Imatran teatteri on minusta siitä ihmeellinen pieni teatteri, että siellä tehdään varsin laadukasta teatteria, esitys esityksen jälkeen. Hyvin harvoin Imatran teatterista tarvitsee poistua pettyneenä ja äärimmäisen harvoin olen istunut Imatran teatterin katsomossa, joka olisi ollut erityisen tyhjähkö, toisin kuin Joensuussa, jossa valitettavasti olen hyviäkin esityksiä ollut katsomassa lähestulkoon yksityisnäytöksenä. Tämäkin esitys oli loppuunvarattu aina hyvin lähelle esitystä saakka, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saamaan itselleni paikan, kun satuimme juuri nyt olemaan Etelä-Karjalassa käymässä. No, nyt varmasti ihmisiä kiehtoo myös nähdä uusi teatteritalo, jonka avajaisnäytelmä tämä oli.
Itse näytelmä oli minusta vähän hämmentävä.Vaikka esitys väliaikoineen kesti 2 tuntia 40 minuuttia, ei se varsinaisesti ollut pitkän oloinen. Esitystä kyllä katsoi ilman sen suurempia kelloon tuijotteluja, mutta sitten kuitenkin jäi olo, ettei esityksestä oikein jäänyt käteen yhtään mitään. Ehkä tiivistäisin taas kaiken näihin jo jankkaukseksi muodostuneisiin ajatuksiini: "jokaiselle minuutille, minkä esitys kestää yli kahden tunnin, pitää olla hyvät perusteet" sekä "vähemmän on enemmän". Nyt ei minusta ollut perusteita tuolle 40 minuutille. Ja jos se 40 minuuttia, tai edes 20 minuuttia, olisi karsittu pois, olisi ollut vähemmän ja se olisi ollut minusta enemmän. Nyt näytelmä oli niin vauhdikas ja siinä tapahtui koko ajan jotain jossain, että ainakin minulla katsojana oli välillä vaikeuksia pysyä mukana. Senkin vuoksi muutaman kohtauksen vetäminen yli punakynällä olisi varmasti selkeyttänyt näytelmää ilman vauhdikkuuden ja tapahtumarikkauden tunnun katoamista.
Esitys piti sisällään paljon myös videotekniikkaa. Joissakin kohdin se oli hyvinkin oivaltavaa ja perusteltua, joissakin kohdin en siitä itse ehkä niin välittänyt, mutta kuitenkin johdonmukaista ja toimivaa se oli. Kaiken kaikkiaan esitys, niin ohjauksellisesti, näyttelijän työn osalta, lavastuksellisesti, puvustuksellisesti, kuin tekniikoinen oli minusta sellaista hyväntuulista peruskauraa, ihan kivaa. Siis toimi ja huumori hymyilytti, joo-o, mutta ei tämä näytelmä nyt ihan lentoon lähtenyt.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmä piti sisällään lukuisia roolisuorituksia, ja siten luonnollisestikin Allan Karlssonia näytelleet Lasse Karkjärvi ja Niklas Laverty/Marko Taina (en valitettavasti tiedä kumpi näytteli tässä esityksessä pikku Allania) olivat ainoat näyttelijät, jotka eivät esittäneet näytelmässä ketään muuta. Roolit olivat toteutettu ammattimaisesti ja ilo oli katsella jälleen kerran sitä, että muuntautumiskyvykyyttä roolista toiseen riitti niin puvustuksellisesti kuin näyttelijän työnkin näkökulmasta.
Erityisesti ihmetytti: Miksi ihmeessä näyttämölle piti tuoda se oikea koira, joka selvästikään ei nauttinut olostaan siellä? Esityksessä oli muutoinkin käytetty videotekniikkaa, niin olisi varmasti tämäkin asia hoitunut vaikka miten muutoin, mutta ei oikeaa koiraa lavalle tuomalla! Ainakin minun keskittymiseni meni ko. kohtauksissa täysin "itkevän" koiran seuraamiseen ja niin tuntui siinä koiran lähellä olevien näyttelijöidenkin huomio olleen koiran rauhoittamisessa. Muutoinkaan koira ei mielestäni ollut näytelmässä niin suuressa keskiössä, että elävän koiran tuominen näyttämölle olisi ollut ylipäänsäkään perusteltua.
Erikoista: Ei voi kuin onnitella Etelä-Karjalaa satsauksestaan teatteriin! On aivan käsittämättömän hienoa, että nykypäivänä 40 kilometrin päähän toisistaan rakennetaan vuoden sisällä kaksi uutta teatteritaloa. Hienoja, varmasti toimivia, moderneja teatteritaloja. Toivottavasti myös yleisö löytää teatteriin. Puitteet on ainakin kohdillaan!
Repliikki: On niin kuin on, ja käy niin kuin käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti