Teatterivuosi 2016 paketissa

Vietän vuoden viimeisen päivän iltaa. Naputtelin juuri loppuun kirjoitukseni parista viimeisimmästä esityksestä. Tämän vuoden saldo oli 33 nähtyä esitystä. Vähän reilu yksi esitys kahta viikkoa kohden. Se on varmaan sellainen viime vuosien keskiarvon luokkaa oleva lukema, jos unohdetaan toissa vuosi, jolloin kävin pelkästään kesäteatterissa 30 kertaa kesän aikana.

Kiitos kaikille läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni seurasta. En mielelläni lähde teatteriin yksin. On aina kivempaa keskustella esityksen jälkeen jonkun kanssa. Vaihtaa ajatuksia, ollaanpa sitten samaa mieltä tai eri mieltä. Tänä vuonna kävin muutaman esityksen katsomassa yksin. Mieheni Ari oli kanssani teatterissa kuusi kertaa. Joskus kerroinkin jossain, että mieheni käy teatterissa vain kymmenkunta kertaa vuodessa. Sanaan "vain" tartuttiin välittömästi. Suomalaiselle miehelle kymmenkunta kertaa vuodessa teatterissa ei ole "vain", kuuleman mukaan moni suomalainen mies ei edes elämässään käy niin monta kertaa teatterissa. Tottahan se lienee. Siksipä en vähättele enää edes mieheni tämän vuotista kuutta kertaa. Kiitollinen olen hänen seurastaan, sillä eihän tämä teatteri varsinaisesti hänen harrastuksensa ole... Tahdon kuitenkin vielä nimeltä kiittää tämän vuoden muut aktiiviteatterikaverini: Miia, Tuija, Anni, Silja ja Tiina. Teidän kanssanne olen useimmat esitykset käynyt katsomassa. Kiitos, jatketaan ensi vuonna tästä!

Ensi vuosi jatkuu siitä mistä se alkoi tänänkin vuonna: tammikuun lopussa on Mikkelissä työväen näyttämöpäivät. Viikonloppu täynnä teatteria, useita esityksiä. Se on kyllä hyvin voimaannuttava viikonloppu. Keväällä käydään katsomassa sitten mitä eteen tulee, muutamiin esityksiin on lippuja varattuna tai ostettuina. Ja kesäteatterit aikanaan ovatkin sitten oma lukunsa. Kuluneena vuonna en itse ollut tekemässä teatteria, olin vain nautiskelijan puolella. Tulevana vuonna todennäköisesti päädyn itse lavallekin, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan. Jännityksellä myös odotan miten "Suomi 100 -vuotta" näkyy teatterinlavalla, toivottavasti muutakin tarjontaa on kuin talvi-/jatkosotaa, ja mielellään runsaasti.

Jos vielä teen ihan lyhyen kertauksen tämän vuoden esityksiin, blogiahan aloin kirjoittamaan vasta kesäkuussa. Laidasta laitaan olen nähnyt esityksiä. Olen nähnyt toppia ja floppia, ja hauskoja ja koskettavia. Tämän vuoden minun top6-esityksiin nousevista esityksistä viisi on hauskoja, naurettavia. En tiedä mistä se kertoo, sillä normaalisti olen teatterissa varsin huono nauraja. Tämä vuosi oli sitten minulle ilmeisesti hauskojen esitysten vuosi. Ehkä ensi vuosi on toisenlainen. Sitä odotellessa toivotan teille lukijoilleni kiitoksia, että olette jakaneet kirjoituksia kanssani, ja oikein hyvää teatterivuotta 2017!

Vuoden 2016 TOP-6 (eivät ole järjestyksessä)
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Mummo
- Lappeenrannan kaupunginteatteri: Paniikki
- Joensuun kaupunginteatteri: Havukka-ahon ajattelija
- Uusi iloinen teatteri: Melkoisia muskettisotureita
- Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen
- Jyväskylän huoneteatteri: Kolme apinaa

Lieksan teatteri: Bussi Somerolle - Rauli Baddingin tarina. Lieksan kulttuurikeskus, Brahe-sali 18.12.2016.

Vuoden viimeinen teatterielämykseni. Tällä kertaa suuntana oli Lieksa ja Lieksan teatteri. Heidän Badding-esityksestään oli kaikunut korviini hyvää huminaa, olihan esitys jo kääntymässä viimeiseen näytökseensä. Siitä huolimatta en lähtenyt matkaan suurin odotuksin. Harrastajaesitykset ovat kuitenkin vähän omanlaisiaan ja niistä saatuihin kehuihin vaikuttaa monet asiat, ja kaikki eivät liity siihen itse esitykseen. Toki kehut voivat olla myös hyvinkin ansaittuja. Tällä kertaa mielestäni ehkä eivät.

Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.

Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.

No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.

Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!

Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!

Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.

Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Havukka-ahon ajattelija. Joensuussa 15.12.2016.

Olo oli varsin voipunut mennessä teatteriin, mutta oli vähän niinkuin pakko, kun Havukka-ahon ajattelijaa esitettiin viimeistä kertaa. Jotenkin oli taas suunniteltu meno siirtynyt ja siirtynyt, kunnes ei enää voinut siirtää. Ehkä siirtyi senkin vuoksi, ettei tarina nyt niin kovin houkutteleva ollut. Mutta onneksi tulin lähteneeksi. Tämä esitys oli erityisesti visuaalisuuden ja kauneuden riemuvoitto.

Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"

Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.

Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.

Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Jonni - Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari. Lappeenrannassa 12.11.2016.

Tällä kertaa menimme mieheni kanssa teatteriin melkolailla tabula rasa -fiiliksin. Näytelmä oli tuntematon, ei tietoa onko kyse faktasta vai fiktiosta. Ei oltu kuultu siitä mitään. Komediaa lupailtiin ennakkomainonnan perusteella. Mietteissä oli, että mitähän oikein on luvassa. Voi olla mitä vaan tai olla olematta yhtään mitään.

Ennen esityksen alkua lueskeltiin käsiohjelmaa ja hämmästeltiin, että tämä keihäänheittäjä Jonni siis on ollut oikea henkilö. Ja voin vilpittömästi sanoa, että en ole koskaan kuullutkaan ko. Jonnista, miehellenikin oli täysin tuntematon henkilö. Sikälikin tämä outous oli mielenkiintoista, että myös urheilua seuraan jonkin verran, ja ihan löi pää tyhjää Jonni Myyrän nimen kohdalla. Toki Jonni on vuosisadan alun urheilijoita, mutta kyllähän monet muutkin sen ajan suomalaisurheilijat ovat edes nimenä tuttuja. Mutta ei ollut Jonni, ei, vaikka oli voittanut kaksi olympialaista kultamitalia.

Itse näytelmä oli visuaalisesti hyvin kaunis ja sikäli erittäin onnistunut. Näytelmä piti sisällään lukuisia todella hienoja kohtauksia, ja kautta linjan lavastus, puvustus, valaistus ja yleensäkin näytelmän toteutus olivat näytelmän rikkaus ja yhtenäisyys. Mutta tarinallisesti tämä näytelmä oli minusta, tai oikeastaan meistä, melko pitkäveteinen, varsinkin ensimmäisen puoliajan osalta. Tarina eteni kronologisesti ja ehkä siinä oli se kompastuskivi, joka teki näytelmästä tylsähkön ja jotenkin ennalta arvattavan, vaikkei se sitä missään nimessä ollutkaan. Toinen puoliaika oli juonellisestikin yllätyksekkäämpi ja varmaan sen vuoksi myös mielenkiintoisempi. Vaikka näytelmää markkinoitiin jonkin sortin komedianakin, niin ei se kyllä ollut komediaa nähnytkään. Luonnehtisin näytelmää vakavahkoksi draamaksi, jossa kyllä on myös ilon ja naurun pilkahduksia ja huumoriakin mukana. Kaikki näyttelijät tekivät työnsä taidokkaasti ja muutama roolisuorituskin toi esitykseen lisää huumoria.

kuva: eKarjalan kuvapankki / Ari Nakari

Jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että tämän näytelmän olisi tarkoitus olla uuden Lappeenrannan teatterin yksi tämän kauden vetonauloista. Uskallan kyllä epäillä, vaikka tälläkin näytelmällä on varmasti myös tykkääjänsä, ja minustakin omat vahvuutensakin, vaikkei tämä kokonaisuutena minusta mikään merkkiteos olekaan.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli toteutettu useita keihäänheittokohtauksia, jotka olivat mielestäni todella hienoja, ja onneksi myös useammalla tavalla toteutettuja.

Erityisesti ärsytti: Edessäni istui muutama (nuorisoon lukeutunut) katsoja, joille tuntui olevan vieras tapa istua ryhdikkäästi selkänojaan nojaten. Eihän siinä muuten mitään, mutta istuessa eteenpäin röhnöttäen, ei varmaankaan tule ajatelleeksi, että pahimmillaan peittää takana istuvalta melkoisen paljon näkyvyyttä.

Erikoista: Edelleen mietin sitä, että miten tämmöinen Jonni on niin tuntematon suuruus Lappeenrannassakin. Ainakaan minun asuinvuosieni aikana ei tullut missään aiemmin eteen tämä mies.

Louhiteatteri: Kauas pilvet karkaavat. Enon Louhiojalla 5.11.2016 (ensi-ilta).

Nyt ollaan Enossa, voisipa sanoa, että kotiteatterissani. Jos olisin tiennyt syksyisen elämäntilannemuutokseni (Joensuuhun työhön pääsyn), niin voi olla, että olisin ollut itsekin lavalla. Mutta enpä ole, sen sijaan monia läheisiä, ystäviä ja tuttuja on sekä lavalla että taustajoukoissa. Siitäkin huolimatta tarkoitukseni on olla rehellinen itse esityksestä.

Itsekin yllätyin oikeastaan miten ulkopuolisena olin säilynyt. En käynyt kertaakaan kuikuilemassa harjoituksia, itse asiassa ei käynyt edes mielessä mennä sinne. Ja erittäin vähän keskustelinkin näytelmästä ja sen harjoittelusta sisareni Miian ja ystäväni Tuijan kanssa, muiden kanssa en lainkaan. Niinpä menin katsomaan näytelmää aivan kuin mitä tahansa harrastajateatterin näytelmää. Hivenen jännitti, koska kyseessä on kuitenkin Aki Kaurismäen elokuvana tunnetuksi tullut teksti, ja nk. kaurismäkiläisyys on kuitenkin ihan oma tyylilajinsa.

Esitys kokonaisuudessaan oli minusta suhteellisen ehyt ja harrastajateatteriksi taidokas. Se mihin harrastajateattereissa kiinnittyy usein huomioni, on näyttelijäsuoritukset. Louhiteatterissa yleensä aina näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen varmoja ja ennen kaikkea tasaisia. Niin nytkin, kukaan ei noussut yli muiden, toisaalta, mikä tärkeintä, kukaan ei myöskään floppanut. Myös vuorosanat olivat jo ensi-illassa varmuudella hallinnassa, eikä kuiskaajaa tarvittu.

Itse tarina kulki kaurismäkeläisellä otteella ja tyylillä, pääosin. Esityksessä oli minusta muutamia todella hienoja kohtauksia, joissa korostui voimakkaasti alleviivaten kaurismäkeläisyys. Sen vuoksi minusta oli välillä ristiriitaista ja hämmentävää, että näytelmä piti sisällään myös useita kohtauksia, joissa tuo nk. kaurismäkeläisyys oli joko yritetty tietoisesti häivyttää tai sitten muutoin se ei onnistunut. Tämä rikkoi minusta välillä esityksen eheyttä.

Näytelmää ja tarinaa kuljetti loistavasti Karlos Kajanin orkesteri, jonka kappalevalinnat tukivat näytelmää erinomaisesti. Bändin soitto lauluineen oli kuin nappi silmään hieman ränsistyneelle ja parhaat päivänsä nähneelle ravintolamiljöölle ja -tunnelmalle. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi ollut mukavaa kuulla enemmän solistina myös Onni Tahvanaista. Niukka ja vähäilmeinen lavastus toimi hyvin ja tuki näytelmää, joskin alkuun erityisesti kaipasin taustaseinää mustaksi piilottaen Louhitalon hirsiseinät kokonaan, nyt se oli sitä vain osittain. Kohtauksista toiseen siirtyminen tapahtui hyvin ja monesti myös huomaamattomasti pyörivän lavasteen avulla.

Kokonaisuudessaan esitys oli minusta toimiva ja hyvä. Kaurismäkeläinen tyyli, kerronta ja huumori ovat niin oma lajinsa, että siitä yleensä tykkää tai ei. Itse tykkään, ja tykkäsin tästäkin.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmän alkupuolella minua häiritsi suunnattomasti kaikki rekvisiittana käytetyt tyhjät lasit. Jotenkin kaipaan aina aitoutta ja siten laseihin myös juotavaa, jos ne näkyvät yleisölle. Mutta siinä vaiheessa kun näyttämölle tuotiin ensimmäiset annokset ruokaa, eli käytännössä tyhjät lautaset, olin myyty. Se toimi, oikeasti!

Erityisesti ärsytti: Muutamissa tiivistunnelmaisissa ja hienosti ohjatuissa ja näytellyissä kohtauksissa (esim. ravintolaan tulleen ruokailijan seuraaminen) huomasin joidenkin näyttelijöiden katseiden harhailevan yleisöön. Se todellakin näkyy yleisöön, ja valitettavasti rikkoo nopeasti myös kohtausten tunnelman.

Erikoista: Näytelmän loppukiitoksissa olin aivan hämmentynyt, että näinkö paljon tässä näytelmässä olikin porukkaa. Samalla aloin miettimään, että olisiko tuollaista väkimäärää voinut hyödyntää enemmänkin näytelmän joukkokohtauksissa.

Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Koukussa. Joensuussa 3.11.2016.

Olin kuullut ja lukenutkin tästä kaupunginteatterin näytelmästä paljon hyvää. Muutaman viime vuoden aikana olen nähnyt Imatran teatterissa pari loistavaa farssia. Siispä lähdin työpäivän päätteeksi teatteriin kovin odotuksin. Oma mieliala oli juuri sellainen, että olin valmiina nauramaan, millekään draamalle en olisi ollut otollinen. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuva: Joensuun kaupunginteatteri

Lavastuksen nähtyäni olin aivan myyty. Hieman väsyneeseen olooni tuo raikas ja hillittömän värinen lavastus toi juuri sitä pirteyttä ja hyvää mieltä mitä kaipasin. Odotukset nousivat entistä korkeammalle. Kun näytelmä sitten alkoi, nyökyttelin ja naureskelin tyytyväisenä. Näytelmän alku oli loistava. Siinä johdateltiin yleisö upeasti farssin pyörteisiin. Taimaukset toimivat ja asiat etenivät kuin kello. Vielä tämän alun jälkeenkin olin niin innostunut, että hymyilin ja naureskelin suht' taajaan, vaikka koko ajan tuumailin, että mitä tälle näytelmälle oikein tapahtui. Pikku hiljaa naurut väheni ja hymyilykin. Toisella puoliajalla yllätin itseni hymyilemästä peräti kerran. Missä siis vika?

Teknisesti esitys toimi kuin junan vessa, ei sen puoleen mitään valittamista. Kaksi asiaa minusta tässä näytelmässä mätti, tai tarkkaan ottaen yksi asia: käsikirjoitus. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että tässä sählättiin jo liikaakin ja ennen kaikkea pyörittiin samojen juttujen äärellä. Se, että joku lukitaan huoneeseen toimii kerran, ja toisenkin, ehkä vielä kolmannenkin, mutta sitten kun on menossa jo neljäs, viides, kuudes ja ties kuinka mones kerta, niin kyllä minulle tuli vahvasti tunne, että tämä on jo nähty, voisitteko keksiä jotain uutta. Kun tähän lisää vielä sen, että naurettaviksi vitseiksi tarkoitetut jutut olivat myös niin vanhoja ja osin mauttomiakin, niin hoh hoijaa, väsymys oli valmis. Voi olla, että vika oli minun ja miehenikin päässä, ettemme jaksaneet jutuille syttyä, kun iso osa yleisöstä kuitenkin nauroi paljon aivan ääneen purskahdellen. Mutta en minä nyt vaan mahda sille mitään, että esimerkiksi homous-väärinkäsityksiin liittyvät asiat eivät vain naurata millään lailla.

Niin, kuten aiemmin totesin, niin teknisesti esityksessä ei ole mitään valittamista, myös näyttelijät onnistuivat esityksessä ansiokkaasti. Uskon, että tämän esityksen huumori on se, mikä lopulta jakaa meidät katsojat tykkäjiin tai vähemmän tykkääjiin. Minulle tämä huumori ei nyt sitten lopulta toiminut. Monelle varmasti toimii ja hyvä niin.

Erityisesti ilahdutti: Nuo keltaisen kirjavat lavasteseinät saivat minut lähes liekkeihin.

Erityisesti ärsytti: Oma huumorintaju. Olisin niin mielelläni tykännyt ja nauranut, mutta kun ei vaan nämä vitsit minulle uponneet, niin ei mahda mitään.

Erikoista: Muistan, että joskus aikoinaan, kun näin ehkä ensimmäisen brittifarssini, niin pohdin paljon sitä, että miksi ihmeessä niitä ei voida sovittaa paikallisiksi. Ärsytti jotenkin niin paljon se ihmisten nimiin liittyvä kieli ja tyyli puhutella. Vaan annas olla nykyään. Juuri se on sitä, mikä minulle tekee farssista farssin. Ja oikein odotan farsseissa sitä, että puhuttelevat toisiaan... Herra Smith, Stanley, Gavin... Oi ihanat brittifarssit!

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Kuin ensimmäistä päivää. Lappeenrannassa 29.9.2016.

Johan vain on toista kuukautta kulunut tästäkin teatterissa käynnistäni ja blogin äärellä olen vasta nyt. Kiireitä, kiireitä ja lopulta unohdus. Koitan parantaa tapani. Jo siitäkin syystä on parannettava, että paremmassa muistissa olevista esityksistä on huomattavasti helpompaa kirjoittaa. Tai ainakin pienet yksityiskohdat muistaa paremmin.

Kuin ensimmäistä päivää sijoittuu vanhusten hoitokotiin. Näyttämöllä on muutama vanhus ja muutamat heidän hoitajansa. Näytelmä on teemoiltaan hyvin ajankohtainen. Itse jäin miettimään sitä, että vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat niin isoja ja aina ajankohtaisia, että olisiko riittänyt pitäytyminen ihan siinä ilman, että tuli nostettua esiin muitakin isoja asioita mm. maahanmuuttajiin liittyviä asioita, paikallisuus. Ja kun kaikesta ottaa kermat kakun päältä, niin saadaanhan siitä hauskaa, mutta onko se sitten jopa yleisön nuoleskelua. En tiedä, mutta vähän hämmentynyt olo jäi. Varsinkin kun minuun itse teksti ilman hauskuutuksia ei edes purrut. Enemmänkin varsinaisen tarinan suhteen jäi minulle melko pitkästynyt ja valju olo. Enkä tällä tarkoita, että suhtautuminen näytelmässä esiintyviin asioihin olisi minulle samantekevää, ei ole. Vaan tarkoitan sitä, että näytelmänä tarina ei uponnut minuun.

Kuten sanottua, hauskuutuksia riitti, etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliajalla. Useita kertoja huomasin hymyileväni, jopa nauravani. Useita kertoja huomasin havahtuvani myös omiin asenteisiin ja ajatuksiini tai yleisiin olettamiin vaikkapa tavasta puhua vanhuksille ja maahanmuuttajille: kovaa tietenkin, ovathan kaikki vanhukset huonokuuloisia ja kielitaidottomatkin tietysti ymmärtää paremmin kun kovasti puhuu... heh! Kun teksti pitää sisällään mukavia ja hauskuuttavia juttuja, niin en minä saata ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä näytelmään piti vielä rakentaa sisään se perinteinenkin "hauskuutuskeino": mies pukeutuu naiseksi. Jussi Johnsson sinällään teki ansiokkaan roolin 95-vuotiaana Taimina, mutta olisi tuohon rooliin varmasti naisiakin löytynyt, jopa pitkiä ja laihoja, jos koomisuutta vanhaan mummoon ehdottomasti haluttiin vielä niilläkin tekijöillä korostaa.

Kuva: eKarjalan kuvapankki/Ari Nakari

Näytelmän lavastus oli varsin poikkeuksellinen hoitokodiksi. Näyttämön reunoina oli metallisia ovia ja keskellä pyöreä istuinalue. Metalliset ovet toivat mieleen voimakkaasti ruumishuoneen, jota varmasti myös tavoiteltiin. Minulle keskellä oleva istuinalue puolestaan toi mieleen keskieurooppalaisen puiston. En tiedä oliko se enää lavastajan tarkoitus, mutta toisaalta kontrasti ruumishuoneen ja viihtyisän puiston välillä on valtaisa, joskin niiden oleminen läsnä samaanaikaan vanhusten hoitokodissa lienee todellisuutta: halutaan antaa vanhuksille viihtyisä asuinympäristö sen tosiasian äärellä, että kuolema on läsnä tai ainakin hyvin lähellä. Mielestäni lavastus oli toisaalta nerokas, mutta toisaalta se oli jotenkin niin ahdistava ja epämiellyttävä, että se vei ainakin minulta liian paljon huomiota itse näytelmältä.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, myös esityksessä ollut pikkutyttö. Jarno Kolehmainen Eino Gröninä lauloi erittäin hyvin, sitä oli miellyttävä kuunnella. Ja en voi tietysti olla mainitsematta Marja-Liisa Ketolan hienoa roolisuoritusta Ritvana. Ritvan lämmin persoona kosketti, ja etenkin hänen elämäänsä liittyvät kohtalon käänteet saivat minunkin silmäni kostumaan näytelmän loppupuolella.

Erityisesti ilahdutti: Nokkeluudet ja oivallukset ihan tästä oikeasta elämästä. Niissä ei ole oikeasti mitään hauskaa, mutta näyttämölle tuotuna käyvät hymyilyttämään väkisinkin.

Erityisesti ihmetytti: Robottitanssi. En minä ymmärtänyt koko juttua. Ei vaan avautunut minulle millään tasolla. Jäi täysin irralliseksi.

Erikoista: Lavastuksen vaikutus omaan mieleeni ja esitykseen. Ehkä johtui siitä, että kuolema, joka on minusta jotenkin hyvin pelottavaa, oli tuotu näyttämölle läsnäolevaksi koko esityksen ajaksi.

Utran uusi teatteri: Laula minulle rakkaudesta. Joensuussa 5.8.2016

Nyt on aikaa kulunut tällä bloggarilla ihan liian kauan viimeisimmästä kirjoituksesta. Mitä ei heti tee, niin johan käy unohtumaan. Ja niin on käynyt. Nyt tämän viikon teatterielämykset "pakottavat" minut taas blogini äärelle ja kirjoittelen tässä aluksi nämä kaksi kirjoittamatta jäänyttä. Näille kirjoittamatta jäämisillekin on ehkä syynsä, jotka ilmenevät myöhemmin.

Kesäteatterikauteni päättyi Utran uuteen teatteriin kovin odotuksin. Pölösen Markun tekstit ja ohjauksetkin ovat olleet minulle pääsääntöisesti hienoja kokemuksia. Pölösen teksteissä huokuu elämänläheinen huumori ja lupsakkuus, joista pidän kovasti. Tänä vuonna valitettavasti Laula minulle rakkaudesta jätti minut jotenkin etäiseksi. Ja siinä on osasyy, että tämä kirjoitus jäi kirjoittamatta silloin heti. Kun en oikein tiennyt mitä sanoisin, kun en oikein tiennyt, että mitä ajattelin. Jätin näytelmän ikään kuin hautumaan päähäni tätä kirjoitusta varten. Ja sittenpä siinä lähdettiinkin parin päivän päästä kesälomareissulle, niin unohdus oli valmis. Nyt aikaa on kulunut tasan kolme kuukautta, eikä tämä näytelmä ole kypsynyt päässäni sen ihmeellisemmäksi, päin vastoin: paljon yksityiskohtia on jo unohtunut. Mutta kerronpa silti jotain yleistä.

Tarina itsessään ei minua sytyttänyt, vaikka se luonnollisesti piti sisällään hulvattomia pölösmäisiä sutkautuksia, jotka saivat hymyn huulille ja jopa naurutkin aikaan. Niistä en voinut olla tykkäämättä, tälläkään kertaa. Mutta tässä näytelmässä nämä hymyt jäivät satunnaisiksi sen sijaan, että olisi hymyilyttänyt koko ajan, niin kuin on joskus parhaimmillaan ollut. Hymyä tässä näytelmässä toivat myös omat lapsuuden muistot. Näytelmän esineistö ja miksei tarinat tai laulutkin toivat mieleen useita kertoja "meilläkin oli tuommoinen" -fiiliksen.

Näyttelijät tekivät loistavaa työtä, laulut esitettiin ammattimaisesti, olihan lavalla joukko ammattilaisia. Lavastus toimi, ei mitään liikaa, jos ei liian vähääkään. Ja kyllä tämä oli ohjattukin hyvin. Puhumattakaan tästä idyllisestä jokimaisemasta minkä äärellä näytelmästä nautittiin. Kaikki siis kunnossa, mutta itse teksti ei tällä kertaa tavoittanut minua. Ehkä myös esityksen rakenne oli vähän epätasapainoinen: toinen puoliaika oli kovin laulupainoitteista, jolloin tarina jäi entistä enemmän tavoittamattomiin. Mutta ei se mitään, näitä sattuu kun paljon käy teatterissa. Ensi vuonna mennään taas, Utraankin!

Tähän loppuun teen pienen yhteenvedon menneen kesän kesäteattereista. Ystävieni kanssa puhuttiin tuossa taannoin, että olipas vaisu kesäteatterikesä. Edellisen kesän kolmekymmentä (kyllä, todellakin!) näkemääni esitystä supistui tänä kesänä kolmeentoista. Osin omista kiireistä johtuen, osin siitäkin, että tänä kesänä erityisesti Pohjois-Karjalan kesäteatteritarjonta oli jotenkin luokseenkutsumatonta. Lisäksi muutamassa vakiokesäteatterissani esitettiin edellisen kesän esitystä uudelleen. Nyt kun tässä mietin kesää ja nähtyjä kesäteattereita nousee mieleen kolme ylitse muiden. Kaksi ammattiteatteria Etelä-Karjalassa (Teatteri Imatran Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen sekä UIT:n Melkoisia muskettisotureita) ja harrastajateatteri Ilomantsista (Teatteri Möhkön Rajalla kulkijat). Ammattiteatterit saivat kirvoitettua naurun ja hymyn, kun taas Ilomantsin harrastajaväki liikkui vakavamman aiheen äärellä, upeasti hekin.

Vaikka talvi on vielä edessä, niin jo puolen vuoden päästä alkaa mieli halajamaan kesäteatteriin. Siitäkin saa vielä hetken odottaa ensimmäiseen esitykseen pääsyä, mutta tuloillaan se kesä silloin jo on. Ennen sitä saa onneksi nauttia teatterista sisätiloissa. Varmasti monia hienoja kokemuksia talvikin tuo teatterin saralla eteen. Tänään painunkin jo seuraavan esityksen äärelle. Siitä voitte lukea blogistani viimeistään huomenna.

Erityisesti ilahdutti: Lapsuusmuistot, joita rekvisiitta, laulut ja tarinakin toivat mieleen.

Erityisesti ihmetytti: Ihmetytti esityksen jälkeen ja ihmetyttää edelleen, että miten esitys kokonaisuudessaan jätti jotenkin hyvin valjun ja mitäänsanomattoman olon.

Tuhat ja yksi työtä -revyy. Kontiolahdella, Jakokosken museokanavalla 30.7.2016.

Olen jo vuosikausia käynyt katsomassa Jakokosken museokanavalla kesäisin esitettävän revyyn. Ne ovat aina olleet taidokkaita ja viihdyttäviä, siksipä odotukset olivat suhteellisen korkealla tänäkin vuonna. Valitettavasti tänä vuonna odotukset ja lopputulos eivät kohdanneet. Esitys jäi "ihan kiva" -tasolle, eikä vain minun, vaan koko seurueemme mielestä.

Juha Suihko on revyyn kantava voima. Sen lisäksi, että hän on käsikirjoittanut ja ohjannut esityksen, myös näyttämölle hän on odotettu esiintyjä. Tänä vuonna mukana oli neljä näyttelijää, joista kaksi oli Jakokoskella täysin uusia lahjakkuuksia. Näyttelijän työ, laulut ja siis yleensä esiintyminen oli kaikilla vahvaa ja korkeatasoista. Siitä ei jäänyt tämä esitys kiinni. Tämä esitys jäi vajaaksi käsikirjoituksen osalta. Sketsit olivat pääsääntöisesti aivan liian pitkiä ja ne eivät jaksaneet kantaa juttuaan loppuun asti. Ei naurattanut, silloin tällöin hymyilytti. Lisäksi esitetyt laulut olivat jääneet jotenkin vajaiksi uudelleen sanoituksiltaan. Vaikka lauluvoimaa oli takana, niin silti revyyssä kuuntelisin mielellään reilusti uudelleen sanoitettuja ilotteluja kuin sinänsä kivoja ja hyvin laulettuja tunnettuja kappaleita. Toki niiltä osin kuin sanoituksia oli uusittu, ne olivat hyvin tehtyjä.

Ikävä sanoa, mutta kyllä tämä revyy jäi vallan valjuksi. En muista ihan äsken olleeni revyyssä, jonka aikana alkoi väsy painaa silmiä ja odottelin esityksen loppumista. No, ensi vuonna on uusi kesä ja toivottavasti palataan vanhalle tasolle.

Erityisesti ilahdutti: Revyyseen toki kuuluu olennaisena osana ajankohtaisuus. Tätä esitystä oli viilattu viimeiseen asti huomioiden ajankohtaisuus ja paikallisuus. Liperissä viime viikolla karanneet sonnitkin pääsivät viittauksena esitykseen mukaan.

Erityisesti ärsytti: Revyyssä oli tänä vuonna uutena näyttelijänä mukana 15-vuotias lahjakkuus Tuure Boelius. Todellakin tämä poika oli lahjakas monellakin saralla ja hänen valovoimainen ilo ja intonsa oli käsinkosketeltavaa. Kuitenkin revyyn kokonaisuutta ajatellen minua häiritsi hänen lapsenomaisuutensa, noin niinkuin ulkoisesti. Ja lapsihan hän vielä onkin, hyvänen aika! Esimerkiksi Boelius esitti sinänsä erinomaisesti Valexander Ubbsia, mutta kyllä hänen lapsenomainen olemus söi mielestäni roolista uskottavuutta todella paljon. Pienempi rooli ja noin ikäisensä esittäminen olisi ollut hänelle paikallaan, ja muutoin revyyn roolitukseen mukaan Suihkon lisäksi toinen aikuinen mies. Mutta olen vakuuttunut, että tulemme tästä Boeliuksesta vielä kuulemaan!

Erikoista: Tässä esityksessä viitattiin paljon monissakin kohdin nykyaikaiseen somekulttuuriin kaikkine systeemeineen. En tiedä johtuiko vitsien "huonous" minusta siitä, etten ymmärrä ko. maailmasta paljoakaan, jolloin vitsit eivät vain minulle auenneet. Toisaalta kun katsoin yleisöä, niin luulen, että minun vähäinen tietouteni nykyisestä somekulttuurista saattoi olla jopa varsin korkeata tasoa. Niin, tämäkin on sitä ajankohtaisuutta, mitä revyyltä edellytetään, mutta toisaalta, jos katsojat eivät saa siitä kiinni, niin ei kai sekään ole hyväksi.

RATA-ryhmä: Tuulen koira. Lappeenrannassa, Pulsan asemalla 27.7.2016.

Ai, hyvänen aika. Nyt se sitten on tapahtunut. Asia, joka on muutaman kerran ollut lähellä tapahtua, mutta nyt ei ollut enää lähellä. Minä myöhästyin teatterista! Syy, miksi on ollut muutaman kerran lähellä aiemminkin, on sama, miksi nyt myöhästyin: olin rekisteröinyt päähäni väärän alkamisajan! Mutta onneksi tapanani on mennä paikalle ajoissa, niin eipäs myöhästymistä onneksi tapahtunut kuin pari minuuttia (luulojeni mukaisesti olisimme olleet paikalla puolisen tuntia etuajassa).Kyllä otti päähän, kun vielä olin kaverinkin tähän samaiseen liemeeni saattanut. Onneksi ei suurempaa hätää tullut, pääsimme vielä katsomoon ja ajatukset täytyi vain pikaisesti kääntää teatteriasentoon.

Esityksen alku oli meille myöhästyjille armollinen. Näytelmään pääsi todella hyvin mukaan, vaikka pari ensimmäistä minuuttia jäikin näkemättä. Esityksen ensimmäinen puoliaika oli vahvaa näyttelemistä, hienoa tekemistä kaikin puolin. Mariina Niittymäen säveltämä musiikki tuki esitystä hienosti, ehkä jonkun yksittäisen kappaleen kohdalla mietin hiukan musiikin tyylillistä poikkeavuutta, mutta ei se mitään, kaikkinensa mielenkiintoisia lauluja, hienosti esitettynä sekä lauluin että soittimin. Samoin muu äänimaailma oli todella kaunista ja rytmitti hienosti esitystä.Tähän kun lisää vielä visuaalisen tunnelman, joka syntyi upeasta Pulsan aseman miljööstä, maisemasta, puvustuksesta ja toki myös kauniista kesäillasta, ei voi kuin todeta, että hienosti oli näytelmä tehty. Myös itse tarina kulki mielenkiintoisella tavalla eteenpäin, vaikka etukäteen hieman pelkäsin, että onko aihe, Paavo Ruotsalaisen elämä, kesäteatteriin liian raskas. Ei ollut.

Mutta väliajan jälkeen kaikki ei jatkunutkaan kuin "Strömsössä". Tai oikeastaan jatkui hetken, kunnes päästiin seuroihin. Seurat oli toteutettu hyvin vahvasti ja niissä oli tavoiteltu yleisölle aitoa seuratunnelmaa: näyttelijät olivat sijoittuneet kanssamme katsomoon ja yleisö osallistui laulamalla virsia. Ajatus on ollut ohjaajalla mielestäni loistava, kunnes "mopo karkasi käsistä". Seuroissa laulettiin useita virsiä, jotka olivat välillä todella pitkiä, ja joihin osa yleisöstä lähti antaumuksella mukaan. Siinä vaiheessa kun unohdan olevani teatterissa ja katselen kelloa, että milloin nämä seurat oikein loppuu, on joku mennyt vikaan. Voin sanoa tähänkin, että vähemmän on monesti enemmän. Niin tässäkin tapauksessa. Ohjaajan ajatus seurojen autenttisesta kokemisesta olisi varmasti tullut selväksi myös vähemmillä virsillä tai ainakin huomattavasti lyhyemmillä virsillä. Ja kun esitys päättyy virteen, jonka alettua yleisö nousee seisomaan kuten seuroissa tai jumalanpalveluksissa on tapana, voi ehkä aiheellisesti kysyä olinko minä teatterissa vai seuroissa. No, mikäli ohjaaja tavoitteli autenttista seuratunnelmaa, onnistui hän siinä tietenkin erinomaisesti, sillä näin tapahtui. Toisaalta minä ainakin läksin teatteriin ja mielelläni olisin myös lähtenyt kotimatkalle teatterista, enkä seuroista. 

Erityisesti ilahdutti: Erityisesti minua tässä näytelmässä ilahdutti jo aiemmin mainitsemani äänimaailma, jota mm. sepän työkaluilla tehtiin.

Erityisesti ihmetytti: Pulsan aseman miljöö oli tälle esitykselle kaunis näyttämö. Harmi vain, että ensimmäisen puoliajan aikana alkoi taustalla tapahtua väliaikatarjoiluun liittyvää liikehdintää. Kun näyttämö on auki taakse ja se lopulta rajoittuu itse rakennukseen, on päivän selvää, että kaikki siinä välissä tapahtuva toiminta vie myös katsojien huomiota, vaikkei se kuuluisikaan itse näytelmään.

Erikoista: Pienenä detaljina on mainittava, että näytelmän on kirjoittanut Matti Pajula. Paluumatkalla muistelin oman kesäteatterielämäni alkua. Menin mukaan ensimmäistä kertaa elämässäni kesäteatteriin, teatteriksi valikoitui läheinen Kontiolahden Kanavateatteri. Elettiin vuotta 1994. Näytelmä oli nimeltään "Pirtua, pirtua" ja sen ohjasi tämä samainen Matti Pajula.

Uusi iloinen teatteri (UIT): Melkoisia muskettisotureita. Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterissa 19.7.2016.

Olin jotenkin jostain antanut itseni ymmärtää, että tämä esitys olisi hyvä ja sen myötä esitykset ovat olleet varsin täysiä. Niillä odotuksilla läksin matkaan, ja ainakin siitä lähdettiin liikkeelle, että ei katsomossa kovin montaa tyhjää paikkaa ollut. Iltakin oli kaunis kesäilta, joten eikun esitys käyntiin vain.

Kun esitys alkoi, mietin hetken (ehkä minuutin tai pari), että mikähän juttu tämä on. Mutta kun siitä pienestä alkuhämmennyksestä pääsin eroon ja esitys lähti todenteolla lentoon, en voi muuta kuin hykerrellä. Tämä esitys oli kaikkea sitä mitä täydellinen kesäteatterielämys minulle voi ollakaan. Se oli taidokasta näyttelijäntyötä, se oli ammattitaitoista, mutta siltikin niin läsnäolevaa. Joskus ammattilaisesitykset jäävät vähän teknisiksi ja kylmiksi, mutta ei tämä, ainakaan esityksessä, jossa olin läsnä. Yhdessä kohtauksessa mm. Jussi Lampi tippui aivan totaalisesti roolistaan ja ulvoi naurusta pitkään ja kokosi itseään, mutta koko yleisö sai siitä vain lisäkipinää omalle naurulleen. Myös minä, vaikka normaalisti vastaavanlainen näyttelijän tippuminen häiritsisi minua suunnattomasti. 

Mitäs muuta täydellistä tässä minusta olikaan? No, teksti. Se oli uusi, nokkela, hauska, kesäteatterimainen, hulvaton, etenevä. Ohjaus oli loistava: esitys kulki, eikä jankannut paikoillaan, ei ollut pitkäveteinen, ei ollenkaan. Esitys oli toteutettu sopivaan mittaan n. 2 tuntia väliaikoineen. Lavastus oli nykyaikainen ja vain tarpeellinen oli lavalla. Puvustus tuki esitystä ja sekin oli hyvä. Musiikki oli onnistunutta ja ammattitaitoista, ja ne oli ohjattu erinomaisesti. Täydellistä oli esityksen jälkeinen tunne siitä, että tahtoisin nähdä tuon heti uudelleen. Muutaman kerran aiemmin olen kokenut samanlaisen fiiliksen esityksen jälkeen, mutta ei se kovin tavallista ole. Toki tietysti on muistettava, että toisenlaista genreä edustavien näytelmien (siis vakavampien aiheiden kohdalla), ei täydellisenkään esityksen jälkeen todellakaan tule tunnetta katsoa heti uudelleen, sillä silloin tunnetilat ovat aivan toisenlaiset.

Tokihan minä voisin tässä lähteä joitain yksittäisiä pikkunippeleitä ruotimaan, mitä olisi voinut tehdä toisin ynnä muuta sellaista, mutta kokonaisuus ajatellen se olisi sellaista nillitystä, etten viitsi sellaiseen ryhtyä, kun ei siihen mitään todellista tarvetta edes ole. Ei todellakaan.

Nyt toki voi joku miettiä, että edustaako tämä sitä täydellistä teatteria minulle. Joo ja ei. Tämä oli minusta täydellinen esitys, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö joku toinen, aivan toisenlainen ja toisenlaista genreä edustava esitys voi myös olla täydellinen. Esityksiä ei voi mielestäni sillä lailla vertailla. Tämä on yksi täydellisistä esityksistä ja on niitä ollut ennenkin, ja tulee olemaan vastakin. Se ei ole minulle genrestä kiinni, vaan sen ratkaisee aina toteutus, ja monesti myös hetki ja ajoitus. Voi olla, että tämä sama esitys onkin huomenna hieman erilainen. Monesti myös yleisö saattaa saada esityksen ihan toiseen sfääriin ja toinen yleisö vaikka latistaa fiiliksen.

Jos tahtoo mennä esitykseen, joka ei vakavuudellaan hurmaa, vaan naurattaa ja hymyilyttää alusta loppuun, niin tätä suosittelen. Jos taas on vakavampien esitysten ystävä, tämä näytelmä kannattaa jättää väliin. Täällä nimittäin minäkin, joka olen todella nihkeä teatterissa ääneen nauraja (hymyilen toki), suorastaan ulvoin välillä naurusta.

Erityisesti ilahdutti: Esityksessä oli musiikkia ja laulua, jotka kaikki oli toteutettu hienosti. Suurimman ihastuksen minussa sai aikaan Puntti Valtosen esittämä laulu, joka toteutettiin upeana a cappella versiona Jussi Lammen, Timo Kärkkäisen ja Mikko Rantanivan toimesta.

Erityisesti ärsytti: No, kun ei ärsyttänyt. Korkeintaan se, että hetken paistoi aurinko silmiin ;-)

Erikoista: Jos olette lukeneet näitä kirjoituksiani, niin olette varmasti jo jyvällä siitä, että en vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että yleisöä osallistetaan. Mutta tässä esityksessä sekin oli vedetty niin överiksi, että se oli jo hienoa. Paljastettakoon esityksestä sen verran, että yhdessä kohtauksessa Sari Siikander käveli yleisöön ja pussasi jotain katsojaa todella pitkään, varmaan noin puoli minuuttia. Se oli niin rohkeaa yleisön osallistamista, että en voi kuin nostaa hattua ja ennen kaikkea nauraa, niin teki koko katsomo, tämä pussattu mies ja ilmeisesti hänen vaimonsakin siinä vieressä.

Enon kesäteatteri: Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Enon Paukkajalla 16.7.2016.

Heti alkuun minun on sanottava, että tiesin jo etukäteen, että tämä näytelmä ei ole minun juttuni. Olen nähnyt sen eripuolilla varmaan pari-kolme kertaa, ja genrenä ja aiheeltaan se vain ei ole minun juttu. Menneen ajan "kuplettilaulajat" ja heidän elämänsä tarinat lauluineen eivät sytytä minua enää, ainakaan teatterillisesti. Noin yleisestikään en juuri pidä musiikkiin ja lauluihin pohjautuvista näytelmistä. Jossain muualla esitettynä en olisi mennyt tätä esitystä edes katsomaan, mutta nyt halusin mennä, koska se on Enossa ja koska halusin nähdä miten Rädyn Pekka sen toteuttaa.

Ennakko-odotukseni kävi toteen. Eihän tämä minun juttu ollut. Mutta monen muun varmasti on. Voin kuvitella helposti, että minua vanhemmat, jopa jo eläköityneet katsojat nauttivat esityksestä suuresti. Esityksenä se oli ihan ok. Näyttelijät olivat taitavia ja heidän esitystään oli kiva katsella. Laulut sujuivat ja soljuivat paikoin erittäinkin hyvin, eihän siinä mitään. Mutta jos ei tarina jaksa pitää intoani yllä, niin se on lähinnä tietysti minun ongelmani. Itse esitys ei kyllä ollut pitkäveteinen, kelloa siinä mielessä ei tarvinnut vilkuilla.

Mutta olihan tässä teatterillisesti myös monia ihmetyksen aiheita. Vaikka lavastus, tarpeisto, puvustus ja valaistus eivät tässä näytelmässä pääroolia ja -huomiota viekään, niin silti ihmettelen, että miten niihin ei panosteta käytännössä lainkaan. Lavastus, vaikkakin se tyylillisesti istuu näytelmään, oli käytännössä sama kuin viime vuoden näytelmässä ja sitä edellisenkin vuoden näytelmässä. Myös kuva Enon kirkosta oli viime vuotiseen tapaan seinällä. Vahva mielikuva tuli myös siitä, että Lempi Helismaata näytelleellä Tuija Långilla olisi ollut sama mekko kuin viime kesän näytelmässä. Rakenteellisesti Enon kesäteatterin katsomo ja näyttämö ovat niin tiiviisti yhdessä, että illan edetessä luonnon valo vähenee huomattavasti näyttämöllä ja itse ainakin aloin kaipaamaan jonkinlaista valaistusta. Näyttämön katossa paloi kirkas, "rakennustyömaatyyppinen" valo, joka vähän auttoi asiaan, mutta teki samalla näyttelijöistä hyvin kalvakoita. Soisin näkeväni Paukkajan illassa ihan muutaman kunnollisen, näyttämöä valaisevan teatterilampun. Myös taustalla näkyviä, lavastukseen kuulumattomia näkymiä myös peittäisin vaikka kankailla.

Kuka tykkää tämän tyyppisistä näytelmistä, menkää ihmeessä katsomaan, uskoisin, että tykkäätte, ehkä kovastikin. Jos taas olet minun kaltaiseni, etkä syty yleensäkään tämän tyyppisistä näytelmistä, kannattaa varmaan jättää väliin, ellet sitten halua mennä kannatuksen vuoksi, niin kuin minä tietyllä tavalla tein.

Erityisesti ilahdutti: Juuso Vesterinen sulatti jälleen kerran sydämeni. Minä voisin istua ja kuunnella hänen laulamistaan vaikka kuinka kauan, vaikka ensisijaisesti hän onkin lahjakas harmonikan soittaja. Juuso teki mielestäni erittäin onnistuneen Esa Pakarisen roolin: juuri sopivasti, ei yhtään likaa Esa Pakarista.

Erityisesti ärsytti: Noora Koski teki sinänsä loistavan Masa Niemen roolin. Mutta vaikka kuinka yritin, niin ärsytyksen puolelle se kuitenkin meni. Kävimme teatteriseuralaiseni kanssa keskustelun asiasta esityksen jälkeen. Olimme kumpikin samoilla linjoilla siitä, että Masa Niemessä on jotain "pyhää", joka rikkoutuu sillä, että selkeästi kuitenkin nainen (äänineen, kasvonpiirteineen) häntä esittää. Vaikka muutoin tekeekin sen erittäin hyvin.

Erikoista: Kesäteattereiden ihanuus on siinä, että ne pääsääntöisesti sijaitsevat toinen toistaan hienoimmissa miljöissä. Eipä Enon kesäteatteri Pielisjoen rannalla, Paukkajan virran liepeillä tässä taistossa huonommaksi jää monellekaan. Hieno on ympäröivä miljöö, ei käy kieltäminen.

Saimaan teatteri: Häät. Joutsenon työväentalo 14.7.2016.

Nyt minä olen ihan hämmennyksissäni, vielä muutama päivä esityksen jälkeenkin. Oli päivänselvää, etten kyennyt tämän blogikirjoituksen laatimiseen saman tien tai edes seuraavana päivänäkään. Enkä tiedä onko minusta tähän vieläkään. Kun en oikein tiedä mitä ajatella tästä esityksestä.

Lähtökohta oli se, että viime vuotisen Saimaan teatterin esityksen jälkeen olin aivan myyty. Myös se esitys alkoi jotenkin omituisesti, etten tiennyt mitä tästä tulee, mutta sitten kun se tuli, niin kolahti ja kovaa. Tämän vuotinen esitys, Häät, alkoi jo käytännössä lippujonossa, kun kaaso ja muut häiden järjestäjät tulivat ohjeistamaan meitä "häävieraita". Kohta myös hääpari kurvasi paikalle ja mekin pääsimme lipumaan sisään. Tässä vaiheessa olin hieman jäykkänä ajatuksesta, että kuinka paljon meitä osallistetaan tässä esityksessä, minä kun en tunnetusti siitä pidä. No, sen suhteen ei huolta, osallistaminen oli vähäistä ja enemmänkin näennäistä.

Varsinainen esitys alkoi yhtä hämmentävissä ja oudoissa merkeissä kuin viime vuotinenkin esitys. Nyt erona viime vuotiseen vain se, että samoissa merkeissä mentiin loppuun saakka, kolahdusta ei tapahtunut missään vaiheessa. Näytelmässä parodioitiin perinteisiä suomalaisia häitä ja otettiin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta valitettavasti se kaikki tehtiin minusta jotenkin niin omituisella ja pinnalliseksi jäävällä tavalla, että näytelmä jätti minuun vain ikävän hämmennyksen. Jos viinan juonti ja humalassa tokkurointi, ja loppuun asti vessanpöntöllä näytetyt, pitkäkestoiset pieru- ja kakkahuumorit ei uppoa, niin siitä seuraa vain syvä vaivaannus. Lisäksi ihmettelen sitäkin, että miksi ihmeessä näin taitavalla näyttelijäsakilla pitää alentua siihenkin halpamaiseen naurattamiskeinoon, että puetaan miehiä naisiksi ja päinvastoin.

Teksti siis minusta ontui, mutta myös ohjaus, ja ennen kaikkea keinot, joilla lopputulokseen päästiin. Jäin miettimään esityksen jälkeen mikä olisi tämän esityksen kohderyhmä. Luulen nimittäin, että Joutsenon työväentalolla ollut varsin ikääntynyt yleisö, ei ehkä ollut ihan tämän näytelmän ykköskohderyhmä. Ainakaan nauru ei ollut koko salilla yhtä herkässä kuin viime vuonna, joskin olihan tässäkin näytelmässä myös kohtia, joissa minäkin edes hymyilin, saatoin jopa nauraakin. Toisaalta voisin kuvitella, että osalle yleisöstä meni yli kovaa ja korkealta myös yllättävän runsaat englanninkieliset kohtaukset.

Mutta ei se mitään, tämä oli tällainen tänä vuonna. Aina ei voi onnistua, aina en minäkään tykkää. Mutta jos vain mahdollista, niin aion kyllä mennä ensi vuonnakin katsomaan tämän ryhmän esityksen, sillä lahjakas porukka tämä kaikesta huolimatta on!

Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli lukuisia hienosti toteutettuja yksityiskohtia. Yhtensä sellaisena mainittakoon vaikkapa viinanjuonti pullosta.

Eniten ärsytti: En vaan voi sille mitään, että minusta vessassa tapahtuneet ripulointi- ja pierukohtaukset olivat erittäin kiusallisia ja epämiellyttäviä, varsinkin kun istuin lähes siinä vessanpöntön vieressä. Ikävä kyllä, ei naurattanut, ei sitten yhtään.

Erikoista: Saimaan Teatteri koostuu taitavista nuorista teatterialan ammattilaisista, jotka kiertävät Saimaata veneellä, esiintyen toistakymmentä kertaa eri paikoissa, eri puolilla Saimaata.

Tasihinin talon kesäteatteri: Omena putoaa. Lappeenrannassa 12.7.2016.

Olen asustellut reilu kymmenkunta vuotta Lappeenrannassa ja muutama vuosi sitten törmäsin Tasihinin talon kesäteatteriin. Astuessani tuolloin sisään tähän keskellä Lappeenrannan keskustaa olevaan sisäpihamiljööseen olin aivan myyty. Ja sama vaikutus oli nytkin. Aika pysähtyy ja miljöö on aivan mielettömän hieno, jo sitä katsellessa sielu lepää. Tälläkin kertaa näytelmä sijoittuu jonnekin 40-luvulle, jota miljöö sinällään tukee. Tällä kertaa säiden haltija ei ollut täysin puolellamme, sillä sää oli varsin epävakainen ja saatiin yksi pidempi sadekuurokin esityksen aikana. Se ei onneksi häirinnyt esitystä millään lailla, ei näyttelijöiden suoritukseen, ei kuuluvuuteen, eikä katsojan viihtyvyyteen, kun olin osannut varustautua oikein: pitkä ja paksu sadeviitta ja lippalakki estämässä veden valumisen silmälaseihin. 

Tässäkin näytelmässä, kuten monessa muussakin tänä kesänä nähdyssä, näyttelijöiden ikäskaala oli erittäin laaja, aina lapsista jo ikääntyneeseen herraan, ja jokainen hoiti oman roolinsa tyylikkäästi. Vaikka näytelmä olikin tietyllä tavalla vanhentunut, se ei minusta häirinnyt lainkaan, koska näytelmän teemat ovat varsin ajankohtaisia edelleenkin. Näytelmä itsessään soljui eteenpäin näiden hyvien ja tasaisten näyttelijäsuoritusten kera, mutta tämäkin näytelmä jätti jälkeensä olotilan, että "kulkihan se, mutta ei siinä jotenkin mitään tapahtunut". Varsinkin ensimmäinen puoliaika oli hieman turhan hidastempoinen. Ehkä tässä tekstin tempossa juuri näkyy se näytelmän ikä, ja se on hiukan vierasta nykypäivänä. Väliajan kanssa esitys kesti parisen tuntia ja uskon, että vartinkin nipistäminen näytelmästä olisi ryhdittänyt sen paremmalle tasolle ja tuonut sen jotenkin nykyaikaan paremmin, vaikkakin ollen ihan siellä omalla ajallaan.

Puvustus oli hyvää ja värikästä, aikakauteen ja teemaan sopivaa, minä tykkäsin. Niin nyt kuin monesti ennenkin olen huomannut Pöyhölän puvustuksesta pitäväni. Myös lavastus oli hyvä ja sopivan niukka, vain tarpeellinen oli tuotu lavalle. 

Erityisesti ilahdutti: Tashinin talon sisäpihamiljöö on niin hieno, että jo pelkästään sen takia kannattaa mennä sisäpihalla järjestettyihin tilaisuuksiin.

Erityisesti ärsytti: Tatuoinnit ja lävistykset ovat nykypäivää ja ne ovat kantajiensa omia valintoja ja asioita, ja niitä en sinänsä tahdo kritisoida. Mutta kun esitetään näytelmää, joka sijoittuu 40-luvulle, niin olisin minä toivonut, että isot tatuoinnit ja lävistykset olisi häivytetty puvustuksella, maskeerauksella tms. pois. Vaikka kuinka oli kyse laitapuolen kulkijoista tms. naisihmisistä, en oikein jaksa uskoa, että tuohon aikaan heillä on ollut noin paljon ja suuria tatuointeja tai lävistyksiä. Jos niitä on ollut lainkaan...

Erikoista: Miljööseen ihastuneena, ihmettelen suuresti näytelmävalintaa. Miksi ihmeessä tehdään kesäteatteriin näytelmä, joka tapahtuu yhdessä huonessa? Itse olisin suosinut mieluummin näytelmää, jossa ympäristö voidaan hyödyntää mahdollisimman laajasti (kuten aiempina vuosina) ja jättänyt tämän tekstin talven varalle sisäteatteriin.

Teatteri Möhkö: Rajalla kulkijat. Ilomantsin Möhkössä 9.7.2016.

Tänään tie vei kesäteatterin merkeissä Ilomantsin Möhköön Koitajoen rannalle hienoihin maisemiin. Sääkin suosi meitä ja esitystä siinä mielessä, että sade malttoi pysyä poissa, ellei nyt yhtä ehkä minuutin mittaista pientä tihuutusta lasketa. Möhkössähän ollaan taivasalla, niin katsojat kuin näyttelijätkin. Ja tätä en sano millään pahalla, sillä minusta se on tietyllä tavalla kesäteatteria aidoimmillaan.

Itse esitys oli visuaalisesti erittäin kaunis. Puvustus oli yhtenäinen ja esitys oli ohjattu niin, että näyttelijät olivat sijoitettu näyttämölle suunnitellusti ja hienosti, olipa sitten kyse isommista joukkokohtauksista tai pienemmistä esilläoloista. Myös lavastus tuki tätä kaikkea ja ennen kaikkea jätti tilaa jokimaisemalle, joka jotenkin vahvisti visuaalisuutta, vaikka ei itsessään näytelmään kuulunutkaan.

Näyttelijät olivat tasavahvoja, ja kaikki onnistuivat rooleissaan hyvin.Täälläkin näyttelijöiden ikäskaala oli hyvin laaja, aina taaperosta ikäihmisiin, ja suhteellisen paljon myös lapsia ja nuoria. Se on hienoa, sillä se tietää teatterille myös tulevaisuutta. Parasta antia näytelmässä oli mielestäni Joonas Nuutisen musiikki. Tämä lahjakas nuori mies ei ole vielä toistaiseksi pettänyt minua koskaan, missä vain teatterissa olenkaan Joonaksen musiikkiin törmännyt. Laulut olivat myös ryhdikkäästi ja hyvin esitettyjä, vaikkeivät kaikki solistit mitään laulajia olleetkaan. Joidenkin laulujen kohdalla kuuluvuus oli hiukan heikko ja hieman ihmetytti, miksi kaikkia solisteja ei oltu mikitetty, kun osa kuitenkin oli.

Tarina ja näytelmä kulki varsin soljuvasti eteenpäin, mutta silti tämän esityksen suurin ongelma oli sillä saralla. Tarina piti sisällään Suomen historiaa ja Amanda Kähkösen sekä hänen lähipiirinsä elämää vuodesta 1917-1957. Suomen historia tuotiin näyttämölle varsin kliseisillä tavoilla, jotakin uudenlaisempaa näkökulmaa olisin kaivannut. Amanda Kähkösen elämäkin kulki pääsääntöisesti varsin perinteistä kaavaa pitkin, joskin onneksi pientä yllätyksen tynkää oli toiselle puoliajalle tarinallisesti saatu. Siis kuten sanoin, tarina ja näytelmä kulki kyllä, mutta toisaalta oli tunne, ettei näytelmässä oikein tapahtunut mitään, erityisesti ensimmäisellä puoliajalla. Senpä vuoksi näytelmää olisi voinut aika helpostikin myös lyhentää varmasti sen puolisen tuntia, nyt esitys välikoineen kesti kuitenkin kolmisen tuntia.

Kiitosta näytelmälle pitää luonnollisesti antaa siitä, että se sijoittui paikallishistoriaan. Toisaalta jossain vaiheessa esiintynyt varsin runsas karjalankielen käyttö nopeassa puheessa toi jonkin verran hankaluuksia ymmärtää puhuttua. Uskon tämän näytelmän olevan erityisesti vanhemman väen mieleen, vaan eipä tuo pahaa tehnyt minullekaan.

Erityisesti ilahdutti: Oli aivan uskomattoman hienoa seurata teatterin nuorimman näyttelijän, noin 3-4 -vuotiaan Kiira Jäniksen näyttämöllä oloa. Siellä se pikkuinen tyttö hoiteli todella tyylikkäästi, itsenäisesti ja hienosti hänen ikäisekseen ison roolin, useine repliikkeineen ja lauluineen. Aivan mielettömän upea pikkuneiti!

Erityisesti ärsytti: Vaikka esitys oli visuaalisesti todella hieno, oli siellä joitakin pieniä asioita, jotka oli jätetty puolitiehen. Esimerkkinä mainittakoon yhden näyttelijän jalassa olleet nykypäivän El naturalista -kengät, ja näytelmässä kuitenkin elettiin vuosia 1917-57!

Erikoista: Ensi vuonna tarina jatkuu Syrjän voima -nimisellä näytelmällä nykypäivään saakka. Toivottavasti jatko-osa on tarinallisesti hieman tapahtumarikkaampi ja historiallisesti vähemmän kliseinen. Muilta osin toivon laadun säilyvän entisellään!

Teatteri-traktori: Kolme iloista rosvoa. Joensuun Sinkkolassa 3.7.2016.

Luvassa laadukasta, iloista ja hyväntuulista lasten teatteria. Näillä odotuksilla läksin katsomaan Teatteri-traktorin esitystä, voinee jo sanoa, että joka vuotista perinnettäni. Monia kertoja olen ollut katsomassa ihan aikuisporukalla, tällä kertaa mukana oli myös "herra lähes 4 vee". Ja kyllä Kolme iloista rosvoa ilahdutti minua ja seuruettani myös tänäkin vuonna.

Tunnelma näytelmässä oli iloinen, touhukas ja rempseä ja Kardemumman kylän tapahtumia oli oikein mukavaa seurata tai jopa olla osa sitä, ilman että joutui osallistetuksi sen suuremmin näytelmään. Näytelmän tunnelmaa korostivat hieno ja värikäs puvustus, oivallinen lavastus sekä ilmeikkäät ja iloiset näyttelijät. Minusta on aina todella hienoa olla seuraamassa mukana näytelmää, jossa näyttelijöiden ikäskaala on laaja, kuten tässäkin. Nuorimmat näyttelijät olivat selkeästi lapsia ja vanhimmat taas takuulla aikuisia. Ja siitäkin huolimatta näyttelemisen taso oli tasainen ja laadukas. Jos nyt jotain vähän heikohkoa, niin kuuluvuuden kanssa oli välillä hieman ongelmia, vaikka eturivissä istuimmekin. 

Suurinta iloa koko seurueellemme toi rosvot. Tai roistot, niinkuin tämä pieni herra heitä kutsui. Erityisen jännää hänelle oli, kun rosvot kävivät varastamassa hänen popcorn-astiastaan pari pop cornia. Tätä on muisteltu pitkin viikkoa. Rosvojoukko (Teemu Heikkinen, Meeri Toivonen ja Iiro Tuovinen) oli näyttelijäsuorituksiltaan vahva ja tasainen kolmikko, jonka elämistä kulkuineen, lauluineen ja soittoineen oli hienoa katsella. Lisäksi pitää nostaa esiin myös tuplaroolin Listinä ja Topiaksena tehnyt Tuomas Salopuro, joka teki loistavaa työtä lavalla. Tämä rooli oli enemmänkin meidän aikuisten mieleen.
 

Jos nyt jotain olisi suonut tehtävän toisin, niin näytelmä olisi vain parantunut siitä, että sitä olisi hieman tiivistetty ja lyhennetty. Paikka paikoin tempo ja meno oli vähän hitaampaa ja löysempää ja sen huomasi omien ajatusten lisäksi myös siitä, että eturivin pienemmät lapset alkoivat keskittyä enemmän omiin temppuiluihin maassa olevilla patjoilla kuin itse näytelmään. Kun sitten taas näytelmässä alkoi tapahtua, omat leikit jäivät välittömästi ja alkoi pistämätön tapitus estradille päin.

En voi muuta kuin suositella. Menkää ihmeessä katsomaan ja kannustamaan samalla paikallisia nuoria teatterintekijöitä. Ja kyllä tätä näytelmää todellakin kelpaa mennä katsomaan myös ilman lapsia, jos niitä ei mukaanotettavaksi ole.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmä oli kokonaisvaltainen paketti väliaikaohjelmineen, jolloin näyttelijät järjestivät lapsille kaikenlaista näytelmään liittyvää aktiviteettiä ja ilman lisämaksuja.

Erikoista: Hienoa, että Sinkkolan tila sai jäädä kaupunkialueelle ja siellä on mahdollista mm. tämän kaltaiset tapahtumat ja ne alueen eläimetkin, joita meidänkin seurueessa kovasti ennen esitystä ja myös väliajalla ihmeteltiin.


P.S. Valokuvan rosvoista on ottanut Antero Lehikoinen. Kuva on otettu Teatteri-traktorin nettisivuilta ohjaaja Tomi Kervisen luvalla. Myös itseottamamme kuvan, jossa näkyy myös näyttelijöitä, julkaisuun on Kervisen lupa.

Karvion teatteri: Uuden henki (Valamo-trilogian viimeinen osa). Heinävedellä 2.7.2016.

Tämän kesän ensimmäinen kesäteatteri kotiseuduilla. Ja trilogian kaksi ensimmäistä osaa nähneenä odotukset olivat varsin korkealla. Mutta voi itkujen itku... Tämä trilogian viimeinen osa ei yltänyt lähellekään edeltäviä osiaan, ei tarinallisesti sen enempää kuin esityksellisestikään. Tämä näytelmä oli valitettavasti iso pettymys.

En tiedä oliko käsikirjoittaja Lauri Jänis ammentanut kaikkensa jo kahteen edelliseen osaan, vai johtuiko se siitä, että tässä viimeisessä osassa oltiin liian lähellä nykyaikaa liikuttaessa 70-80 -luvuilla, mutta tarinallisesti tällä näytelmällä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Myös juonellisesti tarina oli sikäli läpinäkyvä, että alusta alkaen oli selvää mitä päähenkilöille tulee tapahtumaan. Yllätyksellisyys uupui täysin.

Hämmentävää oli myös se, että aiemmin näyttelijöiden taso on ollut oikeinkin hyvää harrastajanäyttelijätasoa, nyt esitys oli välillä lähes tuskallista katsottavaa. Valitettavan monen ilmaisu oli repliikistä toiseen huutamista, myös tekstin haltuunotto oli vielä vaiheessa. Näyttelijät takeltelivat repliikeissään ja paikka paikoin näytelmä jopa pysähtyi, kun näyttelijät hakivat repliikkejään. Ihmettelin, miksi näytelmässä ei käytetty kuiskaajaa, jos/kun näyttelijät eivät pysty edes auttamaan toisiaan "black out" -tilanteissa. Minusta huomattavasti pienempi paha on reilusti kuiskaajan käyttö, kuin se, että näyttelijätoveri suhisee lavalla kolleegalleen, että sinun pitää nyt sanoa sitä sun tätä. Varsinkin kun nämä suhinat myös eturiviin asti ainakin kuuluivat. No, teksti varmasti läpimenojen myötä sujuu paremmin, nythän oli vasta toinen esitys.

Esitystä katsottaessa ihmetytti myös ajan kuvaus. Puvustukseen, jolla aikaa olisi voitu loisteliaasti kuvata, ei oltu juurikaan panostettu, tai siltä se ainakin tuntui. Joku yksittäinen kolttu tai puku toi aikakauden mieleen, suurin osa muistutti jostain menneestä sijoittumatta erityisesti millekään aikakaudelle. Sen sijaan aikaa kuvattiin päälleliimatuilla tarinoilla musiikkipätkineen, aina Elviksestä Pelle Miljoonaan. Nämä jäivät kyllä jotenkin irrallisiksi, ainakin minun makuun. Toinen ihmetystä aiheuttava tekijä oli kiireen ja ruuhkaisuuden kuvaus. Sitä hoettiin sanallisesti näytelmän alusta loppuun, mutta ilmauksessa tai ohjauksessa se ei kyllä näkynyt oikeastaan millään lailla. Olisin odottanut kiireen tunnun luomiseksi sanojen lisäksi myös tekoja.

Näyttämö itsessään on mukava ja erilainen. Kun normaalisti katsomo sijoitetaan rinteeseen ja näyttämö tasaiselle, oli tässä näytelmässä, kuten edeltäjissäänkin, näyttämö sijoitettu oivallisesti rinteeseen. Tämä ratkaisu taustalla alkavine metsineen tuo loistavaa vaihtelua ja ennen kaikkea hienoa ulottuvuutta ja syvyyttä näyttämöön.

Erityisesti ilahdutti: Vesa Kervinen oli mielestäni näyttelijöistä ainoa onnistuja. Hän toi näyttämölle uskottavan ja hienon Pentti Saarikosken.

Erityisesti ihmetytti: Usean näyttelijän tapa replikoida huutamalla.

Erikoista: Miten trilogian viimeinen osa voi olla kahteen ensimmäiseen osaan verraten tällainen floppi? Niin tekstillisesti kuin ohjauksellisestikin. Vaikea ymmärtää.

Teatteri Imatra: Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen. Imatralla, Kruunupuiston kesäteatterissa 28.6.2016 (ensi-ilta).

Tunnustan. Läksin teatteriin epäilevin mielin. Epäilevin mielin, koska näytelmä kertoi Kekkosesta. Epäilevin mielin, vaikka tiesin näytelmän olevan jonkin sortin komedia. En vain pystynyt uskomaan, että ihan oikeasti Kekkosen elämästä kertova näytelmä olisi tehty hauskaksi kesäteatteri-iloitteluksi, sillä kesäteatteriin en haluaisi lähteä katsomaan Kekkosesta tehtyä draamaa. Mutta epäilykset häipyivät heti esityksen aletttua, ja onneksi tuli lähdettyä.

Olen tämän todennut joskus aiemminkin, että eihän se esitys nyt voi huono olla, jos hymy huulilla istun käytännössä esityksen alusta loppuun saakka, välillä jopa ääneen nauraen. Tämä Kekkonen on siis viihdyttävä, hyväntuulinen ja hauskakin. Siis juuri sopivaa kesäteatteria.

Näytelmä kertoo Kekkosen elämäntarinan syntymästä, tai oikeastaan jo ennen syntymää, aina kuolemaan, itseasiassa kuolemattomuuteen, saakka. Näytelmä tehdään viiden näyttelijän voimin, rooleja tosin oli useampi kymmenen. Heiluriovet vain viuhuivat kun näyttelijät hikihatussa kiisivät lavalta takaoven kautta lavalle, rooliaan muutellen. Näyttelijät tekivät huikaisevaa työtä ja sitä oli ilo katsella. Kun Kekkosnäytelmästä puhutaan, luonnollisesti lavalla kävi monet tunnetut poliitikot, joita näyttelijät imitoivat loistavasti. Jussi Puhakan esittämä Paavo Väyrysen hahmo oli kyllä loistavin kaikista, ja sai aina runsaat naurut yleisöstä, minultakin. Jossain vaiheessa mietin kyllä kaikesta huolimatta, että olisiko kuitenkin kannattanut pestata näytelmään yksi naisnäyttelijä lisää. Esitys oli täynnä hauskoja ja huvittavia kohtauksia, ja sen vuoksi minusta oli jokseenkin halpamaista ostaa lisänauruja sillä, että muutaman kerran miehiä oli puettu naistenrooleihin. Niissäkin naisrooleissa olisi ollut hauskuutta riittämiin, vaikka esittäjänä olisi ollut nainenkin. Mutta kovastihan tuo tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan, kun mies saapui lavalle mekossa. Minulta kyllä näissä kohdin pääsääntöisesti hymy hyytyi.

Näytelmän lavastus oli jokseenkin erikoinen, mutta se oli juuri täydellisen yksinkertainen ja mielestäni kekkosmainen ja tuki näytelmän toteuttamista erinomaisesti.Tykkäsin. Myös puvustuksessa oli tehty hienoa työtä. En tiedä oliko yleisön varsin runsas osallistaminen ohjaajan ratkaisu vai tekstin sanelemaa, mutta se nyt on sellainen kaksipiippuinen juttu. Tämä yleisö tuntui olevan innoissaan näytelmään mukaanpääsemisestä, itse en ollut. Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiintyminen on minulle luonnollista, en silti mahda sille mitään, että en välttämättä pidä siitä, että joudun lavalle valmistautumatta. Ja teatterissa myöskin mielelläni nautin vain katsomisesta, en esitykseen osallistumisesta. Olkoonkin se rooli vaikka sitten kiukaan sihinä, kuten tässä näytelmässä. Mutta se kiukaan sihinä ei tosiaan ollut ainoa yleisöä osallistava asia, niitä oli useita, ja yleisöstä jopa haettiin lavalle nainen ojentamaan kukkaset presidentti Kekkoselle hänen saapuessaan Naantaliin. No, kuka tykkää mistäkin, tästä tyylistä minä en pidä, en tässä esityksessä enkä missään muussakaan.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin istuin näytelmän hymy huulilla käytännössä lähes alusta loppuun. Toki näytelmä piti sisällään myös vakavampia kohtauksia, varsinkin näytelmän toisella puoliajalla. Niiden aikaan minulla katsojana valitettavasti hiukan ote herpaantui, ehkä ne jäivät jotenkin vähän irrallisiksi kohtauksiksi. Toisaalta olen sitä mieltä, että hymy ja naurukin toimii parhaiten, kun välillä voi niistäkin hieman hengähtää.

Historia ei ole minun vahvimpia osa-alueitani, ei todellakaan. Silti sen verran tiedän Kekkosesta, että esitys avautui minulle täysin. Vaikka esitys ei varsinaisesti olekaan mikään historiallinen näytelmä, jäin miettimään sitä, että mitenkähän tämä näytelmä avautuu jollekin nuoremmalle katsojalle, jolle Kekkonen on vain joku entinen Suomen presidentti. En tiedä, olisi hauska kuulla. Toisaalta kesäteattereiden massat taitaa näppituntumalla sanoen olla yli 40-vuotiaita, itse asiassa jopa yli 60-vuotiaita, joten tälle porukalle Kekkosen elämän kohokohdat ja käänteet ovat varmasti erittäin tuttuja.

Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan. Tätä suosittelen vilpittömästi, vaikka lippujen hinnat ovatkin ammattiteatteritasoa eli lähemmäs 30 €.

Erityisesti ilahdutti: Loistavat imitaatiot.

Erityisesti ärsytti: Yleisön todella runsas osallistaminen.

Repliikki: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...

RATA-ryhmä: Siintävät vuoret. Lappeenrannassa, Pulsan asemalla 22.6.2016.

Tämän illan teatteriryhmä oli minulle uusi tuttavuus. Viime kesänä olin jo menossa katsomaan heidän esitystään, mutta synkkä sade sai minut perumaan lähtöni. Tänään ei ollut sääongelmia. Iltaan loi tunnelmaa mitä kaunein kesäsää ja siihen kun lisää todella hienon vanhan Pulsan aseman miljöön, niin ei voi valittaa, ei todellakaan.

Itse näytelmä esitettiin tulen ympärillä. Nuotio loimusi keskellä koko esityksen ajan, esiintyjät ympärillä, ja me katsojat rinkinä kaiken ympärillä. On aina mukavaa, kun näyttämö (ja katsomokin) on perinteisestä poikkeava, ja tänään näyttämö katsomoineen sopi tähän esitykseen täydellisesti. Esitys oli ohjattu hienosti huomioiden erilaisen näyttämön ja katsomon, eikä kertaakaan tullut mieleen, että nyt en näe tai kuule. Näyttelijät liikkuivat ja pyörivät luonnollisesti koko esityksen ajan.

 
Tarina oli kaunis ja herkkä, eräänlaiseksi rakkaustarinaksikin sitä voitaneen kutsua. Minulle teksti oli tämänpäiväiseen mielialaani ehkä aavistuksen liian paatoksellinen ja siksi paikoittain jotenkin raskas tai työläs. Paatoksellista tuntua vahvisti miespääosan esittäjän läpi esityksen kantava hyvin vahva runollinen ilmaisutyyli. Alkuun mietin, että ärsyttääkö se minua vai onko se juuri se tämän esityksen suola. Kun naispääosan esittäjä astui lavalle, kävi tämä miehen runollinen tyyli hieman häiritsemään. Muutoin esiintyjät olivat mielestäni tasavahvoja lahjakkaita nuoria, joita oli ilo katsella ja kuunnella.

Olen ilahtunut siitä, että kesäteatterien lisääntymisen myötä, myös tarjonnan laatu on laventunut. Jos kuka on nk. perinteisten, "hauskojen höpöhöpö"-kesäteattereiden fani, kannattaa tämä RATA-ryhmän esitys kiertää kaukaa, mutta mikäli mieleen ovat myös vakavammat tekstit, suosittelen suuntaamaan Pulsan asemalle. Vielä on jokunen esitys jäljellä.

Erityisesti ilahdutti: Tunnelma nuotion ympärillä oli tiivis ja keskittynyt, ja esitys oli aidosti läsnä.

Erityisesti ihmetytti: Tarinassa jäi jotenkin epäselväksi ajalliset ulottuvuudet. Mikä oli nykyaikaa, mikä menneisyyttä, mitä aikaa elettiin milloinkin?

Erikoista: Keskellä maalaismaisemaa, pois kaupungista on vanha Pulsan asema, upeine miljöineen. Ennen kaikkea iloisen yllätyksen tuotti vanhasta asemarakennuksesta löytyvä ihana kahvila ja sisustuskauppa!

Teatteri Kesy: Pekka Puupää kesälaitumilla. Lappeenrannassa 14.6.2016.

Avasin tämän vuoden kesäteatterikauden Lappeenrannassa Linnoituksen kesäteatterissa, missä Teatteri Kesy oli tarttunut Pekka Puupää -tarinaan. Odotukset olivat korkealla, sillä Kesy on perinteisesti tehnyt laadukasta teatteria. Nyt joudun kyllä ikäväkseni toteamaan, että tämä esitys jäi sellaiseen "ihan kiva" -osastoon, hurmos ja hekuma jäi kokematta.

Jostain muistelen lukeneeni, että näytelmää mainostettiin koko perheen näytelmänä. Siinäpä se kompastuskivi olikin valmiina. Tämä ei ole ensimmäinen, ja valitettavasti tuskin on viimeinenkään näkemäni esitys, jota yritetään tehdä koko perheelle. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Lastenteatteri on lastenteatteria ja aikuisten teatteri aikuisten teatteria. Ja sitten kun lasten ja aikuisten teatterin sotkee, niin lopputulos on, niin kuin nytkin, teatteria "ei kenellekään", ei oikein lapsille eikä aikuisillekaan. Erityisesti ensimmäinen puoliaika oli katsojana hieman hämmentävä, kun esitys piti sisällään monia lastenteatterin hauskuuttavia elementtejä, jotka eivät aikuisia naurattaneet, mutta toisaalta myös monia aikuisille suunnattuja osia esim. musiikkivalinnat. Toinen puoliaika olikin näin aikuisena jo huomattavasti viihdyttävämpää, mutta siitä uupuikin mielestäni päälleliimatut lastenteatterin elementit. Ja nyt on toki syytä korostaa sitä, että minä käyn mielelläni katsomassa myös lastenteatteria, joten sikäli siinä lajityypissä ei ole mitään kritisoitavaa.

Muutenkin tässä esityksessä väliajan jälkeinen puolikas oli mielenkiintoisempi, ryhdikkäämpi ja tempoltaan minusta parempi. Ja myös kaikkinensa tasokkaampi. Esimerkiksi ensimmäisten laulujen osalta tuli hieman myötähäpeää, kun laulut olivat irrallisia, päälleliimattuja, jopa "nytpä tässä vähän laulamme" -tyyppisien repliikein juonnettuja, ja eikä ne tainnut musiikillisestikaan ihan putkeen mennä. Väliajan jälkeen laulajatkin saivat musiikista kiinni ja laulutkin alkoivat kuulostaa hyviltä ja äänet soivat kauniisti. Sen sijaan koko näytelmän ajan esitystä taustoittanut haitarimusiikki sopi näytelmään kuin nappi silmään ja se johdatteli näytelmää mukavasti eteenpäin.

Roolitus näytelmässä oli oikein onnistunutta, näyttelijät olivat tasaisia, ja Kesyn väestä löytyi mukavasti päähahmojen Pekan, Pätkän ja Justiinan kokoiset ja näköiset näyttelijät. Niin syvälle näiden hahmojen habitukset ovat suomalaisten mielissä iskostuneet, että se olisi varmasti ollut tietynlainen itsemurha lähteä näitä hahmoja ulkoisesti toisenlaisiksi rakentamaan. Näyttelijän työ oli kaikilta osin tarkkaa ja sinänsä hyvin ohjattua. Puvustus oli näytelmään sopivaa ja juuri täydellisen iloista, niin kuin minusta olla pitääkin Pekka Puupää -näytelmässä. Lavastus puolestaan oli nykyaikaisen niukkaa, mutta hyvin näytelmää tukevaa.Ja estradia hyödynnettiin esityksessä laajasti, siitä kiitokset.

Loppujen lopuksi näytelmä oli ihan leppoisaa katseltavaa, ja ei siellä aika pitkäksi tullut. Mutta ei tämä mitään hurraa -huutojakaan synnyttänyt. Mietittiin esityksen jälkeen työkaverini kanssa, että suosittelisimmeko tätä näytelmää muille. No, vähän jäätiin kumpikin pyörittelemään ajatusta. Ei tämä missään tapauksessa ole niitä "pakko nähdä" -näytelmiä, mutta toisaalta ei se nyt ole hassumpi tapa kaunista kesäiltaa viettää tämän Pekka Puupäänkään seurassa. Otapa tästä nyt sitten selvää.

Erityisesti ilahdutti: Ylipäänsä iloitsen siitä, että Pekka Puupää -näytelmä tehtiin. Näitä näkee harvoin. Minunkin oma haaveeni olisi päästä joskus tekemään Justiinan rooli :-)

Erityisesti ärsytti: Jos kerran murretta halutaan puhua, niin puhutaan sitten kanssa. Jos kerran muita sanoja "viännetään", niin esimerkiksi kyllä Pekka esitellessään itsensä olisi takuulla sanonut sitten myös "Puupiä" eikä "Puupää".

Repliikki: Asiahan ei tietysti minulle kuulu...

Tästä se alkaa

Olen pohdiskellut blogin perustamista jo vuosia. Aiheitakin on tullut ja mennyt. Jonkinlaiseen saamattomuuteen ne ovat aina kaatuneet. Viime kesänä ryhdyin omalle facebook-sivulleni kirjoittamaan arvioita/kritiikkejä/ajatuksia kesäteatteriesityksistä, joita kävin katsomassa. Ja niitähän kertyi. Kokonaiset kolmekymmentä kappaletta. Olisi ollut vielä elokuulla pari mielenkiintoista esitystä katsottavissa, mutta sitten ajattelin, että eiköhän tuossa ole jo yhdelle kesälle tarpeeksi teatteria. Mutta blogin perustaminen jäi kytemään päähän.

Eilen kävin katsomassa tämän kesän ensimmäisen kesäteatteriesityksen. Jotenkin tuntui, etten enää viitsi niitä esityksiä facebookissa ruotia, ja jäin pohtimaan blogin perustamista, päätyen jälleen kerran viitseliäisyyden puutteeseen. Avauduin tästä facebookissakin, ja sain kannustusta blogin aloittamiseen. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, oman teatteriblogin äärellä.

Teatteriesityksiä käyn vuosittain katsomassa muutamia kymmeniä, riippuen vähän ajasta ja mahdollisuuksista kulkea. Ennätykseni on jostain parinkymmenen vuoden takaa, jolloin yhden vuoden aikana kävin katsomassa kuutisenkymmentä teatteriesitystä. Siis kyllä... Enemmän kuin yhden per viikko! Se vuosi oli hieno, mutta sillä oli seurauksensa, joka kantaa vieläkin jälkiään: Olen melko kriittinen teatterikatsoja. Toisaalta kesken esityksen poistumiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Esityksen siis pitää olla todella surkea, mitäänsanomaton, suorastaan tyhjä, että luovutan kesken. Kriittisyydestäni huolimatta, osaan myös antautua teatterin vietäväksi hyvin monentasoisiin esityksiin.

Tässä blogissani tulen kirjoittamaan tulevista teatterielämyksistäni. No, sikäli astun menneisyyteen, että eilisestä esityksestä alkaen meinaan kirjoitella. Ja ehkä saatan joissain kirjoituksissa palata menneisiin esityksiinkin, jotenkin viitaten. Jotkut esitykset ehkä teilaan, toiset kehun, useimmat saavat sekä kiitosta, ihmetystä ja kritiikkiäkin. Harvoin on niin hyvää, etteikö olisi jotain huonoakin, ja päin vastoin. Joku ehkä ihmettelee mikä tarve minulla on haukkua tai teilata esityksiä, varsinkin, jos ne ovat harrastajien tekemiä. Ei mikään, tarvetta ei ole. Mutta koen, että minulla on katsojana (varsinkin jos/kun olen siitä maksanut) oikeus kertoa rehellinen mielipiteeni. Ja kyllä minulla on rohkeutta tehdä se myös julkisesti. Toisaalta olen sen verran elämässäni ollut myös näyttämöllä, että kyllä siellä varsin hyvä käsitys on siitä, mikä esityksessä on vialla ja mikä toimii. Jotta harvoin ne oikeiden kriitikoittenkaan kommentit (hyvässä tai pahassa) ihan puskista tulee. Lisäksi harrastajanäyttelijänä olen myös sitä mieltä, että harrastuksessa, ja kenties myös näyttelijän työssäkin, eteenpäin vieviä ovat asialliset ja perustellut palautteet, niin hyvässä kuin pahassa. Selkään taputtelut ja vuolaat kehut tuovat toki hyvää mieltä, mutta ei niistä muutoin paljon käteen jää. Ja toisaalta kritisoiminenkin ilman perusteluja on yhtä turhaa.

Melkein parasta teatterissa kuitenkin on esityksistä syntyvä keskustelu. On hienoa keskustella ystävien ja läheisten kanssa esityksistä kotimatkalla. On hienoa olla eri mieltä ja avartaa siten omaakin tai toisten näkemyksiä esityksistä. Tämä on tärkeää muistaa tätä blogianikin luettaessa: nämä ovat vain minun mielipiteitä, ne eivät ole oikeita tai vääriä, mutta ne ovat minun mielipiteitä. Teillä jokaisella on täysi oikeus olla mitä mieltä haluatte. Ja hienoa on, jos rohkenette kommentoida ja kertoa oman mielipiteenne ja siten keskustella kanssani teatterista. Ja vielä hienompaa on se, jos tämä blogini antaa jollekulle sysäyksen lähteä teatteriin. Se, jos mikä, saa mieleni iloiseksi.

Hienoja hetkiä teattereissa, meille kaikille!