lauantai 22. heinäkuuta 2017

Enon kesäteatteri: Kaiken takana on nainen. Enon Paukkajalla 20.7.2017.

Mitäpäs tästä sanoisin? No, ehkä sen, että ei tällä esityksellä mennä tämän kesän top vitoseen, ja eikä edes top kymppiin. Ei osunut, eikä uponnut minun huumoriini nämä vitsit, eikä kyllä käsikirjoituskaan sisällöltään loistanut. Kärjistäen voisin sanoa, että esityksessä oli tasan kolme tapahtumaa: tuli ero, perustettiin miesten kaupunki ja lopussa palattiin yhteen. Kaikki muu välissä oli enemmän tai vähemmän diibadaabaa.

Se, mikä esityksessä oli hyvää, oli runsaan musiikin uppoaminen itse esitykseen, niin että esitys samalla kulki eteenpäin. Haitaristi oli todella taidokas, samoin miespääroolia esittänyt nuori mies lauloi niin jumalaisesti pehmeällä tangoäänellään, että olisin voinut kuunnella pelkästään häntä. Toki muutkin suoriutuivat lauluistaan hyvin, joskin alkuun vähän tuli tunne, että voisitteko naiset laulaa kovempaa.

Näytteleminen oli kaikilla vaivatonta ja sitä oli sinällään ihan mukava seurata. Lavastus oli tänäkin vuonna sillä tasolla, että lavalle tuotiin sama vanha sohva ja kirjoituspöytä kun edellisinäkin vuosina ja sen lisäksi muuta ylijäämähuonekalua mitä vähän tarvittiin tai sitten ei. Rojottipa näyttämöllä vanha pakastinkin, jolla ei ollut näytelmässä yhtään mitään virkaa. Tai no sen verran oli virkaa, että pakastimen päällä oli vanha lankapuhelin, johon kännykästä soitettiin. Ja kerran haitaristi nojasi pakastimeen. Niin, ja puvustus vaikutti rakentuneen hyvin pitkälle samalla teemalla: mitä vanhaa ja tarpeetonta jostain kaappien tai kirpputorien kätköistä on löytynyt. Voi, kun vielä jonain päivänä täällä Enon kesäteatterissa näkisi näytelmän, jossa visuaaliseen puoleenkin panostettaisiin.

Eniten ihastutti: Taidokas musiikki, erityisesti haitaristin ja päämiesroolia esittäneen osalta.

Eniten ärsytti: Esityksestä ei ollut tarjolla minkäänlaista käsiohjelmaa!! Ei ilmaiseksi, eikä edes ostettuna. Käsiohjelmasta on minusta mukavaa yleensä lukea ennen esitystä ohjaajan mietteitä esityksestä, mutta ennen kaikkea haluan tietää, ketä on esiintymässä. Kun tätä ei ollut, niin jäi haitaristi haitaristiksi ja miespääosanesittäjä miespääosanesittäjäksi. Erityisen harmittavaa se on näiden upeiden ja lahjakkaiden nuorten henkilöiden osalta, että jäävät yleisölle tavallaan tuntemattomiksi.

Erikoista: Ensimmäinen itikanpurema kesäteatterissa. En ole tarvinnut tänä kesänä hyttysmyrkkyjä, kun yleensä vieressäni on istunut ystäväni, jota itikat rakastaa. Tähän esitykseen ei tämä ystäväni päässyt, ja toinen ystäväni ei selkeästikään ollut yhtä herkullinen, kun minäkin sain yhden hyttysenpureman osakseni.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Loukun kesäteatteri: Rakkausresepti. Lieksan Loukussa 19.7.2017.

Menen nyt suoraan asiaan. Ai, kamala sentään ja vaikka mitä. Nyt tuli nähtyä varmaan tämän kesän ala-arvoisin käsikirjoitus näytelmäksi tehtynä. Ja kun käsikirjoitus on näin kamala, niin ei siitä varmasti saa mitenkään taiottua hyvää esitystä. Mikä siinä sitten oli kamalaa? Ensinnäkin se, että on oikeasti aika käsittämätöntä, jotta vielä tänä päivänä noin rasistinen näytelmä pääsee esitykseksi saakka, ja vielä uskomattomamman siitä tekee se, että näytelmä on kirjoitettu vain vuosi sitten. Kotimatkalle päästyämme meidän oli pakko ryhtyä googlettamaan, että kuka tämän on kirjoittanut ja milloin. Ja yllätyimme todella kun kirjoittajaksi paljastui vähän päälle nelikymppinen henkilö, ja näytelmä oli viime vuodelta. Tässä näytelmässä sai osansa romanit, ulkomaalaiset, seksuaalivähemmistöt ja ketähän vielä. Huumorin varjossahan sitä tietysti tehtiin, mutta ei meitä ainakaan naurattanut, ja ikävää mielestämme oli, että sillä teemalla vielä tänä päivänä huumoria haetaan.

Toinen käsikirjoitukseen liittyvä perusongelma oli sen ajallinen sekamelska. Näytelmä sijoittui nykypäivään, mutta kuitenkin se oli täynnä toinen toistaan omituisempia asioita, jotka eivät ole lainkaan nykypäivää. Lähdetään nyt vaikka siitä asetelmasta, että todellakaan tänä päivänä ei ole missään Pakaranmutkan kylässä omia terveyskeskuksia tai poliisilaitoksia. Ja vaikka tämän asetelman olisi vielä nielaissutkin, niin muutenkiin oltiin ajallisesti siellä sun täällä, jopa samassa repliikissä tai tilanteessa. Toki tätä ajallista sekametelisoppaa luotiin myös lavastuksella ja osin puvustuksellakin, jotka olivat väliin 60-luvulta, välillä 80-luvulta ja mistä lie milloinkin. Ja sitten kun vielä käsikirjoitus oli muutoinkin niin heppoinen, niin kyllä siinä ohjaaja saisi taikuri olla saadakseen käsikirjoituksen syttymään kunnon näytelmäksi, varsinkin kun näyttelijöinä oli keskinkertainen, mutta sinänsä innokkaan oloinen harrastajateatteriväki.

Eniten tykkäsin: Näyttelijöiden omasta läpinäkyvästä innostuksesta. Se on harrastuksessa aina hienoa, vaikka erityisesti nk. vieraana katsojana (eli ei tuttuja tai tekijäkaartissa) toivoisi innostuksen siirtyvän myös siihen näyttelemiseen ja sen tason kehitykseenkin.


Eniten ärsytti: Käsikirjoitus kokonaisuudessaan.

Erikoista: Seurueessamme on yksi vegaani. Olemme huomanneet kiertäessämme näitä kesäteattereita, että vaikka väliaikatarjoilut olisivat kuinka monipuolisia ei vegaanista purtavaa ole tarjolla ollut, joitain yksittäisiä sattumia (esim. karkkipussi, joka on nyt sattunut olemaan vegaaninen) lukuunottamatta. Mutta Loukussapa oli oikein tietoisesti tarjolla vegaanista jäätelöä. Harmittaa nyt jälkeenpäin, että olisi asian kannatuksen vuoksi pitänyt itsekin ostaa se jäätelö, vaikken muutoin vegaani olekaan.

Lieksan teatteri: Maan veri - rintamalta raiviolle. Lieksan Vuonislahdessa 18.7.2017.

Odotukset kohtasi pitkästä aikaa todellisuuden. Olipas mukava ilta Vuonislahdessa katsoen hyvin tehtyä harrastajateatteria, ja kun oli vielä erittäin hyvä tekstikin. Heikki Turusen kirjaan pohjautuvan näytelmän kieli oli niin runsas ja vivahteikas, että monia alkuun ehkä ihmetytti. Mutta minä kyllä niin kovasti tykkäsin heti ensi sekunneista lähtien. Oli oikeaa iloa korvalle, varsinkin kun murre tuli näyttelijöiden suusta luontevasti, useimmilla varmaan ihan omana murteena. Kun tähän lisää erittäin hyvätasoisen harrastajanäyttelemisen, niin eihän oikeastaan paljon muuta voi, kun hykerrellä tyytyväisenä katsomosta poistuessaan.

Kiitoksia pitää jakaa vielä Paavilaisen Kaitsullekin, monestakin asiasta. Ensinnäkin lavastus oli juuri niin vähäeleinen kuin tarve vaati, ei yhtään mitään ylimääräistä. Ja muutenkin lavastuksessa oli hienoja yksityiskohtia mm. tuvan punainen pystyrimoitus. Olisikin todella sääli, jos lavastuksella peitettäisiin maakunnan upein kesäteatterimaisema. 

Kain ansioksi on luettava tietenkin myös nappiin mennyt roolitus, sen epäonnistuessa olisi voinut moni asia kaatua. Vaan eipä kaatunut. Joitakin henkilöitä olen nähnyt näyttämöllä aiemminkin ja tuli mieleen, ettei muuntautumiskyky ole kaikilla parhain, mutta toisaalta sillä ei olekaan väliä kun se tekeminen istuu kuhunkin rooliin, ja nyt se istui kaikilla. Lisäksi ohjaajana Kai oli tehnyt esityksestä eteenpäin kulkevan ja ratkaissut moniakin kohtia erittäin oivallisesti: mm. Kyllikin näyttelijöiden vaihtumiset, tai vaikkapa herkän soutuveneellä saapumisen tapahtumaan toisen kohtauksen taustalle. 

Tämä näytelmä kyllä muistutti positiivisella tavalla siitä käsikirjoituksen laadun tärkeydestä. Valitettavan paljon kesäteatterissa pääsee näkemään myös sitä toista ääripäätä. Toki tässäkin näytelmässä, kuten hyvin usein kronologista aikaa kuvaavissa näytelmissä, esityksen lopussa oleva kuulumisten tai jatkumon kerronta oli hyvin nopeaa suhteessa muuhun näytelmään. Joskus ehkä toivoisi, että sillekin annettaisiin oma aikansa, toisaalta mikä se sitten on sisällöllisesti tärkeintä. Tässäkin näytelmässä selkeästi tämä kaikki muu, jolle aika olikin annettu.

Eniten tykkäsin: Heikki Turusen rehevästä ja herkuttelevasta murteesta.

Erikoista: Olen itse näytellyt Kontiolahden kanavateatterissa 00-luvun alussa Kaitsun ohjauksessa. Tykkäsin kovasti hänen tyylistään ohjata. Jännää oli huomata se, että vaikka aikaa on tuosta kulunut kohta 20 vuotta, niin jotenkin aistin tässä ohjauksessa vielä sitä samaa Kaitsun kädenjälkeä. En tiedä onko se totta, vai kuvittelenko vain. Mutta siltä ainakin minusta tuntui.

Saimaan Teatteri: Uskomaton huijari-show 2017. Heinäveden Varistaipaleella 17.7.2017.

Jotenkin on sanaton olo. En oikein tiedä mitä sanoisin. Jotenkin tästä tykkäsin, ja toisaalta taas en. Outo oli olo pois lähtiessä ja sitä se on vieläkin. Kolmatta kertaa tätä ryhmää olin katsomassa. Ekalla kertaa tykkäsin todella, toisella kertaa olin juurikin yhtä hämmentynyt kuin nytkin, siitä löytyykin blogikirjoitus viime vuodelta.

Nuoria ammattilaisia teatterinteossa, ovathan he taitavia, sitä ei käy kiistäminen. Mutta itse teksti ja esitys kyllä hämmensi monellakin tasolla. Välillä siihen sai otteen ja pidin huijaamisen maailman esiin tuomisesta. Sitähän tämä on, yhtä suurta huijausta joka puolella. Sitten toisaalta esitys jäi välillä junnaamaan ja minä istumaan huulipyöreänä, että mitähän tässä nyt yritetään sanoa. Mielenkiintoista minusta oli myös tuoda esiin tätä teatterin/taiteen tekemisen taloudellista puolta. Niin totta, ja niin raadollista. Joskin en tiedä, että oliko tämä yleisö nyt sellaisenkaan pohdinnan suoranaista kohdeyleisöä. Niin, tai oliko se muutenkaan ihan tämän esityksen kohdeyleisöä. No, mikä sitten on kenenkin kohdeyleisöä, ja mikä minäkään olen arvioimaan iän perusteella kenenkään älykkyyttä ottaa vastaan vähän erilaisia taidepläjäyksiä.

Vaan yksi asia, josta en erityisesti pitänyt, oli se yleisön osallistaminen. Siinä vaiheessa kun huomaan istuvani yleisössä todella epämiellyttävän olotilan jyllätessä sisuksissani, vain ja ainoastaan sen vuoksi, että esityksessä tuntuu olevan suuri riski joutua osalliseksi, ollaan minusta kyllä menty osallistamisessa pahasti metsään. Tämän esityksen alkupuoli varsinkin oli hyvin osallistava ja siinä meni tovi ennenkuin pystyi luottamaan siihen, että yleisöstä näyttämölle haalitut tai esitykseen mukaan otettavat henkilöt eivät ole ketä tahansa vaan sovittuja henkilöitä tai esitykseen kuuluvia ihmisiä. Joskin taisi sinne näyttämölle myös yksi joutua ilman mitään sopimisiakaan... Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiinnyn mielelläni, silti en halua joutua tilanteisiin yhtä äkkiä ilman omaa innokkuuttani. Ja kun tämä yleisön osallistaminen ja esityskin tavallaan olivat päällä myös väliajan, niin tuli vähän sellainen olo, että antakaa minun olla rauhassa edes tämän kahvin ajan.


Eniten tykkäsin: Taitavia nuoria, jotka toivat huijaamisteeman todelliseksi. Sai miettimään millaisessa huijausmaailmassa elämmekään. Ja kuinka huijaamista aloitetaan jo heti lapsillekin opettamaan joulupukkihommissa. 

Eniten ärsytti: Vaikka en ole koskaan tykännyt osallistavasta teatterista, niin ensimmäisen kerran koskaan, huomasin konkreettisesti jännittäväni todella sitä, että joudunko mukaan esitykseen. Eipä ollut mukava tunne, ei.

Erikoista: Tästä se sitten alkoi, itse kehittelemämme ISTU-viikko (Interregional Summer Theathre Universal -week): teatteritovereiden kanssa suunnitelmissa kesäteatteria viikon jokaiselle päivälle. Ja osallistujia enintään autolastillisen verran. Nähtyjen esitysten lisäksi loistavaa keskustelua teatterista, kulttuurista yleensäkin, elämästä, maaseudusta ja tietenkin upeita kesäiltojen maisemia erilaisissa ympäristöissä. Niistä saisikin sitten jo ihan oman bloginsa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kontiolahden Kanavateatteri: Mies, joka ei osannut sanoa ei. Kontiolahden Jakokoskella 13.7.2017.

Jakokoskelle teatteriin meno on aina yhtä nostalgista. Olen itse ollut mukana Kontiolahden Kanavateatterissa 90-luvulla/00-luvun alussa kolmessa eri näytelmässä, viiden vuoden ajan. Tuolloin alkuun näytelmiä esitettiin kaksi vuotta peräkkäin, ja lähes tulkoonkin aina täysille katsomoille. Noista ajoista on tapahtunut paljon. Teatterin taso itsessään on varmasti ihan samalla tasolla, mutta taitaa olla niin, että valitettavasti nämä nykybussit kurvailevat vain paikkoihin, joissa on katettuja katsomoja ja mikitettyjä näyttelijöitä, riippumatta esitysten tasosta. Kyllä Jakokoskella bussit ansaittaisiin enemmän kuin monessa muussa paikassa. Valitettavasti nytkin katsojia olisi mahtunut katsomoon paljon enemmän.

Tämän vuotinen esitys ilahdutti minua värikkyydellään ja tekemisen modernilla twistillä, vaikkakaan tarina ei ihan tähän aikaan sijoittunut. Puvustukselle ja lavastukselle annan suuren kunnian, ilo ja hyvä mieli tulvi kyllä koko ajan, ilman että se kuitenkaan varasti kaikkea huomiota ja pysyi vielä sillä lailla hallussa, ettei keikahtanut naurettavuudenkaan puolelle. Tykkäsin, ja kovasti!

Harrastajaväki teki näyttelemisen puolella oikein hyvää ja porukkana tasaista harrastajajälkeä ja sitä oli mukavaa ja vaivatonta katsella. Mukavaa oli huomata, että edelleen vaan Kurosen Tenho jaksaa vuodesta toiseen olla mukana. Jos oikein muistan, niin Tenho on ollut mukana teatterin alusta saakka. Toinen minunkin aikaan mukana pyörinyt, nyt lavalla ollut näyttelijä, oli pääosaa esittänyt Janne Lento. Vaan on hänkin "pikkuisen" tässä vuosien varrella muuttunut... En itse asia ole varma oliko pikku-Janne tuolloin minun aikaan näyttämöllä asti, mutta ainakin kanavalla pyöri usein ja isosiskonsa ainakin oli näytelmässä mukana, saattoipa olla Jannekin. 


Tarinallisesti oli mukavaa katsella vähän modernimpaa esitystä, vaikkakin teksti paikka paikoin jäi minulle vähän ontoksi ja jotkut jutut tuntui menevän ohi. Mutta kokonaisuutena tekstistä tykkäsin kuitenkin. Se, mistä näytelmässä en tykännyt, oli esitetyn musiikin ja näytelmän epäsuhta, erityisesti äänellisesti. Kun ilman mikkejä näytellään, niin jotenkin se sähköinen kajareista tulviva musiikki tuntui olevan aivan liian kovalla. Välillä kuulosti siltäkin, ettei soitto ihan putkeen olisi mennyt muutenkaan. Ystäväni tuumaili myöhemmin esityksestä keskustellessamme, että olisi varmasti toiminut paremmin, jos "hevosella" olisi ollut akustinen kitara ja tarvittava säestys olisi hoidettu sillä unohtaen sen muun bändin kokonaan. Olen kyllä samaa mieltä.

Eniten tykkäsin: Värikkyydestä! Voi ihana pinkki ja kaikki muut!

Eniten ihmetytti: Bändi, ja sen soitto.


Erityistä: Näyttelemiseni kesäteatterissa, ja juurikin Kontiolahdella, katkaisi muutto Lappeenrantaan. Lappeenrannassa en sellaiseen halunnut sitoutua, koska kesät vietimme kuitenkin aina täällä kotiseudulla. Tuumailin, että sitten kunhan taas asutaan Pohjois-Karjalassa, on kesäteatterin aika. No, viime syksynä tämä sitten lopulta tapahtui. Tälle kesälle en ennättänyt moista edes ajattelemaan. Mutta kyllä tämä ajatus syttyi taas Jakokoskella katsomossa istuessa. Tiedä vaikka ensi kesänä olisinkin taas itse mukana. Onhan se oma maailmansa, siellä näyttämölläkin, jos tälleen katsomossakin.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Roukalahden kesäteatteri: Kohtalon tango. Liperin Roukalahdessa 12.7.2017.

Tämäpä oli yllätys, positiivinen sellainen. Olin jo aikeissa jättää Roukalahden tänä vuonna väliin, kun en niin kovasti ole innostunut näistä musiikkinäytelmistä. Vaan onneksi teatteriystävä houkutteli, eikä ollut turha reissu. Edes lähestulkoon koko esityksen ajan valloillaan ollut vesisadekaan ei onnistunut latistamaan esitystä.

Ensinnäkin on sanottava, että teksti oli mielenkiintoinen. Se aloitti ja lopetti näytelmän mielenkiintoisesti, ja välikään ei ollut tyhjänpäiväinen. Oikein miellyttävää välillä katsella kesäteatteria, joka ei olekaan huumorin räkätystä tai jonniinjoutavaa höpöttelyä, vaan ihan ajatuksia herättävää pohdiskelua. Toiseksi näytelmässä oli aitoa musiikkia, hyvin esitettynä ja laulettuna. Arto Tarkkosen johdolla toiminutta orkesteria oli ilo kuunnella, ja laulajiakin oli erittäin miellyttävä kuunnella. Erityisesti on mainittava upeaääninen, Unto Monosen vaimoa Sirkkaa näytellyt Anne Vänskä. Ja kolmantena on luonnollisesti nostettava loistavan roolin Unto Monosena tehnyt Harri Hiltunen. Häntä oli miellyttävä katsella ja kuunnella. Verkkainen ja hienosti tauotettu puhetyyli oli omiaan vangitsemaan katsojan kuuntelemaan mitä Untilla milloinkin oli sanottavanaan. Myös muut näyttelijät suoriutuivat esityksestä kunnialla. Näyttelijän työ oli siinäkin mielessä erittäin ansiokasta, että kerrankin, pitkiin pitkiin aikoihin, ei minulla ole harrastajateatterissa mikityksestä mitään jurputtamista. Äänimies Simo Piepponen oli selkeästi tehtäviensä tasalla, ja näyttelijätkin olivat mikkiensä yläpuolella. Näin sitä pitää, jos kerran mikkejä käytetään!


Jos nyt jotain vähän esityksestä jurputan, niin esityksen toinen puoliaika oli hiukan liian pitkä. Vaikka tangot olivat upeita, olisi niitä voinut sieltä toiselta puoliskolta hiukan karsia tai esittää lyhyempänä.


Eniten tykkäsin: En yleensä tykkää musiikkinäytelmistä, koska minulle musiikki jää jotenkin esityksistä irralliseksi. En osaa kuunnella sanoja ja kytkeä niitä näytelmiin, jolloin näytelmä usein pysähtyy minulle laulujen ajaksi. Nyt ei ollut sellaisesta vaaraa. Laulut oli kytketty niin taidokkaasti osaksi näytelmää jo käsikirjoituksessa, että ne ehdottomasti kuuluivat näytelmään. Hienoja tangoja, hienosti esitettynä.

Eniten ihmetytti: Lavastus ihmetytti kyllä suuresti. Lavastuksessa oli paljon kaikkea ja ennen kaikkea ihan turhaan. Lavastus oli muutoinkin tehty vähän "vasemmalla kädellä", kunhan jotain jonnekin ja siitä materiaalista mitä sattui käsillä olemaan, tai siltä se ainakin näytti. Lavastus on tärkeä osa näytelmää ja sen visuaalisuutta, ja sen vuoksi on uskomatonta, että monissa harrastajateattereissa sen arvoa ei tunnuta ymmärrettävän. Keskustelimme kotimatkalla, että toisaalta tämä varsin ankea lavastus tuki omalla laillaan hyvin tätä surullista aihettakin. Mutta valitettavasti olimme kaikki sitä mieltä, että tämä lavastuksen ankeuden ja tarinan surullisuuden välinen yhteys oli varmasti silkkaa sattumaa eikä suinkaan suunniteltua.

Erikoista: Kotimatkalla keskustelimme hyvästä käsikirjoituksesta ja ryhdyimme pohtimaan kuka tekstin on tehnyt. Hämmästykseksemme huomasimme, että käsiohjelmassa ei mainittu lainkaan näytelmän kirjoittajia! Mutta onneksi on netti, ja sieltä tovin googlailun jälkeen selvisi, että teksti oli Jukka Pakkasen, Jorma Kairimon ja Turo Unhon käsialaa. Eli rautaisia ammattilaisia oli ollut asialla. Ja sen kyllä huomasi.

Ristin kesäteatteri: Rovaniemen markkinoilla. Liperissä 11.7.2017.

Rillumarei oli odotuksissa, vaan jäi rillumareit kokematta. Hyvä oli tahto ja varmaan myös halu, mutta meno oli niin verkkaisaa ja hidastempoista, ettei rillumareitä syntynyt, ei sitten millään. Suurinta ihmetystä oikeastaan aiheutti se, että miksi ihmeessä Ristissä on käyty musiikkinäytelmän kimppuun, kun musiikkiin ei panostettu juuri lainkaan. Toimivalla ja railakkaalla, bändin tahdittamalla musiikilla olisi saatu sitä rillumareitä myös näyttelijöiden ja sitä myötä yleisönkin luihin ja ytimiin. Sinänsä nämä muutamat laulajat lauloivat ihan mukavasti, joskin miehillä laulu ilman säestystä tuppasi välillä menemään runonlausunnan puolelle. Ja ainoa haitarilla säestetty miesten laulu soitettiin niin päin prinkkalaa, että olisi parempi ollut jättää haitari nurkkaan rekvisiitaksi, vaikkakin se Severi Suhoselle oli aina mukana kulkeva kapistus. Toki yritteliäisyydestä on annettava pisteet: Severi Suhosta näytellyt Antti Multala lienee esitystä varten opetellut haitarin soittoa sen verran, että pystyi edes yrittämään säestystä, vaikka yritykseksi se jäikin.

Esityksen suurin ongelma oli todellakin sen tempo. Näytelmä ei oikeastaan missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin, vaan lipui pikkuhiljaa eteenpäin. Rytmi ja tekemisen meininki oli täysin kateissa, ja jos vauhti uupui yleensäkin, niin laulujen kohdalla esityksen kulku aivan pysähtyi paikoilleen. Tämä johtui siitä, että lauluja ei ollut upotettu osaksi esitystä, vaan ne jäivät täysin irrallisiksi. Ja kun niiden toteutuksessa oli vielä ongelmia, niin eipä ne esitystä ylös nostaneet. Ja kun tähän vielä lisää sen iänikuisen mikityksen tuomat ongelmat näyttelemiseen, niin hoh hoijaa... aika pitkä ilta oli katsomossa. Tämä on rehellisesti sanottava.

Eniten ilahdutti: Puitteethan on hienot, vaan valitettavasti eivät kohdanneet itse esityksen kanssa. Ja mukavaa näyttelijöillä tuntui olevan, ja se on tietysti oikeasti kiva, että he nauttivat tekemisistään. Kyllähän omasta tekemisestä kannattaa olla ylpeä, vaikka minä en siitä tykännytkään. Olen melko vakuuttunut, että ohjauksella heistä olisi saanut enemmän irti ja näytelmänkin erilaiseen lentoon. Harrastajateattereissakin olisi enemmän kuin paikallaan välillä vaihtaa ohjaajaa, ihan vaan sen vuoksi, että tulisi uusia näkökulmia sekä ohjaajalle että ennen kaikkea näyttelijöille.


Katsomon reunasta avautui upea
pelto- ja järvimaisema
.
 Eniten ihmetytti: Pienenä yksityiskohtana ihmetytti kovasti parillakin roolihenkilöllä olleet irtoparrat, jotka olivat täysin turhia ja ennen kaikkea todella hassun näköisiä. Toisella henkilöllä yritettiin luoda parran avulla mustalaismiehen habitusta, siinä valitettavasti kömpelösti epäonnistuen. Toisella hahmolla parta oli nk. tekstillisistä syistä, mutta aivan turhaan sekin. Tarvittavaa muuntautumista olisi saanut aikaan vaikka vaatetuksella/asustuksella. 

Erikoista: Ristissä, niin kuin monessa muussakin kesäteatterissa avautuu katsomosta toinen toistaan upeampia maisemia. Ja niin Ristissä kuin monessa muussakin paikassa nuo maisemat on vain valitettavasti tumpattu umpeen järkälemäisillä kulissirakennelmillä. Voi, kun niin kovasti toivoisin, kesäteatterissa kun ollaan, että maisemat otettaisiin huomioon paremmin lavasterakennelmia suunnitellessa. Vähempi rakennettua lavastusta voisi olla paljon enemmän, kun se taustalla näkyvä luonto saataisiin osaksi lavastusta.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Uusi Iloinen Teatteri: Aikamoisia akanketaleita. Lappeenrannassa 9.7.2017.

Odotukset olivat viime kesän Melkoisia muskettisotureita -esityksen jälkeen korkealla. Olin antanut itseni ymmärtää, että Aikamoisia akanketaleita -esitys jotenkin löyhästi liittyisi viime kesän esitykseen. No, löyhä on ehkä vielä varsin "kiinnittävä" sana esitysten toisiinsa kytkemiseksi. Minusta näiden esitysten välinen yhteys oli niin ohut ja teennäinen, etten viitsisi sitä edes mainita, tai ainakaan mainostaa.

Itse esitys oli ehdottomasti liian pitkä. Kohtaukset venyivät ja venyivät, ja veivät niistä kyllä enimmän tarmon ja hauskuuden pois. Punakynää olisi voinut heilutella ihan enemmänkin, olihan kesto väliaikoineen noin 2 h 40 minuuttia. Sille "kuuluisalle" kahden tunnin ylitykselle ei valitettavasti tässä esityksessä ollut mitään perusteita. Tiedä kuinka innostuisin kehumaan, jos esitys olisi kahteen tuntiin mahtunutkin.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näyttelijät olivat tietenkin ammattilaisia ja heidän suorituksiaan oli ilo katsella. Joskin olin kyllä havaitsevinani jonkin verran "tippumisia", mutta ammattilaisina hoitivat ne mallikaasti, eivätkä ne häirinneet itse esitystä. Teksti sinällään oli ihan hyväntuulinen ja hymyilyttävä, mutta naurunremakoihin tämä esitys ei villinnyt. Esityksen tyylilaji oli jotenkin vähän ihmeellinen, en osaa sanoa mikä: siinä toisteltiin ja oltiin kovastikin yksinkertaisia. En oikein tiedä, että tykkäsinkö siitä vai en. Tavallaan tykkäsin, mutta toisaalta en. Ehkä se voi olla sitäkin, että kun esitys oli niin pitkä, niin tempo laski, ja sitten alkoi tuo "rautalangasta vääntäminenkin" pitkästyttää. Lyhyempänä ja nopeammalla tempolla ehkä olisin tykästynyt tyyliin aidosti.

Tällä ammattilaiskattauksella ja näillä lipunhinnoilla olisin kyllä toivonut saavani vastinetta rahoilleni hiukkasen enemmän. Mutta aina ei voi voittaa, edes teatterissa. Eikä todellakaan joka kerta. Se kai lienee tämänkin teatterihulluus-harrastuksen suola.

Eniten tykkäsin: Ammattimaisesta esiintymisestä. Se ilahduttaa aina.


Eniten ärsytti:
Varmaan aurinko. Pitkä esitys suorassa auringonpaisteessa oli läkähdyttävä. Joskin ei pitäisi valittaa, kun kerrankin aurinko paistoi. Ei ole ollut itsestään selvää tänä kesänä. No, oikeasti en jaksa syttyä myöskään noista kliseisistä alapääosaston vitseistä, ja niitähän tässä esityksessä riitti ihan omiksi tarpeiksi. Outoa, että ammattilaistasollakin pitää se hauskuus yrittää sieltä hakea. Epätoivoista, etten sanoisi.

Erikoista: On se vaan jännää, tai ei ehkä lainkaan, että aina niin kovasti paasaan siitä, että en tykkää mikitetyistä esityksistä. Niinpä... teen sitä harrastajateattereissa. Mutta kun olen ammattilaisteattereissa, niin vaikka esitykset ovat mikitettyjä, niin en oikeastaan edes huomaa sitä. Siinä juuri on se ero, että kun sitä äänentoistoa osataan käyttää ja ne toimivat, niin eihän siinä mitään pahaa ole. Harrastajateattereissa vaan unohtuu se, että kyse ei ole oikeasti vain niin yksinkertainen, että mikki poskeen ja menoksi. Sellainen jälki näkyy ja kuuluu, valitettavasti.

Kruunupuiston kesäteatteri: Linnan juhlat. Imatralla 8.7.2017.

Imitaation ilotulitusta Finnhitsien tahtiin. Siinäpä se taitaa tämä esitys lyhyesti kuvailtuna olla. Imitoinnit sujuivatkin varsin mallikkaasti koko väeltä ja niitä oli ilo katsella hymyillen. Ja erityisesti ilahdutti sekin, että näyttelijäporukalle oli lauluntaitokin luotu, joten mielellään kuunteli vanhoja Finnhitsejä ja vähän muutakin, toki usein uudelleen sanoitettuna.

Vaikka esitys kaikkineen oli ihan hyvin tehtyä ja hyväntuulista, jätti se kuitenkin vähän valjun olon. Viime kesänä loistanut Paavo Väyrynen oli yhtä hyvä kuin viime vuonnakin, mutta kun se oli jo nähty viime vuonna. Moni muu oli näkemättä Imatralla, mutta silti pääosin varsin loppuunkaluttuja imitointihahmoja, erityisesti Sauli Niinistö, joka luonnollisesti Linnan juhlat -esityksessä oli varsin suuressa roolissa. Esityksen jälkeen oli enempikin fiilis, että voi itku kun olisi saanut nähdä ja kokea tuota taitoa ja antautumista joidenkin uudempien hahmojen ja sitä myöden myös tuoreiden vitsien kera. Kun vielä lisäksi itse esityksen käsikirjoitus oli vähän, tai aika paljonkin, sellainen keksimällä keksitty ja tarinaltaan hyvin ohut, ei esityksestä lopulta juuri mitään kotimatkaa pidemmälle käteen jäänyt.

Eniten tykkäsin: Tykkäsin esiintyjien taidokkuudesta. Siitä ei tämä esitys kiinni jäänyt.


Eniten ärsytti:
No, se yleisön osallistaminenhan ei minun mieleen ole edelleenkään. Jotenkin vaivaannuttaa aina, vaikka itse en siihen tälläkään kertaa osallistunut.


Erikoista:
Imatralla oli esityksen aikaan kosken (joen) toisella puolella Imatran ajot, jotka kyllä kuuluivat varsin selvästi teatteripaikalle. Lisäksi ilmeisesti Imatran ajoihin liittyen teatteripaikan yllä pörräsi useampaan kertaan hyvin äänekäs helikopteri. Ihmettelen kyllä suuresti, ettei kesäteatterin aikatauluja laadittaessa oltu lainkaan huomioitu tätä suurta ääntä pitävää tilaisuutta, joka oli todella lähellä teatteria.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Teatteri-Traktori: Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä. Joensuussa 5.7.2017.

No, huh huh! Olihan se taas kerran taattua Teatteri-Traktorin laatua! Voi, itkujen itku, sitä iloa ja riemua sekä tekemisen meininkiä. Teatteri-Traktori ei ole koskaan mennyt siitä mistä aita on matalin, eikä mennyt nytkään. Mitä lavalta ja lavasteista ei löydy, sitä ei oikeasti tarvita. Ja ne mitä siellä tarvitaan, niin ne järjestetään tavalla tai toisella, ja tällä kertaa varmaan myös "hinnasta piittaamatta".

Jo ennen esityksen alkua, katsojia katsomoon ohjatessa, meno oli lavalla niin vauhdikasta, ettei jäänyt epäselväksi mitä tuleman pitää. Ja sitähän tuli, joka tuutista, sieltä ja täältä. Ei oikein tiennyt minne silmänsä pistäisi ja korvansa höristäisi, kun joka puolella tapahtui ja usein yhtä aikaa. Sinänsä se oli loisteliasta, ettei todellakaan syntynyt "kuolleita hetkiä" ja senkin vuoksi, että lava ja katsomoalue olivat varsin leveitä, jolloin katsoja pystyi kiinnittämään huomiota itselle lähellä oleviin juttuihin. Jossain vaiheessa aikuisena kyllä mietin, että nyt aletaan mennä ihan siinä rajoilla, että tapahtuuko jo liikaakin. Tätä fiilistä oli omiaan lisäämään sekin, että aikuisille katsojille oli vielä yksi veikeä seurattava lisää: nimittäin tämä innostunut lapsiyleisö. Ai, että tuli hyvä ja iloinen mieli näiden lasten eläytymisen ja vekkuleiden ilmeiden määrästä. Ja kun esitys oli verrattain pitkäkin, niin jossain vaiheessa aistin pientä väsymystä ja hengästyneisyyttä ainakin itsessäni, vauhti esityksessä kun ei juurikaan hiipunut esityksen kestäessä. Mikä oli erinomaista sinänsä!

Jos oli lasten ilmeet vekkuleita seurattavaa, niin sitä oli myös näyttelijöiden. Erityisesti Sanni Hirvosen esittämän Annikan ilmeitä ja esiintymistä muutenkin suorastaan rakastin. Roolitus näytelmässä oli napakymppi: myös Meeri Toivonen Peppinä ja Tuomas Salopuro Tommina olivat sisäistäneet roolinsa upeasti. Ja voisin luetella kaikki muutkin, mutta herra Tossavaista näytellyt Aava Kervinen on mainittava vielä. Niin muikean pikku-apinan hän sai aikaiseksi.
 

Eniten tykkäsin: Tykkäsin siitä kunnianhimosta millä esitys oli rakennettu ja millä se vietiin alusta loppuun. Ja kun kunnianhimoon yhdistetään taito, niin näin upea on lopputulos!

Eninten ärsytti: Pop cornit. Seurueessamme ollut "herramelkeinviisivee" pahoitti mielensä itkujen kera kun ennen esitystä jonotuksesta huolimatta jäi ilman pop corneja. No, tätinä otin tilanteen haltuun ja käytin koko väliajan niiden hemmetin Pop cornien jonotukseen. Ensimmäinen viisi minuuttia meni odottaessa, että saapuisi joku paikalle niitä myymään, toinen viisi minuuttinen odoteltiin koneen lämpiämistä ja sitten odoteltiin sitä, että niitä poppareita valmistuu... Toivottavasti muissa esityksissä on pop corninkin myynti osattu organisoida paremmin.

Erikoista:
Teatteri-Traktori on oivaltanut minusta loisteliaasti lasten teatterin kokonaisvaltaisena pakettina. Meno alkaa siitä, kun alueelle tullaan, ja loppuu siihen kun alueelta poistutaan. Ennen esitystäkin katsomossa on niin mukava meininki, ettei varsinaisen esityksen alkamisen odottelukaan pitkästytä yhtään sen enempää aikuisia kuin lapsiakaan. Ja väliaikakin on täynnä yhtä sun toista ohjelmaa erityisesti lapsille.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kinahmon kesäteatteri: Salaisuuksia ja sammakonreisiä. Polvijärven Kinahmossa 2.7.2017.

Tulihan se sieltä, vihdoinkin. Tämän kesän ensimmäinen kesäteatteri, jonka jälkeen kotimatka meni myhistellessä hyvää mieltä. Tosin aiemman kokemukseni pohjalta osasin vähän tätä odottaakin, mutta koskaan ei voi tietää etukäteen.



Kinahmon kesäteatteri tulvii hyvää mieltä monessakin suhteessa. Ensinnäkin se on minusta niin aito harrastajakesäteatteri. Siellä ei kuulkaa kikkailla hienoilla katsomoilla ja äänentoistolaitteilla, vaan siellä on keskitytty itse asiaan. Ilmaisu ja näytteleminen on sellaista, että näkyy ja kuuluu ilman mitään sähköisiä värkkejä. Ja kun näytteleminen kautta linjan koko porukalla on oikein hyvää harrastajatasoa, niin ilohan sitä meininkiä on katsella. Vaikka kaikki näyttelijät onnistuivat mainiosti, on pakko nimeltä mainita Pirjo Saarelainen Siirin roolissa. Hän kyllä toteutti tämän näytelmän kantavan hahmon erittäin oivallisesti ja mehukkaasti. Kun vielä tekstivalintakin on erittäin osuva valinta tälle porukalle, niin mitäpä sitä muuta kuin tyytyväisenä myhäilemään.

Tekstistä voisin todeta, että sen valinta ei ole kyllä niitä helpoimpia tehtäviä. Niin monet asiat siihen vaikuttaa. Toissa vuonna tässä samaisessa teatterissa oli myös erittäin hyvä teksti heille kesäteatteriin, viime vuodesta en osaa sanoa, kun en ennättänyt valitettavasti käydä katsomassa. Monissa kesäteattereissa on mielestäni menty tekstien kanssa hieman syteen, ainakin minun makuuni. Missä on liian tuttuja tarinoita, missä liian ennalta-arvattavia ja yllätyksettömiä, toisaalla taas liian roiseja/alapäähuumoriin keskittyviä ja jossain myös tylsiä tai ilottomia. Minusta hyvä kesäteatteriteksti on etenevä, yllätyksekäs ja hauska uusilla jutuilla. Tämä Salaisuuksia ja sammakonreisiä -näytelmä täytti nämä kaikki kolme kriteeriä. Jos nyt jotain, niin ensimmäistä puoliskoa erityisesti olisi tekstillisesti voinut vähän tiivistää, mutta sekin on jo pieniä nyansseja. Ehkä siitä tulisi se "mittaoppi" eli kahteen tuntiin olisi esityksen väliaikoineen pääsääntöisesti mahduttava. Nythän tämä kesti vartin verran yli kaksi tuntia. Vaan oikeasti, ei sekään nyt haitannut.

Siitäkin iloitsen, että vaikka teatterissa selkeästi osataan myös laulaa, ei näytelmää oltu pitkitetty turhilla lauluilla. Maria Mustosen hieno laulu esityksen alkupuolella ja parit yhteiset laulut olivat ihan riittäviä ja eikä tullut tunne liiasta laulamisesta, jotka monesti pysäyttävät itse tarinan etenemisen.


Eniten ilahdutti:
Ilahdutti yksinkertaisuudessaan se, että harrastajat ovat harrastajia eivätkä ala leikkimään ammattilaisia. Eli puitteet, odotukset ja harrastajalaatu eivät törmänneet toisiinsa, vaan tukivat toinen toisiaan, saaden aikaan sen, että esitys oli omassa harrastajakesäteatterigenressään varmasti kesän parhaimmistoa, vaikka monta esitystä on vielä näkemättä.

Erikoista: Ja tämän mukavan näytelmän lisäksi oli tarjolla myös hieno näyttely Kinahmon teatterin 40-vuotisesta taipaleesta. Kannattaa varata aikaa siihenkin tutustumiseen!