Louhiteatteri: Kauas pilvet karkaavat. Enon Louhiojalla 5.11.2016 (ensi-ilta).

Nyt ollaan Enossa, voisipa sanoa, että kotiteatterissani. Jos olisin tiennyt syksyisen elämäntilannemuutokseni (Joensuuhun työhön pääsyn), niin voi olla, että olisin ollut itsekin lavalla. Mutta enpä ole, sen sijaan monia läheisiä, ystäviä ja tuttuja on sekä lavalla että taustajoukoissa. Siitäkin huolimatta tarkoitukseni on olla rehellinen itse esityksestä.

Itsekin yllätyin oikeastaan miten ulkopuolisena olin säilynyt. En käynyt kertaakaan kuikuilemassa harjoituksia, itse asiassa ei käynyt edes mielessä mennä sinne. Ja erittäin vähän keskustelinkin näytelmästä ja sen harjoittelusta sisareni Miian ja ystäväni Tuijan kanssa, muiden kanssa en lainkaan. Niinpä menin katsomaan näytelmää aivan kuin mitä tahansa harrastajateatterin näytelmää. Hivenen jännitti, koska kyseessä on kuitenkin Aki Kaurismäen elokuvana tunnetuksi tullut teksti, ja nk. kaurismäkiläisyys on kuitenkin ihan oma tyylilajinsa.

Esitys kokonaisuudessaan oli minusta suhteellisen ehyt ja harrastajateatteriksi taidokas. Se mihin harrastajateattereissa kiinnittyy usein huomioni, on näyttelijäsuoritukset. Louhiteatterissa yleensä aina näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen varmoja ja ennen kaikkea tasaisia. Niin nytkin, kukaan ei noussut yli muiden, toisaalta, mikä tärkeintä, kukaan ei myöskään floppanut. Myös vuorosanat olivat jo ensi-illassa varmuudella hallinnassa, eikä kuiskaajaa tarvittu.

Itse tarina kulki kaurismäkeläisellä otteella ja tyylillä, pääosin. Esityksessä oli minusta muutamia todella hienoja kohtauksia, joissa korostui voimakkaasti alleviivaten kaurismäkeläisyys. Sen vuoksi minusta oli välillä ristiriitaista ja hämmentävää, että näytelmä piti sisällään myös useita kohtauksia, joissa tuo nk. kaurismäkeläisyys oli joko yritetty tietoisesti häivyttää tai sitten muutoin se ei onnistunut. Tämä rikkoi minusta välillä esityksen eheyttä.

Näytelmää ja tarinaa kuljetti loistavasti Karlos Kajanin orkesteri, jonka kappalevalinnat tukivat näytelmää erinomaisesti. Bändin soitto lauluineen oli kuin nappi silmään hieman ränsistyneelle ja parhaat päivänsä nähneelle ravintolamiljöölle ja -tunnelmalle. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi ollut mukavaa kuulla enemmän solistina myös Onni Tahvanaista. Niukka ja vähäilmeinen lavastus toimi hyvin ja tuki näytelmää, joskin alkuun erityisesti kaipasin taustaseinää mustaksi piilottaen Louhitalon hirsiseinät kokonaan, nyt se oli sitä vain osittain. Kohtauksista toiseen siirtyminen tapahtui hyvin ja monesti myös huomaamattomasti pyörivän lavasteen avulla.

Kokonaisuudessaan esitys oli minusta toimiva ja hyvä. Kaurismäkeläinen tyyli, kerronta ja huumori ovat niin oma lajinsa, että siitä yleensä tykkää tai ei. Itse tykkään, ja tykkäsin tästäkin.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmän alkupuolella minua häiritsi suunnattomasti kaikki rekvisiittana käytetyt tyhjät lasit. Jotenkin kaipaan aina aitoutta ja siten laseihin myös juotavaa, jos ne näkyvät yleisölle. Mutta siinä vaiheessa kun näyttämölle tuotiin ensimmäiset annokset ruokaa, eli käytännössä tyhjät lautaset, olin myyty. Se toimi, oikeasti!

Erityisesti ärsytti: Muutamissa tiivistunnelmaisissa ja hienosti ohjatuissa ja näytellyissä kohtauksissa (esim. ravintolaan tulleen ruokailijan seuraaminen) huomasin joidenkin näyttelijöiden katseiden harhailevan yleisöön. Se todellakin näkyy yleisöön, ja valitettavasti rikkoo nopeasti myös kohtausten tunnelman.

Erikoista: Näytelmän loppukiitoksissa olin aivan hämmentynyt, että näinkö paljon tässä näytelmässä olikin porukkaa. Samalla aloin miettimään, että olisiko tuollaista väkimäärää voinut hyödyntää enemmänkin näytelmän joukkokohtauksissa.

Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Koukussa. Joensuussa 3.11.2016.

Olin kuullut ja lukenutkin tästä kaupunginteatterin näytelmästä paljon hyvää. Muutaman viime vuoden aikana olen nähnyt Imatran teatterissa pari loistavaa farssia. Siispä lähdin työpäivän päätteeksi teatteriin kovin odotuksin. Oma mieliala oli juuri sellainen, että olin valmiina nauramaan, millekään draamalle en olisi ollut otollinen. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuva: Joensuun kaupunginteatteri

Lavastuksen nähtyäni olin aivan myyty. Hieman väsyneeseen olooni tuo raikas ja hillittömän värinen lavastus toi juuri sitä pirteyttä ja hyvää mieltä mitä kaipasin. Odotukset nousivat entistä korkeammalle. Kun näytelmä sitten alkoi, nyökyttelin ja naureskelin tyytyväisenä. Näytelmän alku oli loistava. Siinä johdateltiin yleisö upeasti farssin pyörteisiin. Taimaukset toimivat ja asiat etenivät kuin kello. Vielä tämän alun jälkeenkin olin niin innostunut, että hymyilin ja naureskelin suht' taajaan, vaikka koko ajan tuumailin, että mitä tälle näytelmälle oikein tapahtui. Pikku hiljaa naurut väheni ja hymyilykin. Toisella puoliajalla yllätin itseni hymyilemästä peräti kerran. Missä siis vika?

Teknisesti esitys toimi kuin junan vessa, ei sen puoleen mitään valittamista. Kaksi asiaa minusta tässä näytelmässä mätti, tai tarkkaan ottaen yksi asia: käsikirjoitus. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että tässä sählättiin jo liikaakin ja ennen kaikkea pyörittiin samojen juttujen äärellä. Se, että joku lukitaan huoneeseen toimii kerran, ja toisenkin, ehkä vielä kolmannenkin, mutta sitten kun on menossa jo neljäs, viides, kuudes ja ties kuinka mones kerta, niin kyllä minulle tuli vahvasti tunne, että tämä on jo nähty, voisitteko keksiä jotain uutta. Kun tähän lisää vielä sen, että naurettaviksi vitseiksi tarkoitetut jutut olivat myös niin vanhoja ja osin mauttomiakin, niin hoh hoijaa, väsymys oli valmis. Voi olla, että vika oli minun ja miehenikin päässä, ettemme jaksaneet jutuille syttyä, kun iso osa yleisöstä kuitenkin nauroi paljon aivan ääneen purskahdellen. Mutta en minä nyt vaan mahda sille mitään, että esimerkiksi homous-väärinkäsityksiin liittyvät asiat eivät vain naurata millään lailla.

Niin, kuten aiemmin totesin, niin teknisesti esityksessä ei ole mitään valittamista, myös näyttelijät onnistuivat esityksessä ansiokkaasti. Uskon, että tämän esityksen huumori on se, mikä lopulta jakaa meidät katsojat tykkäjiin tai vähemmän tykkääjiin. Minulle tämä huumori ei nyt sitten lopulta toiminut. Monelle varmasti toimii ja hyvä niin.

Erityisesti ilahdutti: Nuo keltaisen kirjavat lavasteseinät saivat minut lähes liekkeihin.

Erityisesti ärsytti: Oma huumorintaju. Olisin niin mielelläni tykännyt ja nauranut, mutta kun ei vaan nämä vitsit minulle uponneet, niin ei mahda mitään.

Erikoista: Muistan, että joskus aikoinaan, kun näin ehkä ensimmäisen brittifarssini, niin pohdin paljon sitä, että miksi ihmeessä niitä ei voida sovittaa paikallisiksi. Ärsytti jotenkin niin paljon se ihmisten nimiin liittyvä kieli ja tyyli puhutella. Vaan annas olla nykyään. Juuri se on sitä, mikä minulle tekee farssista farssin. Ja oikein odotan farsseissa sitä, että puhuttelevat toisiaan... Herra Smith, Stanley, Gavin... Oi ihanat brittifarssit!

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Kuin ensimmäistä päivää. Lappeenrannassa 29.9.2016.

Johan vain on toista kuukautta kulunut tästäkin teatterissa käynnistäni ja blogin äärellä olen vasta nyt. Kiireitä, kiireitä ja lopulta unohdus. Koitan parantaa tapani. Jo siitäkin syystä on parannettava, että paremmassa muistissa olevista esityksistä on huomattavasti helpompaa kirjoittaa. Tai ainakin pienet yksityiskohdat muistaa paremmin.

Kuin ensimmäistä päivää sijoittuu vanhusten hoitokotiin. Näyttämöllä on muutama vanhus ja muutamat heidän hoitajansa. Näytelmä on teemoiltaan hyvin ajankohtainen. Itse jäin miettimään sitä, että vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat niin isoja ja aina ajankohtaisia, että olisiko riittänyt pitäytyminen ihan siinä ilman, että tuli nostettua esiin muitakin isoja asioita mm. maahanmuuttajiin liittyviä asioita, paikallisuus. Ja kun kaikesta ottaa kermat kakun päältä, niin saadaanhan siitä hauskaa, mutta onko se sitten jopa yleisön nuoleskelua. En tiedä, mutta vähän hämmentynyt olo jäi. Varsinkin kun minuun itse teksti ilman hauskuutuksia ei edes purrut. Enemmänkin varsinaisen tarinan suhteen jäi minulle melko pitkästynyt ja valju olo. Enkä tällä tarkoita, että suhtautuminen näytelmässä esiintyviin asioihin olisi minulle samantekevää, ei ole. Vaan tarkoitan sitä, että näytelmänä tarina ei uponnut minuun.

Kuten sanottua, hauskuutuksia riitti, etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliajalla. Useita kertoja huomasin hymyileväni, jopa nauravani. Useita kertoja huomasin havahtuvani myös omiin asenteisiin ja ajatuksiini tai yleisiin olettamiin vaikkapa tavasta puhua vanhuksille ja maahanmuuttajille: kovaa tietenkin, ovathan kaikki vanhukset huonokuuloisia ja kielitaidottomatkin tietysti ymmärtää paremmin kun kovasti puhuu... heh! Kun teksti pitää sisällään mukavia ja hauskuuttavia juttuja, niin en minä saata ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä näytelmään piti vielä rakentaa sisään se perinteinenkin "hauskuutuskeino": mies pukeutuu naiseksi. Jussi Johnsson sinällään teki ansiokkaan roolin 95-vuotiaana Taimina, mutta olisi tuohon rooliin varmasti naisiakin löytynyt, jopa pitkiä ja laihoja, jos koomisuutta vanhaan mummoon ehdottomasti haluttiin vielä niilläkin tekijöillä korostaa.

Kuva: eKarjalan kuvapankki/Ari Nakari

Näytelmän lavastus oli varsin poikkeuksellinen hoitokodiksi. Näyttämön reunoina oli metallisia ovia ja keskellä pyöreä istuinalue. Metalliset ovet toivat mieleen voimakkaasti ruumishuoneen, jota varmasti myös tavoiteltiin. Minulle keskellä oleva istuinalue puolestaan toi mieleen keskieurooppalaisen puiston. En tiedä oliko se enää lavastajan tarkoitus, mutta toisaalta kontrasti ruumishuoneen ja viihtyisän puiston välillä on valtaisa, joskin niiden oleminen läsnä samaanaikaan vanhusten hoitokodissa lienee todellisuutta: halutaan antaa vanhuksille viihtyisä asuinympäristö sen tosiasian äärellä, että kuolema on läsnä tai ainakin hyvin lähellä. Mielestäni lavastus oli toisaalta nerokas, mutta toisaalta se oli jotenkin niin ahdistava ja epämiellyttävä, että se vei ainakin minulta liian paljon huomiota itse näytelmältä.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, myös esityksessä ollut pikkutyttö. Jarno Kolehmainen Eino Gröninä lauloi erittäin hyvin, sitä oli miellyttävä kuunnella. Ja en voi tietysti olla mainitsematta Marja-Liisa Ketolan hienoa roolisuoritusta Ritvana. Ritvan lämmin persoona kosketti, ja etenkin hänen elämäänsä liittyvät kohtalon käänteet saivat minunkin silmäni kostumaan näytelmän loppupuolella.

Erityisesti ilahdutti: Nokkeluudet ja oivallukset ihan tästä oikeasta elämästä. Niissä ei ole oikeasti mitään hauskaa, mutta näyttämölle tuotuna käyvät hymyilyttämään väkisinkin.

Erityisesti ihmetytti: Robottitanssi. En minä ymmärtänyt koko juttua. Ei vaan avautunut minulle millään tasolla. Jäi täysin irralliseksi.

Erikoista: Lavastuksen vaikutus omaan mieleeni ja esitykseen. Ehkä johtui siitä, että kuolema, joka on minusta jotenkin hyvin pelottavaa, oli tuotu näyttämölle läsnäolevaksi koko esityksen ajaksi.

Utran uusi teatteri: Laula minulle rakkaudesta. Joensuussa 5.8.2016

Nyt on aikaa kulunut tällä bloggarilla ihan liian kauan viimeisimmästä kirjoituksesta. Mitä ei heti tee, niin johan käy unohtumaan. Ja niin on käynyt. Nyt tämän viikon teatterielämykset "pakottavat" minut taas blogini äärelle ja kirjoittelen tässä aluksi nämä kaksi kirjoittamatta jäänyttä. Näille kirjoittamatta jäämisillekin on ehkä syynsä, jotka ilmenevät myöhemmin.

Kesäteatterikauteni päättyi Utran uuteen teatteriin kovin odotuksin. Pölösen Markun tekstit ja ohjauksetkin ovat olleet minulle pääsääntöisesti hienoja kokemuksia. Pölösen teksteissä huokuu elämänläheinen huumori ja lupsakkuus, joista pidän kovasti. Tänä vuonna valitettavasti Laula minulle rakkaudesta jätti minut jotenkin etäiseksi. Ja siinä on osasyy, että tämä kirjoitus jäi kirjoittamatta silloin heti. Kun en oikein tiennyt mitä sanoisin, kun en oikein tiennyt, että mitä ajattelin. Jätin näytelmän ikään kuin hautumaan päähäni tätä kirjoitusta varten. Ja sittenpä siinä lähdettiinkin parin päivän päästä kesälomareissulle, niin unohdus oli valmis. Nyt aikaa on kulunut tasan kolme kuukautta, eikä tämä näytelmä ole kypsynyt päässäni sen ihmeellisemmäksi, päin vastoin: paljon yksityiskohtia on jo unohtunut. Mutta kerronpa silti jotain yleistä.

Tarina itsessään ei minua sytyttänyt, vaikka se luonnollisesti piti sisällään hulvattomia pölösmäisiä sutkautuksia, jotka saivat hymyn huulille ja jopa naurutkin aikaan. Niistä en voinut olla tykkäämättä, tälläkään kertaa. Mutta tässä näytelmässä nämä hymyt jäivät satunnaisiksi sen sijaan, että olisi hymyilyttänyt koko ajan, niin kuin on joskus parhaimmillaan ollut. Hymyä tässä näytelmässä toivat myös omat lapsuuden muistot. Näytelmän esineistö ja miksei tarinat tai laulutkin toivat mieleen useita kertoja "meilläkin oli tuommoinen" -fiiliksen.

Näyttelijät tekivät loistavaa työtä, laulut esitettiin ammattimaisesti, olihan lavalla joukko ammattilaisia. Lavastus toimi, ei mitään liikaa, jos ei liian vähääkään. Ja kyllä tämä oli ohjattukin hyvin. Puhumattakaan tästä idyllisestä jokimaisemasta minkä äärellä näytelmästä nautittiin. Kaikki siis kunnossa, mutta itse teksti ei tällä kertaa tavoittanut minua. Ehkä myös esityksen rakenne oli vähän epätasapainoinen: toinen puoliaika oli kovin laulupainoitteista, jolloin tarina jäi entistä enemmän tavoittamattomiin. Mutta ei se mitään, näitä sattuu kun paljon käy teatterissa. Ensi vuonna mennään taas, Utraankin!

Tähän loppuun teen pienen yhteenvedon menneen kesän kesäteattereista. Ystävieni kanssa puhuttiin tuossa taannoin, että olipas vaisu kesäteatterikesä. Edellisen kesän kolmekymmentä (kyllä, todellakin!) näkemääni esitystä supistui tänä kesänä kolmeentoista. Osin omista kiireistä johtuen, osin siitäkin, että tänä kesänä erityisesti Pohjois-Karjalan kesäteatteritarjonta oli jotenkin luokseenkutsumatonta. Lisäksi muutamassa vakiokesäteatterissani esitettiin edellisen kesän esitystä uudelleen. Nyt kun tässä mietin kesää ja nähtyjä kesäteattereita nousee mieleen kolme ylitse muiden. Kaksi ammattiteatteria Etelä-Karjalassa (Teatteri Imatran Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen sekä UIT:n Melkoisia muskettisotureita) ja harrastajateatteri Ilomantsista (Teatteri Möhkön Rajalla kulkijat). Ammattiteatterit saivat kirvoitettua naurun ja hymyn, kun taas Ilomantsin harrastajaväki liikkui vakavamman aiheen äärellä, upeasti hekin.

Vaikka talvi on vielä edessä, niin jo puolen vuoden päästä alkaa mieli halajamaan kesäteatteriin. Siitäkin saa vielä hetken odottaa ensimmäiseen esitykseen pääsyä, mutta tuloillaan se kesä silloin jo on. Ennen sitä saa onneksi nauttia teatterista sisätiloissa. Varmasti monia hienoja kokemuksia talvikin tuo teatterin saralla eteen. Tänään painunkin jo seuraavan esityksen äärelle. Siitä voitte lukea blogistani viimeistään huomenna.

Erityisesti ilahdutti: Lapsuusmuistot, joita rekvisiitta, laulut ja tarinakin toivat mieleen.

Erityisesti ihmetytti: Ihmetytti esityksen jälkeen ja ihmetyttää edelleen, että miten esitys kokonaisuudessaan jätti jotenkin hyvin valjun ja mitäänsanomattoman olon.