Nyt on aikaa kulunut tällä bloggarilla ihan liian kauan viimeisimmästä kirjoituksesta. Mitä ei heti tee, niin johan käy unohtumaan. Ja niin on käynyt. Nyt tämän viikon teatterielämykset "pakottavat" minut taas blogini äärelle ja kirjoittelen tässä aluksi nämä kaksi kirjoittamatta jäänyttä. Näille kirjoittamatta jäämisillekin on ehkä syynsä, jotka ilmenevät myöhemmin.
Kesäteatterikauteni päättyi Utran uuteen teatteriin kovin odotuksin. Pölösen Markun tekstit ja ohjauksetkin ovat olleet minulle pääsääntöisesti hienoja kokemuksia. Pölösen teksteissä huokuu elämänläheinen huumori ja lupsakkuus, joista pidän kovasti. Tänä vuonna valitettavasti Laula minulle rakkaudesta jätti minut jotenkin etäiseksi. Ja siinä on osasyy, että tämä kirjoitus jäi kirjoittamatta silloin heti. Kun en oikein tiennyt mitä sanoisin, kun en oikein tiennyt, että mitä ajattelin. Jätin näytelmän ikään kuin hautumaan päähäni tätä kirjoitusta varten. Ja sittenpä siinä lähdettiinkin parin päivän päästä kesälomareissulle, niin unohdus oli valmis. Nyt aikaa on kulunut tasan kolme kuukautta, eikä tämä näytelmä ole kypsynyt päässäni sen ihmeellisemmäksi, päin vastoin: paljon yksityiskohtia on jo unohtunut. Mutta kerronpa silti jotain yleistä.
Tarina itsessään ei minua sytyttänyt, vaikka se luonnollisesti piti sisällään hulvattomia pölösmäisiä sutkautuksia, jotka saivat hymyn huulille ja jopa naurutkin aikaan. Niistä en voinut olla tykkäämättä, tälläkään kertaa. Mutta tässä näytelmässä nämä hymyt jäivät satunnaisiksi sen sijaan, että olisi hymyilyttänyt koko ajan, niin kuin on joskus parhaimmillaan ollut. Hymyä tässä näytelmässä toivat myös omat lapsuuden muistot. Näytelmän esineistö ja miksei tarinat tai laulutkin toivat mieleen useita kertoja "meilläkin oli tuommoinen" -fiiliksen.
Näyttelijät tekivät loistavaa työtä, laulut esitettiin ammattimaisesti, olihan lavalla joukko ammattilaisia. Lavastus toimi, ei mitään liikaa, jos ei liian vähääkään. Ja kyllä tämä oli ohjattukin hyvin. Puhumattakaan tästä idyllisestä jokimaisemasta minkä äärellä näytelmästä nautittiin. Kaikki siis kunnossa, mutta itse teksti ei tällä kertaa tavoittanut minua. Ehkä myös esityksen rakenne oli vähän epätasapainoinen: toinen puoliaika oli kovin laulupainoitteista, jolloin tarina jäi entistä enemmän tavoittamattomiin. Mutta ei se mitään, näitä sattuu kun paljon käy teatterissa. Ensi vuonna mennään taas, Utraankin!
Tähän loppuun teen pienen yhteenvedon menneen kesän kesäteattereista. Ystävieni kanssa puhuttiin tuossa taannoin, että olipas vaisu kesäteatterikesä. Edellisen kesän kolmekymmentä (kyllä, todellakin!) näkemääni esitystä supistui tänä kesänä kolmeentoista. Osin omista kiireistä johtuen, osin siitäkin, että tänä kesänä erityisesti Pohjois-Karjalan kesäteatteritarjonta oli jotenkin luokseenkutsumatonta. Lisäksi muutamassa vakiokesäteatterissani esitettiin edellisen kesän esitystä uudelleen. Nyt kun tässä mietin kesää ja nähtyjä kesäteattereita nousee mieleen kolme ylitse muiden. Kaksi ammattiteatteria Etelä-Karjalassa (Teatteri Imatran Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen sekä UIT:n Melkoisia muskettisotureita) ja harrastajateatteri Ilomantsista (Teatteri Möhkön Rajalla kulkijat). Ammattiteatterit saivat kirvoitettua naurun ja hymyn, kun taas Ilomantsin harrastajaväki liikkui vakavamman aiheen äärellä, upeasti hekin.
Vaikka talvi on vielä edessä, niin jo puolen vuoden päästä alkaa mieli halajamaan kesäteatteriin. Siitäkin saa vielä hetken odottaa ensimmäiseen esitykseen pääsyä, mutta tuloillaan se kesä silloin jo on. Ennen sitä saa onneksi nauttia teatterista sisätiloissa. Varmasti monia hienoja kokemuksia talvikin tuo teatterin saralla eteen. Tänään painunkin jo seuraavan esityksen äärelle. Siitä voitte lukea blogistani viimeistään huomenna.
Erityisesti ilahdutti: Lapsuusmuistot, joita rekvisiitta, laulut ja tarinakin toivat mieleen.
Erityisesti ihmetytti: Ihmetytti esityksen jälkeen ja ihmetyttää edelleen, että miten esitys kokonaisuudessaan jätti jotenkin hyvin valjun ja mitäänsanomattoman olon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti