perjantai 29. heinäkuuta 2016

RATA-ryhmä: Tuulen koira. Lappeenrannassa, Pulsan asemalla 27.7.2016.

Ai, hyvänen aika. Nyt se sitten on tapahtunut. Asia, joka on muutaman kerran ollut lähellä tapahtua, mutta nyt ei ollut enää lähellä. Minä myöhästyin teatterista! Syy, miksi on ollut muutaman kerran lähellä aiemminkin, on sama, miksi nyt myöhästyin: olin rekisteröinyt päähäni väärän alkamisajan! Mutta onneksi tapanani on mennä paikalle ajoissa, niin eipäs myöhästymistä onneksi tapahtunut kuin pari minuuttia (luulojeni mukaisesti olisimme olleet paikalla puolisen tuntia etuajassa).Kyllä otti päähän, kun vielä olin kaverinkin tähän samaiseen liemeeni saattanut. Onneksi ei suurempaa hätää tullut, pääsimme vielä katsomoon ja ajatukset täytyi vain pikaisesti kääntää teatteriasentoon.

Esityksen alku oli meille myöhästyjille armollinen. Näytelmään pääsi todella hyvin mukaan, vaikka pari ensimmäistä minuuttia jäikin näkemättä. Esityksen ensimmäinen puoliaika oli vahvaa näyttelemistä, hienoa tekemistä kaikin puolin. Mariina Niittymäen säveltämä musiikki tuki esitystä hienosti, ehkä jonkun yksittäisen kappaleen kohdalla mietin hiukan musiikin tyylillistä poikkeavuutta, mutta ei se mitään, kaikkinensa mielenkiintoisia lauluja, hienosti esitettynä sekä lauluin että soittimin. Samoin muu äänimaailma oli todella kaunista ja rytmitti hienosti esitystä.Tähän kun lisää vielä visuaalisen tunnelman, joka syntyi upeasta Pulsan aseman miljööstä, maisemasta, puvustuksesta ja toki myös kauniista kesäillasta, ei voi kuin todeta, että hienosti oli näytelmä tehty. Myös itse tarina kulki mielenkiintoisella tavalla eteenpäin, vaikka etukäteen hieman pelkäsin, että onko aihe, Paavo Ruotsalaisen elämä, kesäteatteriin liian raskas. Ei ollut.

Mutta väliajan jälkeen kaikki ei jatkunutkaan kuin "Strömsössä". Tai oikeastaan jatkui hetken, kunnes päästiin seuroihin. Seurat oli toteutettu hyvin vahvasti ja niissä oli tavoiteltu yleisölle aitoa seuratunnelmaa: näyttelijät olivat sijoittuneet kanssamme katsomoon ja yleisö osallistui laulamalla virsia. Ajatus on ollut ohjaajalla mielestäni loistava, kunnes "mopo karkasi käsistä". Seuroissa laulettiin useita virsiä, jotka olivat välillä todella pitkiä, ja joihin osa yleisöstä lähti antaumuksella mukaan. Siinä vaiheessa kun unohdan olevani teatterissa ja katselen kelloa, että milloin nämä seurat oikein loppuu, on joku mennyt vikaan. Voin sanoa tähänkin, että vähemmän on monesti enemmän. Niin tässäkin tapauksessa. Ohjaajan ajatus seurojen autenttisesta kokemisesta olisi varmasti tullut selväksi myös vähemmillä virsillä tai ainakin huomattavasti lyhyemmillä virsillä. Ja kun esitys päättyy virteen, jonka alettua yleisö nousee seisomaan kuten seuroissa tai jumalanpalveluksissa on tapana, voi ehkä aiheellisesti kysyä olinko minä teatterissa vai seuroissa. No, mikäli ohjaaja tavoitteli autenttista seuratunnelmaa, onnistui hän siinä tietenkin erinomaisesti, sillä näin tapahtui.
Toisaalta minä ainakin läksin teatteriin ja mielelläni olisin myös lähtenyt kotimatkalle teatterista, enkä seuroista. 

Erityisesti ilahdutti: Erityisesti minua tässä näytelmässä ilahdutti jo aiemmin mainitsemani äänimaailma, jota mm. sepän työkaluilla tehtiin.

Erityisesti ihmetytti: Pulsan aseman miljöö oli tälle esitykselle kaunis näyttämö. Harmi vain, että ensimmäisen puoliajan aikana alkoi taustalla tapahtua väliaikatarjoiluun liittyvää liikehdintää. Kun näyttämö on auki taakse ja se lopulta rajoittuu itse rakennukseen, on päivän selvää, että kaikki siinä välissä tapahtuva toiminta vie myös katsojien huomiota, vaikkei se kuuluisikaan itse näytelmään.

Erikoista: Pienenä detaljina on mainittava, että näytelmän on kirjoittanut Matti Pajula. Paluumatkalla muistelin oman kesäteatterielämäni alkua. Menin mukaan ensimmäistä kertaa elämässäni kesäteatteriin, teatteriksi valikoitui läheinen Kontiolahden Kanavateatteri. Elettiin vuotta 1994. Näytelmä oli nimeltään "Pirtua, pirtua" ja sen ohjasi tämä samainen Matti Pajula.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti