Olo oli varsin voipunut mennessä teatteriin, mutta oli vähän niinkuin pakko, kun Havukka-ahon ajattelijaa esitettiin viimeistä kertaa. Jotenkin oli taas suunniteltu meno siirtynyt ja siirtynyt, kunnes ei enää voinut siirtää. Ehkä siirtyi senkin vuoksi, ettei tarina nyt niin kovin houkutteleva ollut. Mutta onneksi tulin lähteneeksi. Tämä esitys oli erityisesti visuaalisuuden ja kauneuden riemuvoitto.
Enpä muista ihan äsken nähneeni visuaalisesti näin koskettavaa näytelmää. Tuntui kuin jokainen harkittu palanen olisi osunut kohdalleen ja se säihkyi katsomoon saakka: lavastus, puvustus, tarpeisto, koreofrafia, ohjaus, valot, musiikki, kaikki. Ihan kaikki piti sisällään toinen toistaan hienoimpia yksityiskohtia, joita katsellessa ja aistiessa oli ihanaa vaan nautiskella. Jos nyt itse tarina olikin ehkä aavistuksen pitkäveteinen tuttuudessaankin, niin kaikella sillä luomisella mitä lavalle oli saatu aikaan, tarinakin kulki mukana ilman suurempia tuskia. Vieläkin pohdiskelen tässä sitä hienoa räsymattoseinää, tai aitoa nuotiota (ja kuinka kummassa se oli sinne toteutettukaan), vesisateesta puhumattakaan. Ja kun tähän vielä lisätään toimiva näyttelijäntyö uskomattoman lahjakkaiden tanssijaopiskelijoiden läsnäollessa, niin eipä voi muuta kuin kuiskata kovaa "KIITOS!"
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli mukana neljä tanssinopiskelijaa Pohjois-Karjalan Ammattiopistosta Outokummusta: Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen. Nämä nuoret naiset häikäisivät lahjakkuudellaan. Tanssin lisäksi heiltä sujui näytteleminen, laulaminen ja useiden eri instrumenttien soittaminen. Toivottavasti näitä naisia saa nähdä lavalla vielä usein.
Erityisesti ärsytti: No, se ärsytti, että olimme katsomassa viimeistä esitystä, niin ei kehumisesta ole enää "mitään hyötyä". Tuossa oli esitys, jota kehoittaisin yhden sun toisen ihmisen katsomaan, ja pikimmiten. Mutta turhaan.
Erikoista: Sattuma on omituista ja hauskaa. Olin vuonna 1994 ystäväni Tuijan kanssa Helsingissä Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmää Karamazovin veljekset. Istuimme eturivissä, minulla oli jalka kipsissä nilkasta reiteen. Istuminen oli vähän hankalaa ja jalkani törötti osin näyttämöllä.Yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, siinä näyttämön edessä meni sadevana, jalkani luonnollisesti sateen alla. Se sade oli minulle ensimmäinen sade teatterissa, ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt 22,5 vuotta myöhemmin olin samaisen ystäväni Tuijan kanssa Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Havukka-ahon ajattelija. Istuimme nytkin eturivissä, tällä kertaa ei tosin ollut jalka (onneksi) kipsissä. Ja yht'äkkiä esityksessä alkoi sataa, meidät eturiviläiset peiteltiin tosin, joten emme kastuneet. Tämä oli minulle toinen sade teatterissa, ja teki edelleen lähtemättömän vaikutuksen. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tarvitse odottaa 22,5 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti