa. Tottahan se lienee. Siksipä en vähättele enää edes mieheni tämän vuotista kuutta kertaa. Kiitollinen olen hänen seurastaan, sillä eihän tämä teatteri varsinaisesti hänen harrastuksensa ole... Tahdon kuitenkin vielä nimeltä kiittää tämän vuoden muut aktiiviteatterikaverini: Miia, Tuija, Anni, Silja ja Tiina. Teidän kanssanne olen useimmat esitykset käynyt katsomassa. Kiitos, jatketaan ensi vuonna tästä!
Ensi vuosi jatkuu siitä mistä se alkoi tänänkin vuonna: tammikuun lopussa on Mikkelissä työväen näyttämöpäivät. Viikonloppu täynnä teatteria, useita esityksiä. Se on kyllä hyvin voimaannuttava viikonloppu. Keväällä käydään katsomassa sitten mitä eteen tulee, muutamiin esityksiin on lippuja varattuna tai ostettuina. Ja kesäteatterit aikanaan ovatkin sitten oma lukunsa. Kuluneena vuonna en itse ollut tekemässä teatteria, olin vain nautiskelijan puolella. Tulevana vuonna todennäköisesti päädyn itse lavallekin, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan. Jännityksellä myös odotan miten "Suomi 100 -vuotta" näkyy teatterinlavalla, toivottavasti muutakin tarjontaa on kuin talvi-/jatkosotaa, ja mielellään runsaasti.
Jos vielä teen ihan lyhyen kertauksen tämän vuoden esityksiin, blogiahan aloin kirjoittamaan vasta kesäkuussa. Laidasta laitaan olen nähnyt esityksiä. Olen nähnyt toppia ja floppia, ja hauskoja ja koskettavia. Tämän vuoden minun top6-esityksiin nousevista esityksistä viisi on hauskoja, naurettavia. En tiedä mistä se kertoo, sillä normaalisti olen teatterissa varsin huono nauraja. Tämä vuosi oli sitten minulle ilmeisesti hauskojen esitysten vuosi. Ehkä ensi vuosi on toisenlainen. Sitä odotellessa toivotan teille lukijoilleni kiitoksia, että olette jakaneet kirjoituksia kanssani, ja oikein hyvää teatterivuotta 2017!
Vuoden 2016 TOP-6 (eivät ole järjestyksessä)
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Mummo
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Paniikki
- Joensuun kaupunginteatteri: Havukka-ahon ajattelija
- Uusi iloinen teatteri: Melkoisia muskettisotureita
- Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen
- Jyväskylän huoneteatteri: Kolme apinaa
lauantai 31. joulukuuta 2016
Lieksan teatteri: Bussi Somerolle - Rauli Baddingin tarina. Lieksan kulttuurikeskus, Brahe-sali 18.12.2016.
Vuoden viimeinen teatterielämykseni. Tällä kertaa suuntana oli Lieksa ja Lieksan teatteri. Heidän Badding-esityksestään oli kaikunut korviini hyvää huminaa, olihan esitys jo kääntymässä viimeiseen näytökseensä. Siitä huolimatta en lähtenyt matkaan suurin odotuksin. Harrastajaesitykset ovat kuitenkin vähän omanlaisiaan ja niistä saatuihin kehuihin vaikuttaa monet asiat, ja kaikki eivät liity siihen itse esitykseen. Toki kehut voivat olla myös hyvinkin ansaittuja. Tällä kertaa mielestäni ehkä eivät.
Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.
No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.
Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!
Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!
Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.
Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.
No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.
Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!
Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!
Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.
Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Havukka-ahon ajattelija. Joensuussa 15.12.2016.
Olo oli varsin voipunut mennessä teatteriin, mutta oli vähän niinkuin pakko, kun Havukka-ahon ajattelijaa esitettiin viimeistä kertaa. Jotenkin oli taas suunniteltu meno siirtynyt ja siirtynyt, kunnes ei enää voinut siirtää. Ehkä siirtyi senkin vuoksi, ettei tarina nyt niin kovin houkutteleva ollut. Mutta onneksi tulin lähteneeksi. Tämä esitys oli erityisesti visuaalisuuden ja kauneuden riemuvoitto.
Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.
Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.
Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.
Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.
Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.
Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.
tiistai 6. joulukuuta 2016
Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Jonni - Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari. Lappeenrannassa 12.11.2016.
Ennen esityksen alkua lueskeltiin käsiohjelmaa ja hämmästeltiin, että tämä keihäänheittäjä Jonni siis on ollut oikea henkilö. Ja voin vilpittömästi sanoa, että en ole koskaan kuullutkaan ko. Jonnista, miehellenikin oli täysin tuntematon henkilö. Sikälikin tämä outous oli mielenkiintoista, että myös urheilua seuraan jonkin verran, ja ihan löi pää tyhjää Jonni Myyrän nimen kohdalla. Toki Jonni on vuosisadan alun urheilijoita, mutta kyllähän monet muutkin sen ajan suomalaisurheilijat ovat edes nimenä tuttuja. Mutta ei ollut Jonni, ei, vaikka oli voittanut kaksi olympialaista kultamitalia.
Itse näytelmä oli visuaalisesti hyvin kaunis ja sikäli erittäin onnistunut. Näytelmä piti sisällään lukuisia todella hienoja kohtauksia, ja kautta linjan lavastus, puvustus, valaistus ja yleensäkin näytelmän toteutus olivat näytelmän rikkaus ja yhtenäisyys. Mutta tarinallisesti tämä näytelmä oli minusta, tai oikeastaan meistä, melko pitkäveteinen, varsinkin ensimmäisen puoliajan osalta. Tarina eteni kronologisesti ja ehkä siinä oli se kompastuskivi, joka teki näytelmästä tylsähkön ja jotenkin ennalta arvattavan, vaikkei se sitä missään nimessä ollutkaan. Toinen puoliaika oli juonellisestikin yllätyksekkäämpi ja varmaan sen vuoksi myös mielenkiintoisempi. Vaikka näytelmää markkinoitiin jonkin sortin komedianakin, niin ei se kyllä ollut komediaa nähnytkään. Luonnehtisin näytelmää vakavahkoksi draamaksi, jossa kyllä on myös ilon ja naurun pilkahduksia ja huumoriakin mukana. Kaikki näyttelijät tekivät työnsä taidokkaasti ja muutama roolisuorituskin toi esitykseen lisää huumoria.
 |
| kuva: eKarjalan kuvapankki / Ari Nakari |
Jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että tämän näytelmän olisi tarkoitus olla uuden Lappeenrannan teatterin yksi tämän kauden vetonauloista. Uskallan kyllä epäillä, vaikka tälläkin näytelmällä on varmasti myös tykkääjänsä, ja minustakin omat vahvuutensakin, vaikkei tämä kokonaisuutena minusta mikään merkkiteos olekaan.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli toteutettu useita keihäänheittokohtauksia, jotka olivat mielestäni todella hienoja, ja onneksi myös useammalla tavalla toteutettuja.
Erityisesti ärsytti: Edessäni istui muutama (nuorisoon lukeutunut) katsoja, joille tuntui olevan vieras tapa istua ryhdikkäästi selkänojaan nojaten. Eihän siinä muuten mitään, mutta istuessa eteenpäin röhnöttäen, ei varmaankaan tule ajatelleeksi, että pahimmillaan peittää takana istuvalta melkoisen paljon näkyvyyttä.
Erikoista: Edelleen mietin sitä, että miten tämmöinen Jonni on niin tuntematon suuruus Lappeenrannassakin. Ainakaan minun asuinvuosieni aikana ei tullut missään aiemmin eteen tämä mies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)