Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Kuin ensimmäistä päivää. Lappeenrannassa 29.9.2016.

Johan vain on toista kuukautta kulunut tästäkin teatterissa käynnistäni ja blogin äärellä olen vasta nyt. Kiireitä, kiireitä ja lopulta unohdus. Koitan parantaa tapani. Jo siitäkin syystä on parannettava, että paremmassa muistissa olevista esityksistä on huomattavasti helpompaa kirjoittaa. Tai ainakin pienet yksityiskohdat muistaa paremmin.

Kuin ensimmäistä päivää sijoittuu vanhusten hoitokotiin. Näyttämöllä on muutama vanhus ja muutamat heidän hoitajansa. Näytelmä on teemoiltaan hyvin ajankohtainen. Itse jäin miettimään sitä, että vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat niin isoja ja aina ajankohtaisia, että olisiko riittänyt pitäytyminen ihan siinä ilman, että tuli nostettua esiin muitakin isoja asioita mm. maahanmuuttajiin liittyviä asioita, paikallisuus. Ja kun kaikesta ottaa kermat kakun päältä, niin saadaanhan siitä hauskaa, mutta onko se sitten jopa yleisön nuoleskelua. En tiedä, mutta vähän hämmentynyt olo jäi. Varsinkin kun minuun itse teksti ilman hauskuutuksia ei edes purrut. Enemmänkin varsinaisen tarinan suhteen jäi minulle melko pitkästynyt ja valju olo. Enkä tällä tarkoita, että suhtautuminen näytelmässä esiintyviin asioihin olisi minulle samantekevää, ei ole. Vaan tarkoitan sitä, että näytelmänä tarina ei uponnut minuun.

Kuten sanottua, hauskuutuksia riitti, etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliajalla. Useita kertoja huomasin hymyileväni, jopa nauravani. Useita kertoja huomasin havahtuvani myös omiin asenteisiin ja ajatuksiini tai yleisiin olettamiin vaikkapa tavasta puhua vanhuksille ja maahanmuuttajille: kovaa tietenkin, ovathan kaikki vanhukset huonokuuloisia ja kielitaidottomatkin tietysti ymmärtää paremmin kun kovasti puhuu... heh! Kun teksti pitää sisällään mukavia ja hauskuuttavia juttuja, niin en minä saata ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä näytelmään piti vielä rakentaa sisään se perinteinenkin "hauskuutuskeino": mies pukeutuu naiseksi. Jussi Johnsson sinällään teki ansiokkaan roolin 95-vuotiaana Taimina, mutta olisi tuohon rooliin varmasti naisiakin löytynyt, jopa pitkiä ja laihoja, jos koomisuutta vanhaan mummoon ehdottomasti haluttiin vielä niilläkin tekijöillä korostaa.

Kuva: eKarjalan kuvapankki/Ari Nakari

Näytelmän lavastus oli varsin poikkeuksellinen hoitokodiksi. Näyttämön reunoina oli metallisia ovia ja keskellä pyöreä istuinalue. Metalliset ovet toivat mieleen voimakkaasti ruumishuoneen, jota varmasti myös tavoiteltiin. Minulle keskellä oleva istuinalue puolestaan toi mieleen keskieurooppalaisen puiston. En tiedä oliko se enää lavastajan tarkoitus, mutta toisaalta kontrasti ruumishuoneen ja viihtyisän puiston välillä on valtaisa, joskin niiden oleminen läsnä samaanaikaan vanhusten hoitokodissa lienee todellisuutta: halutaan antaa vanhuksille viihtyisä asuinympäristö sen tosiasian äärellä, että kuolema on läsnä tai ainakin hyvin lähellä. Mielestäni lavastus oli toisaalta nerokas, mutta toisaalta se oli jotenkin niin ahdistava ja epämiellyttävä, että se vei ainakin minulta liian paljon huomiota itse näytelmältä.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä, myös esityksessä ollut pikkutyttö. Jarno Kolehmainen Eino Gröninä lauloi erittäin hyvin, sitä oli miellyttävä kuunnella. Ja en voi tietysti olla mainitsematta Marja-Liisa Ketolan hienoa roolisuoritusta Ritvana. Ritvan lämmin persoona kosketti, ja etenkin hänen elämäänsä liittyvät kohtalon käänteet saivat minunkin silmäni kostumaan näytelmän loppupuolella.

Erityisesti ilahdutti: Nokkeluudet ja oivallukset ihan tästä oikeasta elämästä. Niissä ei ole oikeasti mitään hauskaa, mutta näyttämölle tuotuna käyvät hymyilyttämään väkisinkin.

Erityisesti ihmetytti: Robottitanssi. En minä ymmärtänyt koko juttua. Ei vaan avautunut minulle millään tasolla. Jäi täysin irralliseksi.

Erikoista: Lavastuksen vaikutus omaan mieleeni ja esitykseen. Ehkä johtui siitä, että kuolema, joka on minusta jotenkin hyvin pelottavaa, oli tuotu näyttämölle läsnäolevaksi koko esityksen ajaksi.