Enon kesäteatteri: Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Enon Paukkajalla 16.7.2016.

Heti alkuun minun on sanottava, että tiesin jo etukäteen, että tämä näytelmä ei ole minun juttuni. Olen nähnyt sen eripuolilla varmaan pari-kolme kertaa, ja genrenä ja aiheeltaan se vain ei ole minun juttu. Menneen ajan "kuplettilaulajat" ja heidän elämänsä tarinat lauluineen eivät sytytä minua enää, ainakaan teatterillisesti. Noin yleisestikään en juuri pidä musiikkiin ja lauluihin pohjautuvista näytelmistä. Jossain muualla esitettynä en olisi mennyt tätä esitystä edes katsomaan, mutta nyt halusin mennä, koska se on Enossa ja koska halusin nähdä miten Rädyn Pekka sen toteuttaa.

Ennakko-odotukseni kävi toteen. Eihän tämä minun juttu ollut. Mutta monen muun varmasti on. Voin kuvitella helposti, että minua vanhemmat, jopa jo eläköityneet katsojat nauttivat esityksestä suuresti. Esityksenä se oli ihan ok. Näyttelijät olivat taitavia ja heidän esitystään oli kiva katsella. Laulut sujuivat ja soljuivat paikoin erittäinkin hyvin, eihän siinä mitään. Mutta jos ei tarina jaksa pitää intoani yllä, niin se on lähinnä tietysti minun ongelmani. Itse esitys ei kyllä ollut pitkäveteinen, kelloa siinä mielessä ei tarvinnut vilkuilla.

Mutta olihan tässä teatterillisesti myös monia ihmetyksen aiheita. Vaikka lavastus, tarpeisto, puvustus ja valaistus eivät tässä näytelmässä pääroolia ja -huomiota viekään, niin silti ihmettelen, että miten niihin ei panosteta käytännössä lainkaan. Lavastus, vaikkakin se tyylillisesti istuu näytelmään, oli käytännössä sama kuin viime vuoden näytelmässä ja sitä edellisenkin vuoden näytelmässä. Myös kuva Enon kirkosta oli viime vuotiseen tapaan seinällä. Vahva mielikuva tuli myös siitä, että Lempi Helismaata näytelleellä Tuija Långilla olisi ollut sama mekko kuin viime kesän näytelmässä. Rakenteellisesti Enon kesäteatterin katsomo ja näyttämö ovat niin tiiviisti yhdessä, että illan edetessä luonnon valo vähenee huomattavasti näyttämöllä ja itse ainakin aloin kaipaamaan jonkinlaista valaistusta. Näyttämön katossa paloi kirkas, "rakennustyömaatyyppinen" valo, joka vähän auttoi asiaan, mutta teki samalla näyttelijöistä hyvin kalvakoita. Soisin näkeväni Paukkajan illassa ihan muutaman kunnollisen, näyttämöä valaisevan teatterilampun. Myös taustalla näkyviä, lavastukseen kuulumattomia näkymiä myös peittäisin vaikka kankailla.

Kuka tykkää tämän tyyppisistä näytelmistä, menkää ihmeessä katsomaan, uskoisin, että tykkäätte, ehkä kovastikin. Jos taas olet minun kaltaiseni, etkä syty yleensäkään tämän tyyppisistä näytelmistä, kannattaa varmaan jättää väliin, ellet sitten halua mennä kannatuksen vuoksi, niin kuin minä tietyllä tavalla tein.

Erityisesti ilahdutti: Juuso Vesterinen sulatti jälleen kerran sydämeni. Minä voisin istua ja kuunnella hänen laulamistaan vaikka kuinka kauan, vaikka ensisijaisesti hän onkin lahjakas harmonikan soittaja. Juuso teki mielestäni erittäin onnistuneen Esa Pakarisen roolin: juuri sopivasti, ei yhtään likaa Esa Pakarista.

Erityisesti ärsytti: Noora Koski teki sinänsä loistavan Masa Niemen roolin. Mutta vaikka kuinka yritin, niin ärsytyksen puolelle se kuitenkin meni. Kävimme teatteriseuralaiseni kanssa keskustelun asiasta esityksen jälkeen. Olimme kumpikin samoilla linjoilla siitä, että Masa Niemessä on jotain "pyhää", joka rikkoutuu sillä, että selkeästi kuitenkin nainen (äänineen, kasvonpiirteineen) häntä esittää. Vaikka muutoin tekeekin sen erittäin hyvin.

Erikoista: Kesäteattereiden ihanuus on siinä, että ne pääsääntöisesti sijaitsevat toinen toistaan hienoimmissa miljöissä. Eipä Enon kesäteatteri Pielisjoen rannalla, Paukkajan virran liepeillä tässä taistossa huonommaksi jää monellekaan. Hieno on ympäröivä miljöö, ei käy kieltäminen.