Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Harmony Sisters. Joensuussa 30.11.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Täällä Pohjantähden alla. Joensuussa 29.11.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Louhiteatteri: Suomi 100 - Eno 10 000. Kantaesitys, ensi-ilta. Enon Louhiojalla 4.11.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Juhani Niemelä: Maailmankaikkeus. Enon seurakuntatalolla 8.10.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Kati Outinen: Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Palvelutalo Kotiranta Enossa 7.10.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Maria Sarkkinen ja Anneli Mahlamäki: Rahasta vai rakkaudesta? Maarianvaaran nuorisoseurantalolla Kaavilla 20.8.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Naisvuoren kesäteatteri: Metsolat. Mikkelissä 11.8.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Maarianvaaran kesäteatteri: Siunattu hulluus. Joensuun Utrassa 9.8.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Utran uusi teatteri: Nummiduunarit. Joensuun Utrassa 2.8.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Bamses teater: Bamse. Kolmårdenin eläintarhassa Ruotsissa 25.7.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Teatteri Möhkö: Syrjän voima. Ilomantsin Möhkössä 22.7.2017.

Tästä en kirjoita tarkempaa kertomusta, mikäli mielipiteeni kiinnostaa, niin kysäise.

Hyvää päivää, pitkästä aikaa!

Minun on jo pidemmän aikaa pitänyt kirjoitella tänne ja selitellä yhtä äkkistä mykistymistäni. Teatteri ei suinkaan ole hävinnyt elämästäni minnekään, eikä minullekaan ole onneksi sattunut mitään ihmeempää. Eli syyt vaikenemiseeni ei löydy sieltä. Hiljaisuudelle on ihan omat syynsä. Ja lopulta näiden useampien syiden lopputulemana ilmiintynyttä vaikenemistani olen nyt tässä selittelemässä teillekin.

1. Raadollisin syy hiljentymiselleni on aika tai sen puute. Olette ehkä huomanneet, että tulen käyneeksi teatterissa aika paljon. Tänänkin vuonna katsottuja esityksiä on takana jo reilu nelisenkymmentä, ja edessäkin vielä jokunen. Ainakin kolmeen esitykseen olen jo liput varannut. Varsinkin kesällä noita kesäteattereita pukkasi sellaista vauhtia, että kirjoittaminen niistä alkoi käydä työstä. Ja jos sitä tekstiä ei ennättänyt heti kirjoittaa, niin jo kohta niitä oli useampi jonossa. Ja silloin kun oma harrastus (tässä tapauksessa blogin kirjoittaminen) alkaa muuttua tunteeksi työstä tai velvollisuudesta, ei kaikki ole kohdallaan.

2. Blogin kirjoittaminen alkoi siinäkin mielessä tuntua työltä, että aloin huomaamaan ajatusteni välillä karkailevan esityksissäkin blogiin: mitä tästä kirjoittaisin, miten kirjoittaisin, tämä pitää ehdottomasti muistaa kirjoittaa... Varsinkin jos esitys ei ihan ollut mieleeni, ajatukset lähtivät jo esityksen aikana helposti vaikka blogin mietteisiin. Eli havahduin siihen, että esitysten katsominenkin alkoi tuntua joskus työltä, sen sijaan, että ottaisi vaan tulevaa vastaan avoimin mielin. Ei hyvä sekään. Harrastuksen äärellähän tässä tosiaan ollaan.

3. Kirjoittaessani blogia, huomasin entistä useammin olevani myös sen edessä, että toistin itseäni. Jos joku on lukenut kaikki kirjoitukseni, on varmasti melko hyvin perillä siitä, mistä en teatterissa pidä ja mistä pidän. Näiden asioiden kauttahan minä esityksiä luonnollisesti peilaan. Ja kun täällä maalla asun ja ammattiteatteria on vähemmän tarjolla, niin erityisesti harrastajateattereiden esityksissä ne tietyt samat hyvät ja huonotkin asiat toistuvat paljon enemmän. Kirjoittaessa alkoi melko usein tulla tunne, että olisipa kiva sanoa joskus jotain uutta.

4. Joskus olen törmännyt myös tilanteeseen, että minulla ei yksinkertaisesti ollut esityksestä mitään sanottavaa. Yritä siinä sitten mitään kirjoittaa, kun esitys ei ole herättänyt millään tasolla mitään ajatuksia, pää eikun surraa tyhjää. Kun ei voi edes sanoa, että superhuono esitys, kun se ei ollut edes sitä. Toivottavasti joku saa kiinni mitä tarkoitan, oletteko koskaan kokeneet samaa? Ja nyt vielä siihen ensimmäisten kirjoittamattamien esitysten joukkoon sattui yksi tällainen esitys. Kynnys kirjoittamiselle nousi niin korkeaksi, etten sen yli enää jaksanut kiivetä.

5. Olen ollut kirjoituksissani rehellinen. Jos en ole jostain tykännyt tai ymmärtänyt, olen sen kyllä sanonut. Minulla on kuitenkin varsin paljon ystäviä ja tuttuja erityisesti harrastajateatteripiireissä, ja joskus olen ollut senkin edessä, että olen epäröinyt voinko asian aivan rehellisesti sanoa. Etten vain tule loukanneeksi ketään, kun se ei ole suinkaan tämän blogini tarkoitus. No, rehellinen olen ollut, tosin joskus jotain olen vähän ilmaissut kauniimmin kuin olisi mieli tehnyt, ehkä joskus jonkun asian olen jättänyt kommentoimatta kokonaan, vaikka olisin halunnut. Tällaistenkin asioiden miettiminen kirjoittaessa on joskus varsin raskasta, varsinkin kun tahtoo avautua asian äärelle rehellisenä, niin hyvissä kuin huonoissa asioissa. Itse en näe mitään järkeä sellaisissa kirjoituksissa, joissa vain myhäilisin mitään sanomatta kaikkea hyvää. Joskin tiedän, että monet ihmiset ja tuttavanikin olisivat mieluummin sellaisia kirjoituksia halunneet nähdä. Kokevat tämmöisen kritisoinnin jotenkin röyhkeänä ja moukkamaisena. No jaa, jokainen voi olla mitä mieltä tahtoo. Itse en halua kuluttaa aikaa sellaisten tekstien kirjoittamiseen enkä myös lukemiseen, joissa ei oikeasti sanota yhtään mitään.

6. Jäin miettimään jossain vaiheessa sitäkin, että miksi ylipäänsä tätä blogia pidän. Ketä kiinnostaa mielipiteeni? Tai mitä minun mielipiteeni kenellekään kuuluu? Alkujaan kun lähdin kirjoittamaan, niin toivoin, että tämän myötä olisi syntynyt enemmän keskustelua esityksistä. Vähän sitä on syntynytkin, mutta ei lähellekään niin paljon kuin olisin toivonut. En tiedä kuinka paljon tämäntyylisiä blogeja yleensä seurataan ja luetaan. Minun blogiani on luettu varmaan melko vähän, vaikka minusta kuitenkin melko paljon. Ja olen iloinen jokaisesta lukukerrasta ja jokaisesta kommentista, jonka olen saanut, joko täällä blogissa, facebookissa tai muutoin.

Näistä kaikista edellä mainituista syistä johtuen olen nyt päättänyt muttaa blogiani siten, etten enää kirjoita kaikista näkemistäni esityksistä. Tai kirjoitan sen verran, että käyn tekemässä jokaiselle oman "kirjoituksen", joka sisältää esityksen nimen ja milloin olen sen käynyt katsomassa. Varsinaiseen tekstiosioon kirjoitan, että mikäli jota kuta kiinnostaa mielipiteeni esityksestä, voi sitä minulta kysäistä, mutta varsinaista blogitekstiä en kirjoita. Ja sitten kirjoitan vaan niistä esityksistä mistä haluan. Mistä tulee se tunne, että tästä haluan kirjoittaa enemmän, tästä esityksestä minulla on jotain sanottavaa.

Voi olla, että tämän vapautukseni myötä, kirjoituksia lähtee taas syntymään enemmänkin tai voi olla, että niitä ei enää tule koskaan. Tai todennäköisin vaihtoehto, että niitä tulee silloin tällöin. Tämän päätöksen kanssa on nyt minun ja teidän lukijoiden elettevä niin kauan, kunnes teen uuden päätöksen. Naisenahan minulla on valta muuttaa päätöksiäni aina kun siltä tuntuu :-)

Enon kesäteatteri: Kaiken takana on nainen. Enon Paukkajalla 20.7.2017.

Mitäpäs tästä sanoisin? No, ehkä sen, että ei tällä esityksellä mennä tämän kesän top vitoseen, ja eikä edes top kymppiin. Ei osunut, eikä uponnut minun huumoriini nämä vitsit, eikä kyllä käsikirjoituskaan sisällöltään loistanut. Kärjistäen voisin sanoa, että esityksessä oli tasan kolme tapahtumaa: tuli ero, perustettiin miesten kaupunki ja lopussa palattiin yhteen. Kaikki muu välissä oli enemmän tai vähemmän diibadaabaa.

Se, mikä esityksessä oli hyvää, oli runsaan musiikin uppoaminen itse esitykseen, niin että esitys samalla kulki eteenpäin. Haitaristi oli todella taidokas, samoin miespääroolia esittänyt nuori mies lauloi niin jumalaisesti pehmeällä tangoäänellään, että olisin voinut kuunnella pelkästään häntä. Toki muutkin suoriutuivat lauluistaan hyvin, joskin alkuun vähän tuli tunne, että voisitteko naiset laulaa kovempaa.

Näytteleminen oli kaikilla vaivatonta ja sitä oli sinällään ihan mukava seurata. Lavastus oli tänäkin vuonna sillä tasolla, että lavalle tuotiin sama vanha sohva ja kirjoituspöytä kun edellisinäkin vuosina ja sen lisäksi muuta ylijäämähuonekalua mitä vähän tarvittiin tai sitten ei. Rojottipa näyttämöllä vanha pakastinkin, jolla ei ollut näytelmässä yhtään mitään virkaa. Tai no sen verran oli virkaa, että pakastimen päällä oli vanha lankapuhelin, johon kännykästä soitettiin. Ja kerran haitaristi nojasi pakastimeen. Niin, ja puvustus vaikutti rakentuneen hyvin pitkälle samalla teemalla: mitä vanhaa ja tarpeetonta jostain kaappien tai kirpputorien kätköistä on löytynyt. Voi, kun vielä jonain päivänä täällä Enon kesäteatterissa näkisi näytelmän, jossa visuaaliseen puoleenkin panostettaisiin.

Eniten ihastutti: Taidokas musiikki, erityisesti haitaristin ja päämiesroolia esittäneen osalta.

Eniten ärsytti: Esityksestä ei ollut tarjolla minkäänlaista käsiohjelmaa!! Ei ilmaiseksi, eikä edes ostettuna. Käsiohjelmasta on minusta mukavaa yleensä lukea ennen esitystä ohjaajan mietteitä esityksestä, mutta ennen kaikkea haluan tietää, ketä on esiintymässä. Kun tätä ei ollut, niin jäi haitaristi haitaristiksi ja miespääosanesittäjä miespääosanesittäjäksi. Erityisen harmittavaa se on näiden upeiden ja lahjakkaiden nuorten henkilöiden osalta, että jäävät yleisölle tavallaan tuntemattomiksi.

Erikoista: Ensimmäinen itikanpurema kesäteatterissa. En ole tarvinnut tänä kesänä hyttysmyrkkyjä, kun yleensä vieressäni on istunut ystäväni, jota itikat rakastaa. Tähän esitykseen ei tämä ystäväni päässyt, ja toinen ystäväni ei selkeästikään ollut yhtä herkullinen, kun minäkin sain yhden hyttysenpureman osakseni.

Loukun kesäteatteri: Rakkausresepti. Lieksan Loukussa 19.7.2017.

Menen nyt suoraan asiaan. Ai, kamala sentään ja vaikka mitä. Nyt tuli nähtyä varmaan tämän kesän ala-arvoisin käsikirjoitus näytelmäksi tehtynä. Ja kun käsikirjoitus on näin kamala, niin ei siitä varmasti saa mitenkään taiottua hyvää esitystä. Mikä siinä sitten oli kamalaa? Ensinnäkin se, että on oikeasti aika käsittämätöntä, jotta vielä tänä päivänä noin rasistinen näytelmä pääsee esitykseksi saakka, ja vielä uskomattomamman siitä tekee se, että näytelmä on kirjoitettu vain vuosi sitten. Kotimatkalle päästyämme meidän oli pakko ryhtyä googlettamaan, että kuka tämän on kirjoittanut ja milloin. Ja yllätyimme todella kun kirjoittajaksi paljastui vähän päälle nelikymppinen henkilö, ja näytelmä oli viime vuodelta. Tässä näytelmässä sai osansa romanit, ulkomaalaiset, seksuaalivähemmistöt ja ketähän vielä. Huumorin varjossahan sitä tietysti tehtiin, mutta ei meitä ainakaan naurattanut, ja ikävää mielestämme oli, että sillä teemalla vielä tänä päivänä huumoria haetaan.

Toinen käsikirjoitukseen liittyvä perusongelma oli sen ajallinen sekamelska. Näytelmä sijoittui nykypäivään, mutta kuitenkin se oli täynnä toinen toistaan omituisempia asioita, jotka eivät ole lainkaan nykypäivää. Lähdetään nyt vaikka siitä asetelmasta, että todellakaan tänä päivänä ei ole missään Pakaranmutkan kylässä omia terveyskeskuksia tai poliisilaitoksia. Ja vaikka tämän asetelman olisi vielä nielaissutkin, niin muutenkiin oltiin ajallisesti siellä sun täällä, jopa samassa repliikissä tai tilanteessa. Toki tätä ajallista sekametelisoppaa luotiin myös lavastuksella ja osin puvustuksellakin, jotka olivat väliin 60-luvulta, välillä 80-luvulta ja mistä lie milloinkin. Ja sitten kun vielä käsikirjoitus oli muutoinkin niin heppoinen, niin kyllä siinä ohjaaja saisi taikuri olla saadakseen käsikirjoituksen syttymään kunnon näytelmäksi, varsinkin kun näyttelijöinä oli keskinkertainen, mutta sinänsä innokkaan oloinen harrastajateatteriväki.

Eniten tykkäsin: Näyttelijöiden omasta läpinäkyvästä innostuksesta. Se on harrastuksessa aina hienoa, vaikka erityisesti nk. vieraana katsojana (eli ei tuttuja tai tekijäkaartissa) toivoisi innostuksen siirtyvän myös siihen näyttelemiseen ja sen tason kehitykseenkin.

Eniten ärsytti: Käsikirjoitus kokonaisuudessaan.

Erikoista: Seurueessamme on yksi vegaani. Olemme huomanneet kiertäessämme näitä kesäteattereita, että vaikka väliaikatarjoilut olisivat kuinka monipuolisia ei vegaanista purtavaa ole tarjolla ollut, joitain yksittäisiä sattumia (esim. karkkipussi, joka on nyt sattunut olemaan vegaaninen) lukuunottamatta. Mutta Loukussapa oli oikein tietoisesti tarjolla vegaanista jäätelöä. Harmittaa nyt jälkeenpäin, että olisi asian kannatuksen vuoksi pitänyt itsekin ostaa se jäätelö, vaikken muutoin vegaani olekaan.

Lieksan teatteri: Maan veri - rintamalta raiviolle. Lieksan Vuonislahdessa 18.7.2017.

Odotukset kohtasi pitkästä aikaa todellisuuden. Olipas mukava ilta Vuonislahdessa katsoen hyvin tehtyä harrastajateatteria, ja kun oli vielä erittäin hyvä tekstikin. Heikki Turusen kirjaan pohjautuvan näytelmän kieli oli niin runsas ja vivahteikas, että monia alkuun ehkä ihmetytti. Mutta minä kyllä niin kovasti tykkäsin heti ensi sekunneista lähtien. Oli oikeaa iloa korvalle, varsinkin kun murre tuli näyttelijöiden suusta luontevasti, useimmilla varmaan ihan omana murteena. Kun tähän lisää erittäin hyvätasoisen harrastajanäyttelemisen, niin eihän oikeastaan paljon muuta voi, kun hykerrellä tyytyväisenä katsomosta poistuessaan.

Kiitoksia pitää jakaa vielä Paavilaisen Kaitsullekin, monestakin asiasta. Ensinnäkin lavastus oli juuri niin vähäeleinen kuin tarve vaati, ei yhtään mitään ylimääräistä. Ja muutenkin lavastuksessa oli hienoja yksityiskohtia mm. tuvan punainen pystyrimoitus. Olisikin todella sääli, jos lavastuksella peitettäisiin maakunnan upein kesäteatterimaisema. 

Kain ansioksi on luettava tietenkin myös nappiin mennyt roolitus, sen epäonnistuessa olisi voinut moni asia kaatua. Vaan eipä kaatunut. Joitakin henkilöitä olen nähnyt näyttämöllä aiemminkin ja tuli mieleen, ettei muuntautumiskyky ole kaikilla parhain, mutta toisaalta sillä ei olekaan väliä kun se tekeminen istuu kuhunkin rooliin, ja nyt se istui kaikilla. Lisäksi ohjaajana Kai oli tehnyt esityksestä eteenpäin kulkevan ja ratkaissut moniakin kohtia erittäin oivallisesti: mm. Kyllikin näyttelijöiden vaihtumiset, tai vaikkapa herkän soutuveneellä saapumisen tapahtumaan toisen kohtauksen taustalle. 

Tämä näytelmä kyllä muistutti positiivisella tavalla siitä käsikirjoituksen laadun tärkeydestä. Valitettavan paljon kesäteatterissa pääsee näkemään myös sitä toista ääripäätä. Toki tässäkin näytelmässä, kuten hyvin usein kronologista aikaa kuvaavissa näytelmissä, esityksen lopussa oleva kuulumisten tai jatkumon kerronta oli hyvin nopeaa suhteessa muuhun näytelmään. Joskus ehkä toivoisi, että sillekin annettaisiin oma aikansa, toisaalta mikä se sitten on sisällöllisesti tärkeintä. Tässäkin näytelmässä selkeästi tämä kaikki muu, jolle aika olikin annettu.

Eniten tykkäsin: Heikki Turusen rehevästä ja herkuttelevasta murteesta.

Erikoista: Olen itse näytellyt Kontiolahden kanavateatterissa 00-luvun alussa Kaitsun ohjauksessa. Tykkäsin kovasti hänen tyylistään ohjata. Jännää oli huomata se, että vaikka aikaa on tuosta kulunut kohta 20 vuotta, niin jotenkin aistin tässä ohjauksessa vielä sitä samaa Kaitsun kädenjälkeä. En tiedä onko se totta, vai kuvittelenko vain. Mutta siltä ainakin minusta tuntui.

Saimaan Teatteri: Uskomaton huijari-show 2017. Heinäveden Varistaipaleella 17.7.2017.

Jotenkin on sanaton olo. En oikein tiedä mitä sanoisin. Jotenkin tästä tykkäsin, ja toisaalta taas en. Outo oli olo pois lähtiessä ja sitä se on vieläkin. Kolmatta kertaa tätä ryhmää olin katsomassa. Ekalla kertaa tykkäsin todella, toisella kertaa olin juurikin yhtä hämmentynyt kuin nytkin, siitä löytyykin blogikirjoitus viime vuodelta.

Nuoria ammattilaisia teatterinteossa, ovathan he taitavia, sitä ei käy kiistäminen. Mutta itse teksti ja esitys kyllä hämmensi monellakin tasolla. Välillä siihen sai otteen ja pidin huijaamisen maailman esiin tuomisesta. Sitähän tämä on, yhtä suurta huijausta joka puolella. Sitten toisaalta esitys jäi välillä junnaamaan ja minä istumaan huulipyöreänä, että mitähän tässä nyt yritetään sanoa. Mielenkiintoista minusta oli myös tuoda esiin tätä teatterin/taiteen tekemisen taloudellista puolta. Niin totta, ja niin raadollista. Joskin en tiedä, että oliko tämä yleisö nyt sellaisenkaan pohdinnan suoranaista kohdeyleisöä. Niin, tai oliko se muutenkaan ihan tämän esityksen kohdeyleisöä. No, mikä sitten on kenenkin kohdeyleisöä, ja mikä minäkään olen arvioimaan iän perusteella kenenkään älykkyyttä ottaa vastaan vähän erilaisia taidepläjäyksiä.

Vaan yksi asia, josta en erityisesti pitänyt, oli se yleisön osallistaminen. Siinä vaiheessa kun huomaan istuvani yleisössä todella epämiellyttävän olotilan jyllätessä sisuksissani, vain ja ainoastaan sen vuoksi, että esityksessä tuntuu olevan suuri riski joutua osalliseksi, ollaan minusta kyllä menty osallistamisessa pahasti metsään. Tämän esityksen alkupuoli varsinkin oli hyvin osallistava ja siinä meni tovi ennenkuin pystyi luottamaan siihen, että yleisöstä näyttämölle haalitut tai esitykseen mukaan otettavat henkilöt eivät ole ketä tahansa vaan sovittuja henkilöitä tai esitykseen kuuluvia ihmisiä. Joskin taisi sinne näyttämölle myös yksi joutua ilman mitään sopimisiakaan... Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiinnyn mielelläni, silti en halua joutua tilanteisiin yhtä äkkiä ilman omaa innokkuuttani. Ja kun tämä yleisön osallistaminen ja esityskin tavallaan olivat päällä myös väliajan, niin tuli vähän sellainen olo, että antakaa minun olla rauhassa edes tämän kahvin ajan.

Eniten tykkäsin: Taitavia nuoria, jotka toivat huijaamisteeman todelliseksi. Sai miettimään millaisessa huijausmaailmassa elämmekään. Ja kuinka huijaamista aloitetaan jo heti lapsillekin opettamaan joulupukkihommissa. 

Eniten ärsytti: Vaikka en ole koskaan tykännyt osallistavasta teatterista, niin ensimmäisen kerran koskaan, huomasin konkreettisesti jännittäväni todella sitä, että joudunko mukaan esitykseen. Eipä ollut mukava tunne, ei.

Erikoista: Tästä se sitten alkoi, itse kehittelemämme ISTU-viikko (Interregional Summer Theathre Universal -week): teatteritovereiden kanssa suunnitelmissa kesäteatteria viikon jokaiselle päivälle. Ja osallistujia enintään autolastillisen verran. Nähtyjen esitysten lisäksi loistavaa keskustelua teatterista, kulttuurista yleensäkin, elämästä, maaseudusta ja tietenkin upeita kesäiltojen maisemia erilaisissa ympäristöissä. Niistä saisikin sitten jo ihan oman bloginsa.

Kontiolahden Kanavateatteri: Mies, joka ei osannut sanoa ei. Kontiolahden Jakokoskella 13.7.2017.

Jakokoskelle teatteriin meno on aina yhtä nostalgista. Olen itse ollut mukana Kontiolahden Kanavateatterissa 90-luvulla/00-luvun alussa kolmessa eri näytelmässä, viiden vuoden ajan. Tuolloin alkuun näytelmiä esitettiin kaksi vuotta peräkkäin, ja lähes tulkoonkin aina täysille katsomoille. Noista ajoista on tapahtunut paljon. Teatterin taso itsessään on varmasti ihan samalla tasolla, mutta taitaa olla niin, että valitettavasti nämä nykybussit kurvailevat vain paikkoihin, joissa on katettuja katsomoja ja mikitettyjä näyttelijöitä, riippumatta esitysten tasosta. Kyllä Jakokoskella bussit ansaittaisiin enemmän kuin monessa muussa paikassa. Valitettavasti nytkin katsojia olisi mahtunut katsomoon paljon enemmän.

Tämän vuotinen esitys ilahdutti minua värikkyydellään ja tekemisen modernilla twistillä, vaikkakaan tarina ei ihan tähän aikaan sijoittunut. Puvustukselle ja lavastukselle annan suuren kunnian, ilo ja hyvä mieli tulvi kyllä koko ajan, ilman että se kuitenkaan varasti kaikkea huomiota ja pysyi vielä sillä lailla hallussa, ettei keikahtanut naurettavuudenkaan puolelle. Tykkäsin, ja kovasti!

Harrastajaväki teki näyttelemisen puolella oikein hyvää ja porukkana tasaista harrastajajälkeä ja sitä oli mukavaa ja vaivatonta katsella. Mukavaa oli huomata, että edelleen vaan Kurosen Tenho jaksaa vuodesta toiseen olla mukana. Jos oikein muistan, niin Tenho on ollut mukana teatterin alusta saakka. Toinen minunkin aikaan mukana pyörinyt, nyt lavalla ollut näyttelijä, oli pääosaa esittänyt Janne Lento. Vaan on hänkin "pikkuisen" tässä vuosien varrella muuttunut... En itse asia ole varma oliko pikku-Janne tuolloin minun aikaan näyttämöllä asti, mutta ainakin kanavalla pyöri usein ja isosiskonsa ainakin oli näytelmässä mukana, saattoipa olla Jannekin. 

Tarinallisesti oli mukavaa katsella vähän modernimpaa esitystä, vaikkakin teksti paikka paikoin jäi minulle vähän ontoksi ja jotkut jutut tuntui menevän ohi. Mutta kokonaisuutena tekstistä tykkäsin kuitenkin. Se, mistä näytelmässä en tykännyt, oli esitetyn musiikin ja näytelmän epäsuhta, erityisesti äänellisesti. Kun ilman mikkejä näytellään, niin jotenkin se sähköinen kajareista tulviva musiikki tuntui olevan aivan liian kovalla. Välillä kuulosti siltäkin, ettei soitto ihan putkeen olisi mennyt muutenkaan. Ystäväni tuumaili myöhemmin esityksestä keskustellessamme, että olisi varmasti toiminut paremmin, jos "hevosella" olisi ollut akustinen kitara ja tarvittava säestys olisi hoidettu sillä unohtaen sen muun bändin kokonaan. Olen kyllä samaa mieltä.

Eniten tykkäsin: Värikkyydestä! Voi ihana pinkki ja kaikki muut!

Eniten ihmetytti: Bändi, ja sen soitto.

Erityistä: Näyttelemiseni kesäteatterissa, ja juurikin Kontiolahdella, katkaisi muutto Lappeenrantaan. Lappeenrannassa en sellaiseen halunnut sitoutua, koska kesät vietimme kuitenkin aina täällä kotiseudulla. Tuumailin, että sitten kunhan taas asutaan Pohjois-Karjalassa, on kesäteatterin aika. No, viime syksynä tämä sitten lopulta tapahtui. Tälle kesälle en ennättänyt moista edes ajattelemaan. Mutta kyllä tämä ajatus syttyi taas Jakokoskella katsomossa istuessa. Tiedä vaikka ensi kesänä olisinkin taas itse mukana. Onhan se oma maailmansa, siellä näyttämölläkin, jos tälleen katsomossakin.

Roukalahden kesäteatteri: Kohtalon tango. Liperin Roukalahdessa 12.7.2017.

Tämäpä oli yllätys, positiivinen sellainen. Olin jo aikeissa jättää Roukalahden tänä vuonna väliin, kun en niin kovasti ole innostunut näistä musiikkinäytelmistä. Vaan onneksi teatteriystävä houkutteli, eikä ollut turha reissu. Edes lähestulkoon koko esityksen ajan valloillaan ollut vesisadekaan ei onnistunut latistamaan esitystä.

Ensinnäkin on sanottava, että teksti oli mielenkiintoinen. Se aloitti ja lopetti näytelmän mielenkiintoisesti, ja välikään ei ollut tyhjänpäiväinen. Oikein miellyttävää välillä katsella kesäteatteria, joka ei olekaan huumorin räkätystä tai jonniinjoutavaa höpöttelyä, vaan ihan ajatuksia herättävää pohdiskelua. Toiseksi näytelmässä oli aitoa musiikkia, hyvin esitettynä ja laulettuna. Arto Tarkkosen johdolla toiminutta orkesteria oli ilo kuunnella, ja laulajiakin oli erittäin miellyttävä kuunnella. Erityisesti on mainittava upeaääninen, Unto Monosen vaimoa Sirkkaa näytellyt Anne Vänskä. Ja kolmantena on luonnollisesti nostettava loistavan roolin Unto Monosena tehnyt Harri Hiltunen. Häntä oli miellyttävä katsella ja kuunnella. Verkkainen ja hienosti tauotettu puhetyyli oli omiaan vangitsemaan katsojan kuuntelemaan mitä Untilla milloinkin oli sanottavanaan. Myös muut näyttelijät suoriutuivat esityksestä kunnialla. Näyttelijän työ oli siinäkin mielessä erittäin ansiokasta, että kerrankin, pitkiin pitkiin aikoihin, ei minulla ole harrastajateatterissa mikityksestä mitään jurputtamista. Äänimies Simo Piepponen oli selkeästi tehtäviensä tasalla, ja näyttelijätkin olivat mikkiensä yläpuolella. Näin sitä pitää, jos kerran mikkejä käytetään!

Jos nyt jotain vähän esityksestä jurputan, niin esityksen toinen puoliaika oli hiukan liian pitkä. Vaikka tangot olivat upeita, olisi niitä voinut sieltä toiselta puoliskolta hiukan karsia tai esittää lyhyempänä.

Eniten tykkäsin: En yleensä tykkää musiikkinäytelmistä, koska minulle musiikki jää jotenkin esityksistä irralliseksi. En osaa kuunnella sanoja ja kytkeä niitä näytelmiin, jolloin näytelmä usein pysähtyy minulle laulujen ajaksi. Nyt ei ollut sellaisesta vaaraa. Laulut oli kytketty niin taidokkaasti osaksi näytelmää jo käsikirjoituksessa, että ne ehdottomasti kuuluivat näytelmään. Hienoja tangoja, hienosti esitettynä.

Eniten ihmetytti: Lavastus ihmetytti kyllä suuresti. Lavastuksessa oli paljon kaikkea ja ennen kaikkea ihan turhaan. Lavastus oli muutoinkin tehty vähän "vasemmalla kädellä", kunhan jotain jonnekin ja siitä materiaalista mitä sattui käsillä olemaan, tai siltä se ainakin näytti. Lavastus on tärkeä osa näytelmää ja sen visuaalisuutta, ja sen vuoksi on uskomatonta, että monissa harrastajateattereissa sen arvoa ei tunnuta ymmärrettävän. Keskustelimme kotimatkalla, että toisaalta tämä varsin ankea lavastus tuki omalla laillaan hyvin tätä surullista aihettakin. Mutta valitettavasti olimme kaikki sitä mieltä, että tämä lavastuksen ankeuden ja tarinan surullisuuden välinen yhteys oli varmasti silkkaa sattumaa eikä suinkaan suunniteltua.

Erikoista: Kotimatkalla keskustelimme hyvästä käsikirjoituksesta ja ryhdyimme pohtimaan kuka tekstin on tehnyt. Hämmästykseksemme huomasimme, että käsiohjelmassa ei mainittu lainkaan näytelmän kirjoittajia! Mutta onneksi on netti, ja sieltä tovin googlailun jälkeen selvisi, että teksti oli Jukka Pakkasen, Jorma Kairimon ja Turo Unhon käsialaa. Eli rautaisia ammattilaisia oli ollut asialla. Ja sen kyllä huomasi.

Ristin kesäteatteri: Rovaniemen markkinoilla. Liperissä 11.7.2017.

Rillumarei oli odotuksissa, vaan jäi rillumareit kokematta. Hyvä oli tahto ja varmaan myös halu, mutta meno oli niin verkkaisaa ja hidastempoista, ettei rillumareitä syntynyt, ei sitten millään. Suurinta ihmetystä oikeastaan aiheutti se, että miksi ihmeessä Ristissä on käyty musiikkinäytelmän kimppuun, kun musiikkiin ei panostettu juuri lainkaan. Toimivalla ja railakkaalla, bändin tahdittamalla musiikilla olisi saatu sitä rillumareitä myös näyttelijöiden ja sitä myötä yleisönkin luihin ja ytimiin. Sinänsä nämä muutamat laulajat lauloivat ihan mukavasti, joskin miehillä laulu ilman säestystä tuppasi välillä menemään runonlausunnan puolelle. Ja ainoa haitarilla säestetty miesten laulu soitettiin niin päin prinkkalaa, että olisi parempi ollut jättää haitari nurkkaan rekvisiitaksi, vaikkakin se Severi Suhoselle oli aina mukana kulkeva kapistus. Toki yritteliäisyydestä on annettava pisteet: Severi Suhosta näytellyt Antti Multala lienee esitystä varten opetellut haitarin soittoa sen verran, että pystyi edes yrittämään säestystä, vaikka yritykseksi se jäikin.

Esityksen suurin ongelma oli todellakin sen tempo. Näytelmä ei oikeastaan missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin, vaan lipui pikkuhiljaa eteenpäin. Rytmi ja tekemisen meininki oli täysin kateissa, ja jos vauhti uupui yleensäkin, niin laulujen kohdalla esityksen kulku aivan pysähtyi paikoilleen. Tämä johtui siitä, että lauluja ei ollut upotettu osaksi esitystä, vaan ne jäivät täysin irrallisiksi. Ja kun niiden toteutuksessa oli vielä ongelmia, niin eipä ne esitystä ylös nostaneet. Ja kun tähän vielä lisää sen iänikuisen mikityksen tuomat ongelmat näyttelemiseen, niin hoh hoijaa... aika pitkä ilta oli katsomossa. Tämä on rehellisesti sanottava.

Eniten ilahdutti: Puitteethan on hienot, vaan valitettavasti eivät kohdanneet itse esityksen kanssa. Ja mukavaa näyttelijöillä tuntui olevan, ja se on tietysti oikeasti kiva, että he nauttivat tekemisistään. Kyllähän omasta tekemisestä kannattaa olla ylpeä, vaikka minä en siitä tykännytkään. Olen melko vakuuttunut, että ohjauksella heistä olisi saanut enemmän irti ja näytelmänkin erilaiseen lentoon. Harrastajateattereissakin olisi enemmän kuin paikallaan välillä vaihtaa ohjaajaa, ihan vaan sen vuoksi, että tulisi uusia näkökulmia sekä ohjaajalle että ennen kaikkea näyttelijöille.

Katsomon reunasta avautui upea
pelto- ja järvimaisema.

 Eniten ihmetytti: Pienenä yksityiskohtana ihmetytti kovasti parillakin roolihenkilöllä olleet irtoparrat, jotka olivat täysin turhia ja ennen kaikkea todella hassun näköisiä. Toisella henkilöllä yritettiin luoda parran avulla mustalaismiehen habitusta, siinä valitettavasti kömpelösti epäonnistuen. Toisella hahmolla parta oli nk. tekstillisistä syistä, mutta aivan turhaan sekin. Tarvittavaa muuntautumista olisi saanut aikaan vaikka vaatetuksella/asustuksella. 

Erikoista: Ristissä, niin kuin monessa muussakin kesäteatterissa avautuu katsomosta toinen toistaan upeampia maisemia. Ja niin Ristissä kuin monessa muussakin paikassa nuo maisemat on vain valitettavasti tumpattu umpeen järkälemäisillä kulissirakennelmillä. Voi, kun niin kovasti toivoisin, kesäteatterissa kun ollaan, että maisemat otettaisiin huomioon paremmin lavasterakennelmia suunnitellessa. Vähempi rakennettua lavastusta voisi olla paljon enemmän, kun se taustalla näkyvä luonto saataisiin osaksi lavastusta.

Uusi Iloinen Teatteri: Aikamoisia akanketaleita. Lappeenrannassa 9.7.2017.

Odotukset olivat viime kesän Melkoisia muskettisotureita -esityksen jälkeen korkealla. Olin antanut itseni ymmärtää, että Aikamoisia akanketaleita -esitys jotenkin löyhästi liittyisi viime kesän esitykseen. No, löyhä on ehkä vielä varsin "kiinnittävä" sana esitysten toisiinsa kytkemiseksi. Minusta näiden esitysten välinen yhteys oli niin ohut ja teennäinen, etten viitsisi sitä edes mainita, tai ainakaan mainostaa.

Itse esitys oli ehdottomasti liian pitkä. Kohtaukset venyivät ja venyivät, ja veivät niistä kyllä enimmän tarmon ja hauskuuden pois. Punakynää olisi voinut heilutella ihan enemmänkin, olihan kesto väliaikoineen noin 2 h 40 minuuttia. Sille "kuuluisalle" kahden tunnin ylitykselle ei valitettavasti tässä esityksessä ollut mitään perusteita. Tiedä kuinka innostuisin kehumaan, jos esitys olisi kahteen tuntiin mahtunutkin.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näyttelijät olivat tietenkin ammattilaisia ja heidän suorituksiaan oli ilo katsella. Joskin olin kyllä havaitsevinani jonkin verran "tippumisia", mutta ammattilaisina hoitivat ne mallikaasti, eivätkä ne häirinneet itse esitystä. Teksti sinällään oli ihan hyväntuulinen ja hymyilyttävä, mutta naurunremakoihin tämä esitys ei villinnyt. Esityksen tyylilaji oli jotenkin vähän ihmeellinen, en osaa sanoa mikä: siinä toisteltiin ja oltiin kovastikin yksinkertaisia. En oikein tiedä, että tykkäsinkö siitä vai en. Tavallaan tykkäsin, mutta toisaalta en. Ehkä se voi olla sitäkin, että kun esitys oli niin pitkä, niin tempo laski, ja sitten alkoi tuo "rautalangasta vääntäminenkin" pitkästyttää. Lyhyempänä ja nopeammalla tempolla ehkä olisin tykästynyt tyyliin aidosti.

Tällä ammattilaiskattauksella ja näillä lipunhinnoilla olisin kyllä toivonut saavani vastinetta rahoilleni hiukkasen enemmän. Mutta aina ei voi voittaa, edes teatterissa. Eikä todellakaan joka kerta. Se kai lienee tämänkin teatterihulluus-harrastuksen suola.

Eniten tykkäsin: Ammattimaisesta esiintymisestä. Se ilahduttaa aina.

Eniten ärsytti: Varmaan aurinko. Pitkä esitys suorassa auringonpaisteessa oli läkähdyttävä. Joskin ei pitäisi valittaa, kun kerrankin aurinko paistoi. Ei ole ollut itsestään selvää tänä kesänä. No, oikeasti en jaksa syttyä myöskään noista kliseisistä alapääosaston vitseistä, ja niitähän tässä esityksessä riitti ihan omiksi tarpeiksi. Outoa, että ammattilaistasollakin pitää se hauskuus yrittää sieltä hakea. Epätoivoista, etten sanoisi.

Erikoista: On se vaan jännää, tai ei ehkä lainkaan, että aina niin kovasti paasaan siitä, että en tykkää mikitetyistä esityksistä. Niinpä... teen sitä harrastajateattereissa. Mutta kun olen ammattilaisteattereissa, niin vaikka esitykset ovat mikitettyjä, niin en oikeastaan edes huomaa sitä. Siinä juuri on se ero, että kun sitä äänentoistoa osataan käyttää ja ne toimivat, niin eihän siinä mitään pahaa ole. Harrastajateattereissa vaan unohtuu se, että kyse ei ole oikeasti vain niin yksinkertainen, että mikki poskeen ja menoksi. Sellainen jälki näkyy ja kuuluu, valitettavasti.

Kruunupuiston kesäteatteri: Linnan juhlat. Imatralla 8.7.2017.

Imitaation ilotulitusta Finnhitsien tahtiin. Siinäpä se taitaa tämä esitys lyhyesti kuvailtuna olla. Imitoinnit sujuivatkin varsin mallikkaasti koko väeltä ja niitä oli ilo katsella hymyillen. Ja erityisesti ilahdutti sekin, että näyttelijäporukalle oli lauluntaitokin luotu, joten mielellään kuunteli vanhoja Finnhitsejä ja vähän muutakin, toki usein uudelleen sanoitettuna.

Vaikka esitys kaikkineen oli ihan hyvin tehtyä ja hyväntuulista, jätti se kuitenkin vähän valjun olon. Viime kesänä loistanut Paavo Väyrynen oli yhtä hyvä kuin viime vuonnakin, mutta kun se oli jo nähty viime vuonna. Moni muu oli näkemättä Imatralla, mutta silti pääosin varsin loppuunkaluttuja imitointihahmoja, erityisesti Sauli Niinistö, joka luonnollisesti Linnan juhlat -esityksessä oli varsin suuressa roolissa. Esityksen jälkeen oli enempikin fiilis, että voi itku kun olisi saanut nähdä ja kokea tuota taitoa ja antautumista joidenkin uudempien hahmojen ja sitä myöden myös tuoreiden vitsien kera. Kun vielä lisäksi itse esityksen käsikirjoitus oli vähän, tai aika paljonkin, sellainen keksimällä keksitty ja tarinaltaan hyvin ohut, ei esityksestä lopulta juuri mitään kotimatkaa pidemmälle käteen jäänyt.

Eniten tykkäsin: Tykkäsin esiintyjien taidokkuudesta. Siitä ei tämä esitys kiinni jäänyt.

Eniten ärsytti: No, se yleisön osallistaminenhan ei minun mieleen ole edelleenkään. Jotenkin vaivaannuttaa aina, vaikka itse en siihen tälläkään kertaa osallistunut.

Erikoista: Imatralla oli esityksen aikaan kosken (joen) toisella puolella Imatran ajot, jotka kyllä kuuluivat varsin selvästi teatteripaikalle. Lisäksi ilmeisesti Imatran ajoihin liittyen teatteripaikan yllä pörräsi useampaan kertaan hyvin äänekäs helikopteri. Ihmettelen kyllä suuresti, ettei kesäteatterin aikatauluja laadittaessa oltu lainkaan huomioitu tätä suurta ääntä pitävää tilaisuutta, joka oli todella lähellä teatteria.

Teatteri-Traktori: Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä. Joensuussa 5.7.2017.

No, huh huh! Olihan se taas kerran taattua Teatteri-Traktorin laatua! Voi, itkujen itku, sitä iloa ja riemua sekä tekemisen meininkiä. Teatteri-Traktori ei ole koskaan mennyt siitä mistä aita on matalin, eikä mennyt nytkään. Mitä lavalta ja lavasteista ei löydy, sitä ei oikeasti tarvita. Ja ne mitä siellä tarvitaan, niin ne järjestetään tavalla tai toisella, ja tällä kertaa varmaan myös "hinnasta piittaamatta".

Jo ennen esityksen alkua, katsojia katsomoon ohjatessa, meno oli lavalla niin vauhdikasta, ettei jäänyt epäselväksi mitä tuleman pitää. Ja sitähän tuli, joka tuutista, sieltä ja täältä. Ei oikein tiennyt minne silmänsä pistäisi ja korvansa höristäisi, kun joka puolella tapahtui ja usein yhtä aikaa. Sinänsä se oli loisteliasta, ettei todellakaan syntynyt "kuolleita hetkiä" ja senkin vuoksi, että lava ja katsomoalue olivat varsin leveitä, jolloin katsoja pystyi kiinnittämään huomiota itselle lähellä oleviin juttuihin. Jossain vaiheessa aikuisena kyllä mietin, että nyt aletaan mennä ihan siinä rajoilla, että tapahtuuko jo liikaakin. Tätä fiilistä oli omiaan lisäämään sekin, että aikuisille katsojille oli vielä yksi veikeä seurattava lisää: nimittäin tämä innostunut lapsiyleisö. Ai, että tuli hyvä ja iloinen mieli näiden lasten eläytymisen ja vekkuleiden ilmeiden määrästä. Ja kun esitys oli verrattain pitkäkin, niin jossain vaiheessa aistin pientä väsymystä ja hengästyneisyyttä ainakin itsessäni, vauhti esityksessä kun ei juurikaan hiipunut esityksen kestäessä. Mikä oli erinomaista sinänsä!

Jos oli lasten ilmeet vekkuleita seurattavaa, niin sitä oli myös näyttelijöiden. Erityisesti Sanni Hirvosen esittämän Annikan ilmeitä ja esiintymistä muutenkin suorastaan rakastin. Roolitus näytelmässä oli napakymppi: myös Meeri Toivonen Peppinä ja Tuomas Salopuro Tommina olivat sisäistäneet roolinsa upeasti. Ja voisin luetella kaikki muutkin, mutta herra Tossavaista näytellyt Aava Kervinen on mainittava vielä. Niin muikean pikku-apinan hän sai aikaiseksi. 

Eniten tykkäsin: Tykkäsin siitä kunnianhimosta millä esitys oli rakennettu ja millä se vietiin alusta loppuun. Ja kun kunnianhimoon yhdistetään taito, niin näin upea on lopputulos!

Eninten ärsytti: Pop cornit. Seurueessamme ollut "herramelkeinviisivee" pahoitti mielensä itkujen kera kun ennen esitystä jonotuksesta huolimatta jäi ilman pop corneja. No, tätinä otin tilanteen haltuun ja käytin koko väliajan niiden hemmetin Pop cornien jonotukseen. Ensimmäinen viisi minuuttia meni odottaessa, että saapuisi joku paikalle niitä myymään, toinen viisi minuuttinen odoteltiin koneen lämpiämistä ja sitten odoteltiin sitä, että niitä poppareita valmistuu... Toivottavasti muissa esityksissä on pop corninkin myynti osattu organisoida paremmin.

Erikoista: Teatteri-Traktori on oivaltanut minusta loisteliaasti lasten teatterin kokonaisvaltaisena pakettina. Meno alkaa siitä, kun alueelle tullaan, ja loppuu siihen kun alueelta poistutaan. Ennen esitystäkin katsomossa on niin mukava meininki, ettei varsinaisen esityksen alkamisen odottelukaan pitkästytä yhtään sen enempää aikuisia kuin lapsiakaan. Ja väliaikakin on täynnä yhtä sun toista ohjelmaa erityisesti lapsille.

Kinahmon kesäteatteri: Salaisuuksia ja sammakonreisiä. Polvijärven Kinahmossa 2.7.2017.

Tulihan se sieltä, vihdoinkin. Tämän kesän ensimmäinen kesäteatteri, jonka jälkeen kotimatka meni myhistellessä hyvää mieltä. Tosin aiemman kokemukseni pohjalta osasin vähän tätä odottaakin, mutta koskaan ei voi tietää etukäteen.

Kinahmon kesäteatteri tulvii hyvää mieltä monessakin suhteessa. Ensinnäkin se on minusta niin aito harrastajakesäteatteri. Siellä ei kuulkaa kikkailla hienoilla katsomoilla ja äänentoistolaitteilla, vaan siellä on keskitytty itse asiaan. Ilmaisu ja näytteleminen on sellaista, että näkyy ja kuuluu ilman mitään sähköisiä värkkejä. Ja kun näytteleminen kautta linjan koko porukalla on oikein hyvää harrastajatasoa, niin ilohan sitä meininkiä on katsella. Vaikka kaikki näyttelijät onnistuivat mainiosti, on pakko nimeltä mainita Pirjo Saarelainen Siirin roolissa. Hän kyllä toteutti tämän näytelmän kantavan hahmon erittäin oivallisesti ja mehukkaasti. Kun vielä tekstivalintakin on erittäin osuva valinta tälle porukalle, niin mitäpä sitä muuta kuin tyytyväisenä myhäilemään.

Tekstistä voisin todeta, että sen valinta ei ole kyllä niitä helpoimpia tehtäviä. Niin monet asiat siihen vaikuttaa. Toissa vuonna tässä samaisessa teatterissa oli myös erittäin hyvä teksti heille kesäteatteriin, viime vuodesta en osaa sanoa, kun en ennättänyt valitettavasti käydä katsomassa. Monissa kesäteattereissa on mielestäni menty tekstien kanssa hieman syteen, ainakin minun makuuni. Missä on liian tuttuja tarinoita, missä liian ennalta-arvattavia ja yllätyksettömiä, toisaalla taas liian roiseja/alapäähuumoriin keskittyviä ja jossain myös tylsiä tai ilottomia. Minusta hyvä kesäteatteriteksti on etenevä, yllätyksekäs ja hauska uusilla jutuilla. Tämä Salaisuuksia ja sammakonreisiä -näytelmä täytti nämä kaikki kolme kriteeriä. Jos nyt jotain, niin ensimmäistä puoliskoa erityisesti olisi tekstillisesti voinut vähän tiivistää, mutta sekin on jo pieniä nyansseja. Ehkä siitä tulisi se "mittaoppi" eli kahteen tuntiin olisi esityksen väliaikoineen pääsääntöisesti mahduttava. Nythän tämä kesti vartin verran yli kaksi tuntia. Vaan oikeasti, ei sekään nyt haitannut.

Siitäkin iloitsen, että vaikka teatterissa selkeästi osataan myös laulaa, ei näytelmää oltu pitkitetty turhilla lauluilla. Maria Mustosen hieno laulu esityksen alkupuolella ja parit yhteiset laulut olivat ihan riittäviä ja eikä tullut tunne liiasta laulamisesta, jotka monesti pysäyttävät itse tarinan etenemisen.

Eniten ilahdutti: Ilahdutti yksinkertaisuudessaan se, että harrastajat ovat harrastajia eivätkä ala leikkimään ammattilaisia. Eli puitteet, odotukset ja harrastajalaatu eivät törmänneet toisiinsa, vaan tukivat toinen toisiaan, saaden aikaan sen, että esitys oli omassa harrastajakesäteatterigenressään varmasti kesän parhaimmistoa, vaikka monta esitystä on vielä näkemättä.

Erikoista: Ja tämän mukavan näytelmän lisäksi oli tarjolla myös hieno näyttely Kinahmon teatterin 40-vuotisesta taipaleesta. Kannattaa varata aikaa siihenkin tutustumiseen!

Paukkajan teatteri: Jakomökki. Enon Ahvenisella 27.6.2017, ensi-ilta.

Lähdin Paukkajan teatteriin epämääräisin miettein. En ole mikään Paukkajan teatterin fani ollut koskaan, mutta yritän kuitenkin paikallista harrastajateatteria käydä aina kannattamassa. Toivoin kovasti, että he yllättäisivät minut positiivisesti. Ja täytyy sanoa, että toiveeni kuultiin ainakin osittain.

Teksti oli Kaisa Jäniksen juuri Paukkajan teatteria varten kirjoittama. Moniin kesäteatteriteksteihin verrattuna tämän tekstin hyvä puoli oli se, että se ei ollut ennalta-arvattava, vaan kaikki mitä tuli eteen oli tavallaan yllätyksellistä. Teksti sisälsi paljon perinteiselle kesäteatterille tyypillistä huumoria, joista jotkut sutkautukset olivat todella oivallisia ja hauskoja. Osa jutuista sen sijaan oli jo varsin kulunutta. Kaikesta hyvästäkin huolimatta kokonaisuudessaan teksti oli kuitenkin vähän mitäänsanomaton ja tarinallisesti ehkä jotenkin tylsä.

Paukkajan teatterin näyttelijät tekivät kaikkineen kelpoa näyttelijän työtä. Porukka oli suhteellisen tasaista ja heitä oli mukava katsella. Replikointi oli ensi-illassa vielä vähän hakusessa ja kuiskaajalle oli hiukan turhan paljon töitä, joskaan ei se esitystä haitannut. Myös lavastus oli kiva.

Se mistä en tälläkään kertaa pitänyt, oli se Paukkajan teatterin "tavaramerkki" eli alapäähuumorin viljely. Kun se ei minuun uppoa, niin ei uppoa. Ja sitä riitti tälläkin kertaa, joskin onneksi ei päästy lähellekään joidenkin menneiden vuosien tasoa. Alapäähuumoria oli tekstissäkin, mutta kyllä Lauri Jänis oli ohjaajana taas kerran tekstistä vielä oikein alleviivannut jokaisen mahdollisen kohdan itse esitykseen ja lisännyt muutamaan muuhunkin kohtaan liikkeitä, eleitä ja käsimerkkejä. 

Muutoin ohjauksesta voisin todeta sen verran, että näyttämörakenne on sellainen, että "maassa" tehtävät asiat eivät valitettavasti ihan muutamaa ensimmäistä riviä lukuunottamatta näy katsojille, joten ehkä jatkossa kannattaisi miettiä voisiko niitä toteuttaa niin, että tuossa katsomorakenteessa näkyisi paremmin kaikille. Ja tässä näytelmässä esitetyt musiikki/laulusessiot olivat kyllä niin heikkolaatuisesti toteutettuja, että voi kun ne olisi jätetty pois kokonaan. Varsinkin kun niitä ei oikeasti edes tarvittu.

Eniten ärsytti: Tuo alleviivattu alapäähuumori. Toki tämä on Paukkajan teatterin kohdalla selkeä valinta, jotta mitäpä sitä sen suuremmin ruikuttamaan, kun tiesin sen jo mennessänikin.

Erikoista: Naurutakuu. Sitä Paukkajan teatteri aina lupaa esityksilleen. Kuinka paljon pitää nauraa, että naurutakuu on lunastettu? Entäs jos ei naurata? Nyt täytyy sanoa, että minä en tämän esityksen kohdalla puhuisi naurutakuusta. Muutaman kerran hymyilytti ja pari kertaa ihan nauratti. Ja eikä vika ollut vain minussa, vaan ei tuo muukaan yleisö mihinkään naurunremakoihin yltynyt. Ja kuitenkin olen nähnyt elämässäni useita teatteriesityksiä, joissa on ollut todellinen naurutakuu, kun yleisö on esityksen lähes alusta loppuun nauraa hohottanut. Viimekin kesänä näin muutaman tällaisen naurutakuu-esityksen, enkä silloinkaan Paukkajalla.

Vuokonjärven kesäteatteri: Vihtorin harha-askel. Juuassa 25.6.2017.

Nyt heti alkuun täytyy todeta, ettei tämä Vuokonjärven kesäteatteri osunut eikä uponnut minuun, tänäkään vuonna. Kuuliaisesti koitan käydä aina silloin tällöin katsomassa, mutta aina vaan saan todeta, että minä en ole edelleenkään tämän teatterin kohdeyleisöä. Olen ymmärtänyt, että Vuokonjärvelle tehdään melko paljon ihan bussiretkiä erilaisten järjestöjen toimesta, ja kyytiläisten keski-ikä on käsittääkseni jonniin verran minua enemmän. Ja ilmeisesti he tykkäävät, hyvä niin. Näin sitä jokaiselle teatterille löytyy omat katsojansa ja tykkääjänsä, ja se lienee tämän kesäteatteri-Suomen tai kesäteatteri-Pohjois-Karjalan suola.

Mikä sitten Vuokonjärvellä mättää minun makuuni? Monikin asia. Ensinnäkin tekstit. En ole vielä koskaan nähnyt Vuokonjärvellä sellaista kesäteatteriesitystä, joka olisi tekstillisesti/tarinallisesti minun makuuni. Tämän vuotinenkin Vihtorin harha-askel oli niin ennalta arvattava, ettei se minua enää naurata. Vieressäni istunut vanhempi mies myhisteli ääneen useita tilanteita ennakoiden, että kohta käy niin, ja niin kävikin, mutta silti tuo mies jaksoi nauraa. Minua ei kyllä valitettavasti nämä ennalta tiedetyt asiat naurattaneet.

Toinen asia mikä Vuokonjärvellä hiertää on tämä puitteitten ja esityksen laadun kohtaamattomuus. Tosin tämä ei kyllä ole pelkästään Vuokonjärven ongelma. Eli on rakennettu hienot katetut katsomot ja hankittu äänentoistot, jotka antavat odottaa itse esitykseltä todella paljon. Mutta kun sitten se itse esitys kautta linjan on kohtuullisen vaatimattomalla harrastajateatteritasolla, niin ristiriita on valmis. Lisäksi kun tekniikka toimii miten toimii ja nytkin sunnuntaina kuunneltiin kovaäänisten kautta hengityshuokailuja, niin eipä se kivaa ole. Nytkin sunnuntaina mietin, että miten ihanaa olisi rakastua Vuokonjärven upeissa maisemissa tuohon näytelmään ja rehelliseen harrastajatekemiseen, jos istuttaisiin aidoissa oloissa taivaan alla riukupenkeillä ilman mitään hienosteluja. Kun odotukset olisivat samalla tasolla kuin tekeminen, niin silloin voisin arvostaa ja tykätä, helpostikin. Toki ymmärrän Vuokonjärveä siinä mielessä, että näillä puitteillahan palvellaan juurikin sitä heidän ydinyleisöään ja saadaan ne bussilastit liikkeelle. Jotta tässä nyt kritisoin tätä kuviota vain omasta itsekkäästä näkökulmastani.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Itse esitys reipastui ja parani toisella puoliskolla huomattavasti kautta linjan. Jopa näyttelijät olivat monilta osin mielestäni ihan eri tasolla kuin näytelmän alkupuolella. Näytelmässä myös laulettiin jonkin verran. En ole ihan varma olivatko laulut sinänsä tarpeen, mutta ainakin ne laulettiin sellaisella varmuudella, että niitä oli kiva kuunnella.

Eniten ärsytti: No, äänentoistohan se ärsytti eniten ja ne sitä kautta kuuluvat huokailut sun muut toimimattomuudet. Ja se ärsyttää teatterissa lähes aina. Jos se ei ole jollekin blogiani lukevalle vielä käynyt ilmi, niin minä siis noin yleisestikin inhoan mikityksiä teatterissa, erityisesti harrastajateatterissa: koska ne harvoin toimivat kunnolla, koska ne pienentävät näyttelemisen, koska sieltä usein kuuluu kaikkea ylimääräistä mm. hengitystä ja koska se ei vaan ole mukavaa, ettei ole kärryillä kuka puhuu, kun ääni tulee aivan toisaalta. Vuokonjärvelläkin kaiuttimet on sijoitettu katsomon laidoille, jolloin äänet tulevat hassusti sivusta, kun näyttelijät kuitenkin ovat edessämme. 

Eniten ilahdutti: Vuokonjärvellä ilahduttaa aina se upea maisema ja paikka. Ilahdutti sekin, että taustan järveä hyödynnettiin näytelmässä.

Erikoista: Pohdiskeltiin kotimatkalla sitä, että onhan se teatteriharrastajana hienoa, että todennäköisesti Leader-rahoituksen turvin on näitä hienoja teatterikatsomoita ja muita puitteita saatu maakuntaan todella paljon. Jännää on kuitenkin se, että omaan makuun useimmat alueemme esityksellisesti tasokkaimmista kesäteattereista katsellaan ihan taivasalla. En tiedä mistä se kertoo, mutta toivottavasti myös erityisesti näillä hulppeat puitteet omaavilla harrastajakesäteattereilla on jatkuvuutta niin näyttelijöiden kuin katsojienkin puolelta, kun väki ikääntyy.

Teatterireki: Vaahteramäen Eemeli. Hammaslahden Honkavaaralla 22.6.2017.

Aika kultaa muistoja. Vai kultaako? Kovasti meni tämä esitys myös muistojen vallassa, kun joskus aikoinaan on tullut tämä sama näytelmä esitettyä täällä Enossa pikku-Lutikoiden kanssa. Saman tyyppinen idea oli silloinkin: mukana paljon lapsia ja vähän aikuisia. Tai meidän esityksessä oikeastaan nuoria aikuisia. Tämän näytelmän aikuiset olivat oikeasti aikuisia.

Toistan varmasti itseäni, mutta on aina mukavaa kun lapsia on näyttämöllä. Se luo jotenkin aina vahvaa fiilistä siitä, että teatterin tekemisellä, myös harrastustasolla pitkin pitäjiä, on jatkuvuus myös tulevaisuudessa. Tässäkin näytelmässä oli mukana kymmenkunta lasta/nuorta, jotka suoriutuivat rooleistaan oikein hyvin.

Ennen näytelmän alkua katsoin käsiohjelmaa ja siinä oli mainittuna useampia Eemeleitä ja Iidoja. Selitin mukana olleelle "herramelkeinviisiveelle", että nämä esittävät eri esityksissä Eemeliä ja Iidaa. Vaan eipäs ollutkaan niin. Olikin hauskaa kun esityksen alussa lavalle pörhältikin useita Eemeleitä ja Iidoja. Eemelit ja Iidat vaihtuivat pitkin esitystä ja hämmentävää kyllä, se toimi niin hyvin, ettei aina edes tajunnut Eemelin tai Iidan vaihtumista. Olisin toivonutkin tuota useamman Eemelin ja Iidan sisältävää loistavaa ideaa hyödynnettävän enemmänkin ja monipuolisemmin pitkin näytelmää.

Itse näytelmä oli rakennettu varsin pitkälle, erityisesti ensimmäisellä puoliskolla laulujen varaan. Sinänsä varsin mielenkiintoinen veto, kun tämän näyttelijäporukan varsinainen vahvuus ei kyllä valitettavasti laulaminen ollut. Ryhmässä laulaminen toimi ihan suhteellisen mukavasti, mutta muutamat aikuisten laulamat soololaulut eivät varsinaisesti parantaneet esityksen laatua. Toisekseen jatkuvilla lauluilla näytelmän tempo hidastui sellaiseksi, ettei mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" jaksanut keskittyä itse esitykseen. Ja kun seurasin muitakin lapsia, niin samaa herpaantumista näkyi muissakin lapsissa. Toisella puoliajalla laulettiin vähemmän, niin näytelmä etenikin vauhdikkaammin.

Kovasti meillä odotettiin Eemelin isän Eemeliiiiii -huutoja, vaan harmittavan vähän niitä kuultiin. Ei tainnut olla kuin kaksi-kolme kertaa koko näytelmän aikana. Kotimatkalla juteltiinkin, että Eemelistä kyllä tässä näytemässä kuoriutui vähän turhankin kiltti poika, ja isä-Anttonista varsin leppeä ja lempeämielinen mies, jonka yhdennäköisyys ruotsalaisesta televisiosarjasta tutun isän kanssa oli muuten hämmentävä. Näytelmän ohjauksessa oli korostunut meistä turhankin paljon Liinan ja Aatun sinänsä hauska tarina. Näytelmän loputtua tuumailimme, että enemmän esitys heistä kertoi kuin itse Eemelistä.

Esityksen kesto ei sinänsä ollut liian pitkä, mutta kyllä tästä olisi helposti voinut tehdä jonkin verran lyhyemmän ja samalla vähän vauhdikkaamman ja erityisesti näille pienille katsojille mielenkiintoisemman. Ja olisi se toiminut paremmin jonkin verran lyhyempänä myös aikuiseen makuun.

Eniten ilahdutti: Joka kerta kun lapset tulivat lavalle esittäessään aikuisia, tuli kyllä aito hymy huulille. Lapset olivat kyllä niin ihania aikuisia.

Eniten ärsytti: Minua kyllä vaivasi välillä kulisseissa (turhanpäiväinen) juoksentelu. Olisi voinut paremmin miettiä näyttämölle tuloja ja poistumisia, ettei olisi tarvinnut kulisseista toiseen juoksennella. Se kun näyttämölle näkyy kuitenkin! Ja Liinan lipputankoon nostosta kyllä valitettavasti katosi isoin hohto, kun nostoon tarvittiin ohjaaja lavalle ja kiinnitys kesti liian kauan. Turvallisuus on tietenkin äärimmäisen tärkeää, mutta ehkä sitä ratkaisua olisi voinut miettiä jotenkin muutoin tehtäväksi, että se olisi tapahtunut jouhevasti ja kätevästi.

Erikoista: Ensimmäiset hymyt meidän huulilemme tuli, kun Anttoni Nieminen saapui lavalle ja mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" tuumaili kovasti naureskellen, että joulupukin kengät... Niinpä... Anttoni Niemisellä oli lapikkaat jalassa, ja eipä tämä "herramelkeinviisivee" ollut lapikkaita aiemmin kenenkään muun kuin joulupukin jalassa nähnyt.

Mikko Lauronen: Mieskuvia Suomesta. Maarianvaarassa 12.6.2017.

Tämäpä oli jokseenkin hämmentävä esitys. Monologi, joka kyllä jaksoi pitää otteessaan alusta loppuun. Lauronen teki erittäin hyvää näyttelijäntyötä muuntautuessaan erilaisiksi, erinäköisiksi miehiksi. Sitä oli ilo katsella. Hämmennystä aiheutti huumori: Olenko minä tosikko? Parikymmenpäinen yleisö lähes ulvoi naurusta suurimman osan esityksestä. Minä hymyilin välillä, taisin pari kertaa naurahtaakin. Mutta suurimman osan esityksestä olin varsin vakavana. Mistä moinen?

Minusta nämä Laurosen esittämät mieshahmot eivät olleet naurettavia. Ne olivat todellisia miehiä, joita täällä meidän kylillä asuu. Irrallisina hahmoina varmasti kovastikin huvittavia, mutta minä en osannut niitä oikein sellaisina katsella. Minulle mieshahmot olivat hieman ehkä yksinkertaisia, tai ainakin pienessä piirissä elämänsä viettäneitä, sinänsä varmaan elämäänsä tyytyväisiä miehiä. Ja sitten oikein nauramaanko olisi pitänyt heille yltyä? Ehkä nauruakin olisi myös minulta irronnut, jos esitykseen olisi rakennettu myös jotain selkeämpää empatiaakin näitä miehiä kohtaan. Toisaalta mietin sitäkin, että varsin oli yksitotinen tämä suomalaisten miesten kattaus. Olisihan siellä voinut olla vaikka jokunen modernimpikin mieshahmo joukossa. Kyllä näissä sinänsä hyvin menestyvissä miehissäkin koomisuutta riittäisi. Varmaan silloin olisi itsellekin tullut henkinen lupa nauraa myös näille reppanoille miehille, kun olisi joukossa ollut niitä menestyjiäkin. Niin ja olisiko sekään haitannut mitään, jos joukossa olisi ollut joku sinänsä mielenkiintoinen hahmo, jolle ei olisi tarvinnut nauraa ollenkaan. Esityshän oli kuitenkin nimeltään "Mieskuvia Suomesta". Eihän täällä nyt kaikki miehet kuitenkaan ihan naurettavia tapauksia ole ;-)

Esitys muutoin oli rakennettu taidokkaasti ja muuntautuminen hahmosta toiseen tapahtui näppärästi yleisön edessä tarinoiden miehistä mukavasti taustatietoa. Esityksen kestokin, vähän vajaa tunti, oli oikein oivallinen.

Erityisesti ilahdutti: Mikko Laurosen näyttelijäntyö ja muuntautumiskyky hahmosta toiseen.

Erityisesti ärsytti: Empatian puute hahmoja kohtaan.

Erikoista: Muu yleisö vastaan minä ja ystäväni. Muut nauroivat tikahtuakseen lähes esityksen alusta loppuun. Meitä ei juuri naurattanut. Mietittiin kyllä sitäkin, että yleisössä taisi olla paljon Laurosen tuttuja, kavereita, ystäviä. Ja sekin on jännää, että kuinka esitykseen yleensä aina tulee joku uusi lisäulottovuus, kun tuntee näyttelijän/näyttelijöitä. Ja tuumailtiin, että toiko se tälle muulle yleisölle jotain sellaista lisää, että koomisuus lisääntyi omaan luokkaansa, vai oliko tämä vain erilaisten huumorintajujen kohtaamattomuuden ongelma.

Tasihinin talon kesäteatteri: Pekka Töpöhäntä. Lappeenrannassa 11.6.2017.

En jaksa olla vieläkään, jo muutamien teatterikäyntien jälkeen, ihastelematta tätä Tasihinin talon takapihamiljöötä. Voiko tämän kauniimpaa miljöötä kesäteatterille kaupungin keskustassa ollakaan? Tällä kertaa miljöö toimi erinomaisesti myös Pekka Töpöhännän lavasteena. Ei juuri paljon ylimääräisyyksiä tarvittu, siitä annan kyllä isot kiitokset. Vähemmän oli enemmän. Luotettiin miljööseen ja näyttelijöihin.

Näyttelijät tekivät loistavasti harrastajina työtään. Heidän näyttelemistään oli ilo katsella. Puvustus oli minusta nerokasta ja hauskaa. Kissoista oli tehty kissoja puvustamatta niitä kissoiksi. Hännät ja korvat kyllä riittivät, ainakin minulle.

Kaikki oli kohdillaan, että esityksestä olisi tullut huippu, mutta eipäs siitä sitten tullutkaan. Tarina oli sympaattinen, mutta näytelmänä, erityisesti lasten näytelmänä, aivan liian hidastempoinen ja ennen kaikkea liian pitkä. Mukanani ollut viisivuotias aneli jossain vaiheessa kesken esitystä poislähtöä, mutta nätisti hän kuitenkin malttoi istua näytelmän loppuun, lähes paikoillaan. Käytännössä mutkuili penkissään koko esityksen alusta saakka, eikä ollut kyllä ainoa lapsi, jolla näin samaa ongelmaa. Enkä ihmettele yhtään, kun itsellänikin aika kävi paikka paikoin varsin pitkäksi, vaikka näytelmään oli nerokkaasti sijoitettu pikku juttuja vain meille aikuisillekin ymmärrettäväksi. Lapset saattoivat nauraa samoissa kohdin, mutta eri syistä.

Musiikistakin tykkäsin, enkä itse kokenut sen olevan mitenkään kovalla, mutta tämä herra viisivuotta piteli korviaan joka kerran kun laulettiin ja soitettiin, ja eikä ollut ainoa lapsi, joka tätäkin teki. Siitäkin huolimatta, että istuimme viimeisessä penkkirivissä.

Kovasti mielelläni olisin kehunut tämän esityksen maasta taivaaseen, niin moni asia oli todella hyvin. Puolen tunnin verran kun olisi ohjaaja punakynää heilauttanut sinne-tänne, niin johan olisi ollut varmasti tämän kesän parhaimmistoa tämä esitys. Näin uskallan väittää, vaikka en vielä kovin montaa esitystä ole nähnytkään.

Erityisesti ilahdutti: Onnistumisten keskellä nostan nyt puvustuksen korokkeelle. Nyt oli Tasihinin talon henkilökunta tehnyt hyvää työtä.

Erikoista: Sitä ei aikuisena aina tule ajatelleeksi miten lapsi kokee asioita. Niin kuin tuo äänien kovuus. Myöskään kulttuurielämys itsessään ei välttämättä ole se paras juttu, jos junat ovat mielessä tämän hetken suurinta hottia. Kotiin palattua ei tämä esitys jäänyt pienen herran ykköskokemukseksi, vaan nähdyt tasoristeykset olivat se kovin juttu. Ja sitä mielipidettä tuskin olisi muuttanut edes se, että näytelmä olisi ollut puoli tuntia lyhyempi. Siis tällä pikkuherralla. Minulle tämä esitys oli jo nyt huomattavasti mukavampi kokemus kuin reissulla nähdyt tasoristeykset :-) 

Korpiryhmä: Susi. Enon Harpatissa, 28.5.2017.

Oli päivän selvää, että haluan mennä katsomaan Hannelen esittämän Susi-esityksen. Siitäkin huolimatta, että etukäteen pelkäsin kovasti, etten ymmärrä siitä mitään. Tiesin jo etukäteen esityksen olevan jotenkin performanssityyppinen, sisältäen tanssia, puhetta, näyttelemistä. Ja rehellisesti sanottuna tämän tyyppiset esitykset ovat aina olleet minulle vaikeita. Ei vaan minun järki, yleissivistys ja taiteellinen äly riitä ja en mahda sille mitään. Ja niin kävi toteen tämä minun pelkoni tälläkin kertaa.

Esitys oli visuaalisesti hieno. Jotenkin todella kylmässä säässä ladossa yleisössä värjöttely vielä korosti sitä visuaalisuutta, varsinkin silloin kun kynttilät lepattivat taustalla. Hannele Turunen vahvana tulkitsijana oli vahva ja vakuuttava tälläkin kertaa, sitä ei käy kiistäminen. Mutta kun itse sanoma ei aukene, niin ei se vaan aukene. Mutta ajatuksia se herätti noin yleisesti. Esityksen aikana ennätin miettimään susiasioita ja muitakin vastakkain asettelun aiheuttavia asioita esim. maahanmuuttoa. Mietin sitä, että miksi nykyään aina pitää kaikki asettaa vastakkain. Miksi mistään asiasta ei voi keskustella edes hiukan ymmärtäen toistensa puolia? Miksi kukaan ei tee taidetta tai esitystä, jossa molemmat puolet tulevat kuulluksi? Miksi halutaan hakea konflikteja eikä rauhaa? Siltä se minusta vaikuttaa. Ehkä minä mietin tällaisia, koska minusta kaikilla asioilla on puolensa. Niin susissa kuin maahanmuutossakin. Ehkä siksi minua ei myöskään itkettänyt esityksen lopussa. Ei itkettänyt, koska minä en tiennyt (tai ymmärtänyt) miksi se susi tapettiin. Koska sille tappamisellehan voi olla joku perusteltu syy (sairas, häiriintynyt tms.).

Eniten ilahdutti: Kohtaus herra Mäyrä(koiran) kanssa oli minusta valloittava. Siinä kohtauksessa sain myös kiinni sanoman. Tai ainakin minulle sillä oli ymmärrettävä sanoma. Sitähän tämä maailma on: yhtä sönköttämistä, ettei vaan asettele sanojaan väärin, ettei kukaan ymmärrä väärin, ettei kenellekään tule pahamieli, ettei, ettei, ettei. Ja tätä kirjoittaessanikin mietin, että mitä sanoja kirjoitan ja miten sanon, ettei kukaan pahoittaisi mieltä. Enkä nyt edes ajattele tämän esityksen esiintyjiä, vaan yleisemmin näitä susi- tai maahanmuuttofanaatikkoja puolelta tai toiselta. Ja siitäkin huolimatta varmasti moni pahoittaa mielensä, ja minutkin leimataan ties miksi. Outoa, sillä minähän olen omituinen harmaan tien ajattelija, jolta löytyy ymmärrystä molemmille puolille tiettyyn rajaan saakka. Ja asiasta riippuen se raja on eri puolilla eri kohdissa.

Eniten ärsytti: Englannin kieli. Sehän se eniten tökki. Minä ymmärsin kaiken, kyse ei ole siitä. Mutta en minä vaan tykkää siitä, että kun katsomoon tulee muutama ulkomaalainen kaveri, niin esityskielikin muuttuu osittain toiseksi. Tuohon edellä mainittuun iloitsemaani kohtaukseen olisin mieluummin eläytynyt ihan vain suomen kielellä. Ja aina mietin sitäkin, että entäs jos katsomossa olikin joku sellainen, joka ei englantia ymmärrä. Niinhän se on, että kun yhdelle kumarrat niin toiselle pyllistät. Tämän esityksen sinällään voi toteuttaa helpostikin englanniksi, mutta kannattaisiko pitää sitten ihan erikseen englannin kielinen esitys, jolloin katsojat voivat jo etukäteen asiaan orientoitua. Minä vain nyt satun rakastamaan suomen kieltä.

Erikoista: Olenkohan tulossa vanhaksi ja kärttyiseksi, mutta en minä ymmärrä tätä nykyajan vapautunutta taidekulttuuria, jolloin katsojatkin voivat puuhailla omiaan esitysten aikana? Varmaan olen. Mutta kyllä minun taidenautintoani (vaikken paljon ymmärtänytkään) latisti ihan oikeasti se, että esityksen ollessa herkimmillään, takanani oleva henkilö päätti alkaa syömään omenaa, haukkaillen ja rouskutellen omenaansa varsin äänekkäästi. Siis että eikö edes tuntia voi olla syömättä?

Kesäteatteria tai teatteria kesällä: Tähän loppuun on sanottava vielä se, että tästä se sitten alkoi: minun kesäteatteri -kauteni. Tämä esitys nyt ei luonnollisestikaan ollut varsinainen kesäteatteriesitys vaan paremminkin teatteriesitys kesällä, joskin siitä kesästäkin voidaan olla montaa mieltä, niin kylmä oli keli esityksen aikaan. Vaikkei tämä nyt varsinaisesti minun suosikkiesitykseni ollut, niin olisi kausi voinut kuulkaa paljon pöllömminkin alkaa. Ja yhdestä asiasta olen varma, että kovastakin kritiikistäni huolimatta, tämä esitys on takuulla tulevan kesän esityksistä enemmän top kuin flop-osastoa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Terijoella. Lappeenrannassa 12.5.2017.

Odotukset oli omituiset tästä näytelmästä, vai oliko niitä edes. Se oli selvää, että halusin nähdä näytelmän, mutta hieman pelkäsin etukäteen, etten ehkä ole ihan kohderyhmää. Kuitenkin toivoin, että esitys toisi jotain ihanaa ja kesäistä eteeni, ja ennen kaikkea yllättävää. No, toiko se? Eipä tainnut.

Nyt kun kirjoitan tätä, lähes tulkoon kuukauden päästä itse esityksestä, niin muistan esityksestä oikeastaan vain lavastuksen. Se tuo hymyn ja iloisen fiiliksen mieleeni edelleen. Lavastus jotenkin kumpuili sellaista positiivista mielikuvaani aikansa terijokelaisesta pitsihuvilamaailmasta. Mutta siihenpä se sitten jäikin. Muuten esitys oli minusta varsin valju ja mitäänsanomaton. Esityksen heikkous olikin teksti, joka ei millään lailla sytyttänyt ainakaan minua. Kun tahti on verkkainen eikä oikein tapahdu mitään, ja koko juonen kulku oli jotenkin mitään sanomaton, niin eipä siitä esityksestä paljon mieleen jäänyt.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ihan hyvin, ei mitään huippua nähty, mutta ei mitään huonoakaan. Pirkko Hämäläinen oli vierailijana esityksessä. Sitä jäin miettimään, että miksi tähän tarvittiin tv:stä tuttu vierailija. Haettiinko sillä lisänäkyvyyttä näytelmään, yritettiinkö saada lisää katsojia vai eikö vain oma henkilökunta riittänyt ja tarvittiin joka tapauksessa väkeä? Toivottavasti syy oli viimeinen, sillä ei Hämäläinen tuonut tähän näytelmään minusta yhtään enempää lisäarvoa verrattuna siihen, että näyttämöllä olisi ollut joku paikallinen näyttelijä.
 

eKarjala kuvapankki / Ari Nakari

Erityisesti ilahdutti: Lavastus osui ja upposi minuun. Ja ilolla seurasin kun lavastuksessa pystyttiin hyödyntämään uuden teatterin mahdollistamaa tekniikkaa pyörivällä näyttämöllä. Lavastusrakennelma oli upeasti suunniteltu ja se toimi jokaisesta kulmasta, tuoden siten vähän erilaista miljöötä, vaikka oltiinkin koko ajan tavallaan samassa tilassa.

Erityisesti ärsytti: Teksti, koukuttavan tarinan puute.

Erikoista: Olen huomannut, että kiireen keskellä nämä blogikirjoitukset jäävät roikkumaan erityisesti silloin, jos esitys ei ole minulle kolahtanut ja en oikein tiedä mitä sanoisin. Toki joskus kyllä ihan roikkuvat vain siksi, ettei yksinkertaisesti ennätä kirjoittaa. No, sitten kun näistä "kolahtamattomista" näytelmistä käy kuukauden päästä kirjoittamaan, niin ei niistä juuri mitään muistakaan. Mutta se on hienoa, että aina ne alitajunnassa ovat jotenkin jäsentyneet. Vaikkei mitään pikkujuttuja muistakaan, muistaa sen olennaisen hyvän tai huonon, tai molemmat. Niinkuin tässäkin. Lavastuksen hyvyys on kirkastunut entisestään ja teksti jäi mieleen heikkona lenkkinä, niin heikkona, etten oikein enää kunnolla muista mitä näytelmässä edes tapahtui. Vaikka hereillä siinä etupenkissä kuitenkin istuin.

Pohjois-Karjalan musiikkiteatteri The Little Big Music: Minustako filmitähti? Pyhäselän Ohvanan kylätalolla 27.4.2017.

Pitkästä aikaa menin teatteriin vailla minkäänlaisia odotuksia. Teatterin tekijöiden puolesta olisin voinut ladata kovatkin odotukset, toisaalta näytelmän nimi ja ennakkotiedossani oleva sisältö jättivät vähän epäilyksen mielialan. Mitäpä sitten sain? Sympaattisen ja hyväntuulisen musiikkinäytelmän, tuulahduksen vanhojen Suomifilmien maailmaan, taidokkaasti esitettynä.

Esityksen jälkeen kuvailin näytelmää jotenkin tähän tyyliin: sisällöllisesti "höttöä", mutta taidokkaasti esittettynä. Sitä samaa mieltä olen edelleen. Teksti oli sellaista kesäteatteritavaraa, mutta toki on syytä muistaa, että tämän esityksen ensi-ilta olikin viime vuonna kesäteatterikaudella. Eli sopii hyvin kuvaan. Ei kesäteatterin tarvitsekaan olla, tai oikeastaan edes pidä olla mitään vakavaa draamaa, vaan juuri tämän esityksen kaltaista kepeää viihdettä, jossa jotain pientä yllätystäkin on, niinkuin ehkä tässäkin.

Musiikki oli tässäkin esityksessä vahvasti keskiössä, niinkuin Ohvanassa aina. Onhan kyse musiikkiteatterista ja lauluvoimaa Ohvanan väellä riittää. Olisi järjetöntä jättää se hyödyntämättä. Ihanaa vain istua ja nautiskella hyvästä laulusta ja hulvattoman hienosti tehdystä 50-luvun Suomifilmistä, tai siis teatterista. Ja kun vielä lavastus ja tarpeistokin oli toteutettu tyylikkäästi ajankuvaa kunnioittaen, niin mukavahan tämän parissa oli ilta viettää.

Erityisesti ilahdutti: Koskaan Ohvanassa käydessä ei ole tarvinnut pettyä laulamiseen. Ei tarvinnut tänäänkään. Samuli Moilanen erityisesti oli kyllä taas niin upeaa kuultavaa, että huh huh!

Erikoista: Meitä oli katsomossa varsin vähän väkeä. Oli mukavaa vaihteeksi istuakin teatterissa pöytäkunnittain, jonka äärellä saatoimme nautiskella lipunhintaan kuuluvat väliaikakahvit, ja ei kai tuo olisi ketään häirinnyt, vaikka olisi siinä vielä esitystä katsoessakin nautiskellut kahveja samalla.

Louhiteatteri: Kiitos kirjeestäsi,. Enon Louhiojalla 7.4.2017 (ensi-ilta, kantaesitys).

Sotaa, sodan kasvoja ja sen eri puolia tuodaan tällä pariskunnan kirjeenvaihtoon perustuvalla näytelmällä ilmi. Minustä lähestymiskulma asiaan on mielenkiintoinen: arkistosta löytynyt kirjeenvaihto, johon myös teksti ja näyttämöllä käyty dialogi perustuu. Helposti voisi etukäteen ajatella, että miten saa kirjeiden lukemisesta mielenkiintoisen näytelmän, mutta kyllä saa, se ei ole ongelma, ei todellakaan. Minulle ongelma ehkä on itse aihe: sota. Voin sen tässä aivan avoimesti tunnustaa, että historia ei ole koskaan viehättänyt tai kiinnostanut minua noin ylipäänsäkään, ja vain harvoin innostun mihinkään historian havinoissa oleviin asioihin. Koska en historiasta ole kiinnostunut, asiat ovat minulle myös varsin vieraitakin. Niin, harvoin siis viehätyn myöskään esim. sota-aiheisista näytelmistä, niiden kohdalla ehkä osittain myös sen vuoksi, että sota-aiheet alkavat olla jotenkin minusta jo loppuunkaluttuja. Tämänkin näytelmän kohdalla suurin innostukseni alkoi tarinallisesti oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun näytelmä loppui. Ja ei sen vuoksi, että näytelmä loppui, vaan sen vuoksi, että näytelmän päähenkilöiden, Hiljan ja Veikon tarinan mielenkiintoisin osuus olisi minusta alkanut. Mitä heille tapahtui sodan päätyttyä? Ei se ainakaan itsestäänselvää näytelmän loppuvaiheen tapahtumien perusteella ole.

Itse näytelmä oli toteutettu tietenkin taidolla, tyylillä ja vankalla osaamisella. Mitä muuta saattoi edes odottaa, kun näyttämöllä olivat Mallu ja Jussi? No, ei mitään muuta, eikä sen suhteen luonnollisesti tarvinnut pettyäkään. Ehkä ensi-illassa näkyi vähän jännitystä ja Jussin flunssan tuomia ääniongelmia, mutta ne ovat elämää ja teatteria nekin, ja ovat varmasti hoituneet alta pois esitysten edetessä. Muutoin toteutuksesta sanoisin vanhan "virteni": vähemmän on enemmän. Minulle olisi riittänyt lavastukseen ja tarpeistoon huomattavasti vähemmän tavaraa ja esineistöä. Ehkä jopa vuosikymmenien taakse sijoittuva autenttinen teksti olisi noussut mielestäni paremmin esiin hieman modernimmalla näyttämöllepanolla. Toisaalta taas uskon, että tämän näytelmän suurin kohdeyleisö varmasti nauttii tästä esityksestä enemmän juuri tämän kaltaisena toteutuksena.

Erityisesti ilahdutti: Parhaimmillaan näytelmä oli dialogeiksi käsikirjoitetuissa kohtauksissa. Niissä tunnelma oli käsin aistittavissa ja näyttelijät olivat kuin yhtä eri aikaan ja eri paikassa kirjoitetuista kirjeistään ja tarinoistaan huolimatta. Erityisen upea kohtaus oli naimisiinmeno. Siinä oli kyllä kaikki hienosti kohdallaan.

Erityisesti ärsytti: Tätä ei varmaan saisi sanoa, mutta sanon sen silti. Tiedän, että Louhitalolla on keskellä näyttämöä ja katsomoa tolppia, jotka eivät siitä minnekään muutu. Mutta siitäkin huolimatta kyllä minua ärsytti, erityisesti esityksen lopuksi, kun tajusin missanneeni täysin kuuleman mukaan visuaalisesti todella hienon sairaalakohtauksen. Se tapahtui minulle täysin yhden tolpan takana, enkä nähnyt siitä yhtään mitään. Näytelmää katsoessa se ei häirinnyt, kun ajattelin, ettei siellä sen ihmeempiä tapahtunut, ja kuulinhan kuitenkin. Mutta kun jälkeenpäin kuulin, että millainen kohtaus oli, olisin sen oikein mielelläni nähnytkin.

Erikoista: Näytelmän alkuvaiheissa minua suorastaan ärsytti tuolit, joiden narina näyttelijöiden alla kantautui oikein hyvin katsomoon. Ärsytystä siinä aiheutti se, ettei narinaa mielestäni kuulunut näytelmään. Näytelmän edetessä kytkin narinan osaksi näytelmää, ajatuksenani, että eiköhän ne ole sodan aikanakin tuolit nitisseet ja narisseet. Sen jälkeen narinakaan ei enää häirinnyt vaan oli sympaattinen osa näytelmän äänimaailmaa.

Jäin pohtimaan: Näytelmän tarinahan on käytännössä kahden noin parikymppisen nuoren tarina. Jälkeen päin olen kuullut useammankin esityksen katsoneen henkilön pohtineen samaa kuin minä: miltä esitys ja sen teksti olisi tuntunut, jos sitä oikeasti olisi ollut esittämässä parikymppiset nuoret tai oikeastaan nykysilmin lähes lapset, jotka kuitenkin tuolloin sotaan lähetettiin tai kotia, tilaa ja perhettä hoitamaan jätettiin?

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Niskavuoren nuori emäntä. Lappeenrannassa 11.3.2017.

Tajusin heti alkajaisiksi, että minusta on todellakin tullut Niskavuori-fani. Toki tiesin sen alitajuisesti ennenkin, mutta nyt sen sanon ääneen. Niskavuori-fani. Semmoinen minä olen. Joten hurmaantuneena tästäkin esityksestä, voitte jättää ehkä omaan arvoonsa kaikki mitä sanon. Tai ehkä ei sittenkään, tai tiedä häntä.

Olen ollut mukana näyttelemässä Niskavuori-näytelmässä, olen toiminut kuiskaajana yhdessä Niskavuori-näytelmässä, olen nähnyt useita Niskavuori-tarinoita eri teattereissa ja luonnollisesti elokuvatkin olen nähnyt, varmaan useampaan otteeseen. Ja päivän selvää oli, että myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmäkin on nähtävä. Ja ah, kyllä minä niin kovasti tykkäsin. Voi, että kun olisin saanut vielä paikan jostain ensimmäisistä riveistä "piippuhyllyn" sijaan, niin mikäpäs siinä.

Jos nyt jotain järjellistä koittaisin näytelmästä sanoa, niin tykkäsin siitä, että näytelmä oli tehty vanhaa kunnioittaen pienellä modernilla twistillä, jota lähinnä lavastus toi mieleen. Lavastuksesta tykkäsin erityisesti. Se oli visuaalisesti kovin kaunis ja tunnelmallinen, ja niskavuorelaisesti sopivan moniulotteinen. Puvustus tuki näytelmän vanhaa henkeä, ja näyttelijät suoriutuivat työstään mainiosti. Esityksen muutamat laulut olivat raikkaita ja kauniita, ja niitä oli erittäin miellyttävää kuunnella, kun näyttelijät suoriutuivat lauluistakin erittäin hyvin.

Kuva: eKarjalan kuvapankki / Aki Loponen

Jos nyt jotain kritisoin, niin ensimmäinen puoliaika oli minusta eheämpi ja miellyttävämpi seurata kaikin puolin. Toinen puoliaika jotenkin ei ollut niin eheä, ja erityisesti "kahvittelukohtaus" herrasväen kanssa oli minusta jotenkin jopa pitkäveteinen ja puuduttava. Myös esityksen loppu, joka sinällään oli hyvin tyylikäs ja harkittu, ei minusta ollut paras mahdollinen. Mutta näistäkin huolimatta minä kyllä tykkäsin ja kovasti.

Erityisesti ilahdutti: Kerroksellinen ja aavistuksen moderni, mutta myös vanhassa ajassa oleva lavastus upean räsymattolattian kanssa.

Erityisesti ihmetytti: Toisella puoliajalla Niskavuorella sisustettiin uudestaan. Laitettiin uusi hieno, joskin varsin väritön mattokin räsymattojen päälle. Kuvattiinhan tällä "mattomatonpäällä" -sisustustyylillä monenlaisia merkityksiä, mutta silti minusta se oli outo, ja olisin nähnyt sen mielellään hieman rohkeampana, ja silti yhä merkityksellisenä.

Erikoista: Esityksen aikana, sen jälkeen ja vielä nyt kirjoittaessanikin mietin sitä, että oliko tämä esitys oikeasti näin hyvä, vai johtuiko se pelkästään tai osittain siitä, että Niskavuori on minulle niin paljon enemmän kuin joku muu tarina. Ja sen vuoksi Niskavuori on lähes aina hyvä, ellei sitten ole turmeltu ihan täysin. Lopputulema tuumailussani on, että eihän tämä nyt varmasti huono teatteriesitys ollut, mutta tuskin ihan näin loisteliaskaan, kun miten minä sen koin. Mutta toisaalta, näissä asioissa kun ei ole oikeaa ja väärää olemassa, on vain mielipiteitä, ja tämä nyt sattuu olemaan tästä esityksestä se minun mielipiteeni.

Teatteri Imatra, suuri näyttämö: 100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Imatralla 10.3.2017.

Imatran teatteri on minusta siitä ihmeellinen pieni teatteri, että siellä tehdään varsin laadukasta teatteria, esitys esityksen jälkeen. Hyvin harvoin Imatran teatterista tarvitsee poistua pettyneenä ja äärimmäisen harvoin olen istunut Imatran teatterin katsomossa, joka olisi ollut erityisen tyhjähkö, toisin kuin Joensuussa, jossa valitettavasti olen hyviäkin esityksiä ollut katsomassa lähestulkoon yksityisnäytöksenä. Tämäkin esitys oli loppuunvarattu aina hyvin lähelle esitystä saakka, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saamaan itselleni paikan, kun satuimme juuri nyt olemaan Etelä-Karjalassa käymässä. No, nyt varmasti ihmisiä kiehtoo myös nähdä uusi teatteritalo, jonka avajaisnäytelmä tämä oli.

Itse näytelmä oli minusta vähän hämmentävä.Vaikka esitys väliaikoineen kesti 2 tuntia 40 minuuttia, ei se varsinaisesti ollut pitkän oloinen. Esitystä kyllä katsoi ilman sen suurempia kelloon tuijotteluja, mutta sitten kuitenkin jäi olo, ettei esityksestä oikein jäänyt käteen yhtään mitään. Ehkä tiivistäisin taas kaiken näihin jo jankkaukseksi muodostuneisiin ajatuksiini: "jokaiselle minuutille, minkä esitys kestää yli kahden tunnin, pitää olla hyvät perusteet" sekä "vähemmän on enemmän". Nyt ei minusta ollut perusteita tuolle 40 minuutille. Ja jos se 40 minuuttia, tai edes 20 minuuttia, olisi karsittu pois, olisi ollut vähemmän ja se olisi ollut minusta enemmän. Nyt näytelmä oli niin vauhdikas ja siinä tapahtui koko ajan jotain jossain, että ainakin minulla katsojana oli välillä vaikeuksia pysyä mukana. Senkin vuoksi muutaman kohtauksen vetäminen yli punakynällä olisi varmasti selkeyttänyt näytelmää ilman vauhdikkuuden ja tapahtumarikkauden tunnun katoamista.

Esitys piti sisällään paljon myös videotekniikkaa. Joissakin kohdin se oli hyvinkin oivaltavaa ja perusteltua, joissakin kohdin en siitä itse ehkä niin välittänyt, mutta kuitenkin johdonmukaista ja toimivaa se oli. Kaiken kaikkiaan esitys, niin ohjauksellisesti, näyttelijän työn osalta, lavastuksellisesti, puvustuksellisesti, kuin tekniikoinen oli minusta sellaista hyväntuulista peruskauraa, ihan kivaa. Siis toimi ja huumori hymyilytti, joo-o, mutta ei tämä näytelmä nyt ihan lentoon lähtenyt.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmä piti sisällään lukuisia roolisuorituksia, ja siten luonnollisestikin Allan Karlssonia näytelleet Lasse Karkjärvi ja Niklas Laverty/Marko Taina (en valitettavasti tiedä kumpi näytteli tässä esityksessä pikku Allania) olivat ainoat näyttelijät, jotka eivät esittäneet näytelmässä ketään muuta. Roolit olivat toteutettu ammattimaisesti ja ilo oli katsella jälleen kerran sitä, että muuntautumiskyvykyyttä roolista toiseen riitti niin puvustuksellisesti kuin näyttelijän työnkin näkökulmasta.

Erityisesti ihmetytti: Miksi ihmeessä näyttämölle piti tuoda se oikea koira, joka selvästikään ei nauttinut olostaan siellä? Esityksessä oli muutoinkin käytetty videotekniikkaa, niin olisi varmasti tämäkin asia hoitunut vaikka miten muutoin, mutta ei oikeaa koiraa lavalle tuomalla! Ainakin minun keskittymiseni meni ko. kohtauksissa täysin "itkevän" koiran seuraamiseen ja niin tuntui siinä koiran lähellä olevien näyttelijöidenkin huomio olleen koiran rauhoittamisessa. Muutoinkaan koira ei mielestäni ollut näytelmässä niin suuressa keskiössä, että elävän koiran tuominen näyttämölle olisi ollut ylipäänsäkään perusteltua.

Erikoista: Ei voi kuin onnitella Etelä-Karjalaa satsauksestaan teatteriin! On aivan käsittämättömän hienoa, että nykypäivänä 40 kilometrin päähän toisistaan rakennetaan vuoden sisällä kaksi uutta teatteritaloa. Hienoja, varmasti toimivia, moderneja teatteritaloja. Toivottavasti myös yleisö löytää teatteriin. Puitteet on ainakin kohdillaan!

Repliikki: On niin kuin on, ja käy niin kuin käy.