Nyt ollaan Enossa, voisipa sanoa, että kotiteatterissani. Jos olisin tiennyt syksyisen elämäntilannemuutokseni (Joensuuhun työhön pääsyn), niin voi olla, että olisin ollut itsekin lavalla. Mutta enpä ole, sen sijaan monia läheisiä, ystäviä ja tuttuja on sekä lavalla että taustajoukoissa. Siitäkin huolimatta tarkoitukseni on olla rehellinen itse esityksestä.
Itsekin yllätyin oikeastaan miten ulkopuolisena olin säilynyt. En käynyt kertaakaan kuikuilemassa harjoituksia, itse asiassa ei käynyt edes mielessä mennä sinne. Ja erittäin vähän keskustelinkin näytelmästä ja sen harjoittelusta sisareni Miian ja ystäväni Tuijan kanssa, muiden kanssa en lainkaan. Niinpä menin katsomaan näytelmää aivan kuin mitä tahansa harrastajateatterin näytelmää. Hivenen jännitti, koska kyseessä on kuitenkin Aki Kaurismäen elokuvana tunnetuksi tullut teksti, ja nk. kaurismäkiläisyys on kuitenkin ihan oma tyylilajinsa.
Esitys kokonaisuudessaan oli minusta suhteellisen ehyt ja harrastajateatteriksi taidokas. Se mihin harrastajateattereissa kiinnittyy usein huomioni, on näyttelijäsuoritukset. Louhiteatterissa yleensä aina näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen varmoja ja ennen kaikkea tasaisia. Niin nytkin, kukaan ei noussut yli muiden, toisaalta, mikä tärkeintä, kukaan ei myöskään floppanut. Myös vuorosanat olivat jo ensi-illassa varmuudella hallinnassa, eikä kuiskaajaa tarvittu.
Itse tarina kulki kaurismäkeläisellä otteella ja tyylillä, pääosin. Esityksessä oli minusta muutamia todella hienoja kohtauksia, joissa korostui voimakkaasti alleviivaten kaurismäkeläisyys. Sen vuoksi minusta oli välillä ristiriitaista ja hämmentävää, että näytelmä piti sisällään myös useita kohtauksia, joissa tuo nk. kaurismäkeläisyys oli joko yritetty tietoisesti häivyttää tai sitten muutoin se ei onnistunut. Tämä rikkoi minusta välillä esityksen eheyttä.
Näytelmää ja tarinaa kuljetti loistavasti Karlos Kajanin orkesteri, jonka kappalevalinnat tukivat näytelmää erinomaisesti. Bändin soitto lauluineen oli kuin nappi silmään hieman ränsistyneelle ja parhaat päivänsä nähneelle ravintolamiljöölle ja -tunnelmalle. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi ollut mukavaa kuulla enemmän solistina myös Onni Tahvanaista. Niukka ja vähäilmeinen lavastus toimi hyvin ja tuki näytelmää, joskin alkuun erityisesti kaipasin taustaseinää mustaksi piilottaen Louhitalon hirsiseinät kokonaan, nyt se oli sitä vain osittain. Kohtauksista toiseen siirtyminen tapahtui hyvin ja monesti myös huomaamattomasti pyörivän lavasteen avulla.
Kokonaisuudessaan esitys oli minusta toimiva ja hyvä. Kaurismäkeläinen tyyli, kerronta ja huumori ovat niin oma lajinsa, että siitä yleensä tykkää tai ei. Itse tykkään, ja tykkäsin tästäkin.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmän alkupuolella minua häiritsi suunnattomasti kaikki rekvisiittana käytetyt tyhjät lasit. Jotenkin kaipaan aina aitoutta ja siten laseihin myös juotavaa, jos ne näkyvät yleisölle. Mutta siinä vaiheessa kun näyttämölle tuotiin ensimmäiset annokset ruokaa, eli käytännössä tyhjät lautaset, olin myyty. Se toimi, oikeasti!
Erityisesti ärsytti: Muutamissa
tiivistunnelmaisissa ja hienosti ohjatuissa ja näytellyissä kohtauksissa (esim. ravintolaan tulleen ruokailijan seuraaminen) huomasin joidenkin näyttelijöiden
katseiden harhailevan yleisöön. Se todellakin näkyy yleisöön, ja valitettavasti rikkoo
nopeasti myös kohtausten tunnelman.
Erikoista: Näytelmän loppukiitoksissa
olin aivan hämmentynyt, että näinkö paljon tässä näytelmässä olikin
porukkaa. Samalla aloin miettimään, että olisiko tuollaista väkimäärää
voinut hyödyntää enemmänkin näytelmän joukkokohtauksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti