Vuoden viimeinen teatterielämykseni. Tällä kertaa suuntana oli Lieksa ja Lieksan teatteri. Heidän Badding-esityksestään oli kaikunut korviini hyvää huminaa, olihan esitys jo kääntymässä viimeiseen näytökseensä. Siitä huolimatta en lähtenyt matkaan suurin odotuksin. Harrastajaesitykset ovat kuitenkin vähän omanlaisiaan ja niistä saatuihin kehuihin vaikuttaa monet asiat, ja kaikki eivät liity siihen itse esitykseen. Toki kehut voivat olla myös hyvinkin ansaittuja. Tällä kertaa mielestäni ehkä eivät.
Ensinnäkin tarina oli minusta liian pitkä ja siten paikoittain pitkäveteinenkin. Ja kun tarina vielä on varsin tuttu, niin tiivistämiselle olisi ollut reippaasti sijaa. Se vanha jargon siitä, että kaikki yli kahden tunnin on liikaa, päti kyllä tähänkin esitykseen. Puoli tuntia pois ja mitään muuta ei olisi tapahtunut kuin, että paremmaksi olisi näytelmä tullut, huomattavasti. Lavastuksen osalta harmitti, että käytössä oli suuri näyttämö, mutta sitä käytettiin jokseenkin omituisesti. Ensinnäkin näyttämön syvyys häivytettiin sillä, että keskellä lavaa, varsin etualalla vielä, oli nk. työväentalojen näyttämörakennelma, joka tietenkin näytelmän luonne huomioiden puolsi paikkaansa, mutta pitikö se siihen eteen ja keskelle sijoittaa... Samaan aikaan monia kohtauksia käytiin suuren lavan reunoilla, vaikka tilaa olisi ollut sijoittautua muutoinkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat minusta ihan hyvää harrastajateatteritasoa, ja väki oli varsin samantasoista, mikä harrastajateatterissa on mielestäni tärkeää. Joskin ihan kaikki hahmot ja niiden tekeminen eivät kyllä huumoriini purreet, mutta makuja meillä on tietenkin monia. Esityksessä tietenkin oli musiikkia paljon, ja pääsääntöisesti se toimi, toki se sara oli hivenen epätasainen paikkapaikoin, lähinnä laulullisesti.
No, onneksi esitys eteni ja kulki hyvin, joten siltä osin se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Myös tunteita oli ja tuli laidasta laitaan, ja sekin on hyvä asia, ettei vaan hymy huulilla kuljeta. Siitäkään huolimatta ei tämä nyt sellainen esitys ole, että seisaaltaan taputtaen kävisin kiittämään. Näin kuitenkin tämän esityksen yleisö reagoi. Palaan kirjoitukseni alkuun hivenen tältä osin. Tuumailin, että kehuihin vaikuttavat harrastajateatterissa monet asiat. Onhan sekin tietysti seisaallaan taputtamisen arvoista, että tavalliset ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa harjoitellakseen esityksen, jota toiset voivat tulla katsomaan. Sitten jos siihen lisää vielä sen, että lavalla nn ehkä enemmän tai vähemmän tuttuja, naapureita, ystäviä, sukulaisia, ja vielä senkin, että viimeistä esitystä vietiin, niin ei kai se ole keneltäkään pois, jos vaikka seisaaltaan toiset tahtovat kiittää heidän mielestään onnistunutta esitystä.
Erityisesti ärsytti: Olen käynyt pari vuotta sitten katsomassa Lieksan Teatterin esittämän Simpauttajan, joka oli todella laadukas esitys. Esityksen tähtenä huikaisevan roolin esitti Simpauttajana Tapio Kärkkäinen. Mutta mitäs tapahtuikaan Badding-esityksessä? Kärkkäinen esitti tässä näytelmässä Raulin isää, vaan kukas olikaan lavalla? Simpauttaja! Kaikkine eleineen, liikkumisineen, puhetyyleineen, siellä oli Simpauttaja! Ja se oli kyllä yhtä tuskaa katsoa. Vaikka Kärkkäinen oli loistava Simpauttaja, oli hän todella surkea Raulin isä, sillä Raulin isä ei ollut Simpauttaja!
Erityisesti ilahdutti: Sami Ehrukainen teki loistoimitaation M.A. Nummisena. Sitä oli hykerryttävää katsella!
Erikoista: Yksi Baddingia näytelleistä oli Tuomas Salopuro. Hän esitti Baddingia hänen nk. kulta-aikanaan. Oli jotenkin hämmentävää se olemusten yhdenkaltaisuus: laiha luikku, pitkine liukkaine hiuksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti