Olin jotenkin jostain antanut itseni ymmärtää, että tämä esitys olisi hyvä ja sen myötä esitykset ovat olleet varsin täysiä. Niillä odotuksilla läksin matkaan, ja ainakin siitä lähdettiin liikkeelle, että ei katsomossa kovin montaa tyhjää paikkaa ollut. Iltakin oli kaunis kesäilta, joten eikun esitys käyntiin vain.
Kun esitys alkoi, mietin hetken (ehkä minuutin tai pari), että mikähän juttu tämä on. Mutta kun siitä pienestä alkuhämmennyksestä pääsin eroon ja esitys lähti todenteolla lentoon, en voi muuta kuin hykerrellä. Tämä esitys oli kaikkea sitä mitä täydellinen kesäteatterielämys minulle voi ollakaan. Se oli taidokasta näyttelijäntyötä, se oli ammattitaitoista, mutta siltikin niin läsnäolevaa. Joskus ammattilaisesitykset jäävät vähän teknisiksi ja kylmiksi, mutta ei tämä, ainakaan esityksessä, jossa olin läsnä. Yhdessä kohtauksessa mm. Jussi Lampi tippui aivan totaalisesti roolistaan ja ulvoi naurusta pitkään ja kokosi itseään, mutta koko yleisö sai siitä vain lisäkipinää omalle naurulleen. Myös minä, vaikka normaalisti vastaavanlainen näyttelijän tippuminen häiritsisi minua suunnattomasti.
Mitäs muuta täydellistä tässä minusta olikaan? No, teksti. Se oli uusi, nokkela, hauska, kesäteatterimainen, hulvaton, etenevä. Ohjaus oli loistava: esitys kulki, eikä jankannut paikoillaan, ei ollut pitkäveteinen, ei ollenkaan. Esitys oli toteutettu sopivaan mittaan n. 2 tuntia väliaikoineen. Lavastus oli nykyaikainen ja vain tarpeellinen oli lavalla. Puvustus tuki esitystä ja sekin oli hyvä. Musiikki oli onnistunutta ja ammattitaitoista, ja ne oli ohjattu erinomaisesti. Täydellistä oli esityksen jälkeinen tunne siitä, että tahtoisin nähdä tuon heti uudelleen. Muutaman kerran aiemmin olen kokenut samanlaisen fiiliksen esityksen jälkeen, mutta ei se kovin tavallista ole. Toki tietysti on muistettava, että toisenlaista genreä edustavien näytelmien (siis vakavampien aiheiden kohdalla), ei täydellisenkään esityksen jälkeen todellakaan tule tunnetta katsoa heti uudelleen, sillä silloin tunnetilat ovat aivan toisenlaiset.
Tokihan minä voisin tässä lähteä joitain yksittäisiä pikkunippeleitä ruotimaan, mitä olisi voinut tehdä toisin ynnä muuta sellaista, mutta kokonaisuus ajatellen se olisi sellaista nillitystä, etten viitsi sellaiseen ryhtyä, kun ei siihen mitään todellista tarvetta edes ole. Ei todellakaan.
Nyt toki voi joku miettiä, että edustaako tämä sitä täydellistä teatteria minulle. Joo ja ei. Tämä oli minusta täydellinen esitys, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö joku toinen, aivan toisenlainen ja toisenlaista genreä edustava esitys voi myös olla täydellinen. Esityksiä ei voi mielestäni sillä lailla vertailla. Tämä on yksi täydellisistä esityksistä ja on niitä ollut ennenkin, ja tulee olemaan vastakin. Se ei ole minulle genrestä kiinni, vaan sen ratkaisee aina toteutus, ja monesti myös hetki ja ajoitus. Voi olla, että tämä sama esitys onkin huomenna hieman erilainen. Monesti myös yleisö saattaa saada esityksen ihan toiseen sfääriin ja toinen yleisö vaikka latistaa fiiliksen.
Jos tahtoo mennä esitykseen, joka ei vakavuudellaan hurmaa, vaan naurattaa ja hymyilyttää alusta loppuun, niin tätä suosittelen. Jos taas on vakavampien esitysten ystävä, tämä näytelmä kannattaa jättää väliin. Täällä nimittäin minäkin, joka olen todella nihkeä teatterissa ääneen nauraja (hymyilen toki), suorastaan ulvoin välillä naurusta.
Erityisesti ilahdutti: Esityksessä oli musiikkia ja laulua, jotka kaikki oli toteutettu hienosti. Suurimman ihastuksen minussa sai aikaan Puntti Valtosen esittämä laulu, joka toteutettiin upeana a cappella versiona Jussi Lammen, Timo Kärkkäisen ja Mikko Rantanivan toimesta.
Erityisesti ärsytti: No, kun ei ärsyttänyt. Korkeintaan se, että hetken paistoi aurinko silmiin ;-)
Erikoista: Jos olette lukeneet näitä kirjoituksiani, niin olette varmasti jo jyvällä siitä, että en vaan yksinkertaisesti pidä siitä, että yleisöä osallistetaan. Mutta tässä esityksessä sekin oli vedetty niin överiksi, että se oli jo hienoa. Paljastettakoon esityksestä sen verran, että yhdessä kohtauksessa Sari Siikander käveli yleisöön ja pussasi jotain katsojaa todella pitkään, varmaan noin puoli minuuttia. Se oli niin rohkeaa yleisön osallistamista, että en voi kuin nostaa hattua ja ennen kaikkea nauraa, niin teki koko katsomo, tämä pussattu mies ja ilmeisesti hänen vaimonsakin siinä vieressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti