Enpäs olekaan pitkiin aikoihin käynyt käynyt teatterissa katsomassa esitystä, mikä näin voimakkaasti vie matkalle omiin muistoihin. Muistipalatsi käynnisti ainakin minussa myös oman muistipalatsini rakennuspuuhat, oliko se sitten hyvä vai huono juttu? Hyvä tietenkin. On toki hienoa, että esitys keskusteluttaa minua myös itseni kanssa. Huonoa ehkä se, että väkisinkin osa näistä omista muistojeni matkoista käynnistyi jo esityksen aikana, mikä tietenkin aiheutti sen, että välillä tipuin itse esityksestä ja havahduin hetken päästä takaisin oikeaan aikaan ja paikkaan teatterin pienelle näyttämölle.
Muistipalatsi oli minusta upea esitys. Vahvojen naisten, erityisesti Marja Packalénin ja Sinikka Sokan, vahvaa tulkintaa, nautinnollista katsottavaa ja kuunneltavaa. Teksti oli vakavaa ja ajatteluttavaa, mutta toisaalta samaan aikaan hersyvää ja hykerryttävää. Tämä kaksijakoisuus peilasi minusta omalla laillaan myös muistisairauksia. Lähiomaisen sairastaman altzheimerin taudin perusteella tiedän, että vaikka itse sairaus ei ole naurun asia, on sen kanssa eläminen lähiomaisille niin raskasta, että välillä ei pysty muuhun kuin nauramaan niille muistamattomuuden mukanaan tuomille koomisuuksille.
Visuaalisesti esitys oli myös erittäin kaunis. Valkoiseksi vuorattu näyttämö, jonka keskellä vain värikäs Reima Hirvosen Muistipalatsi-teos. Olen nähnyt viimeisen
parinkymmenen vuoden aikana useamman Reiman näyttelyn. Tyyli on tuttu ja
tunnistettava. Nyt toki tiesin jo etukäteen, että Reimalla on sormet
pelissä myös tässä esityksessä. Ja kun Muistipalatsi -teoksen näki, niin
olisin takuulla tunnistanut sen Reiman teokseksi, vaikken olisi
tiennytkään. Ja se oli niin kaunis. Niin ihmeellisellä tavalla kaunis
siinä kaiken valkeuden keskellä. Eipä siihen muuta tarvittu. Paitsi silloin tällöin väripilkkuna syötävän ihanassa mekossaan pyörähdellyt Tuire Hindikka. Tälläkin kertaa vähemmän oli enemmän. Tykkäsin!
Erityisesti ilahdutti: Vahvat naiset, vahva tunnelma. Pieni näyttämö, eturivin paikka. Olin niin äärellään, että tuntui kuin olisin ollut osa esitystä.
Erityisesti ärsytti: Enpähän ole tätäkään koskaan kokenut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nimittäin koko ensimmäisen puoliajan kuului säännöllisen epäsäännöllisesti näyttämölle taustoista henkilökunnan puhetta. Se kyllä häiritsi esitykseen keskittymistä. Asiaan selkeästi puututtiin väliajalla, sillä sen koomin ei ylimääräisiä pulinoita näyttämölle kuulunut.
Erikoista: En tiedä oliko se osa
näytelmään tietoisesti rakennettua muistamattomuuden problematiikkaa vai
sitä, että hairahduin välillä omiin muistoihini, mutta hetkittäin
minusta tuntui, että olin pihalla kuin lumiukko siitä mitä tapahtuu ja
missä ollaan. Mutta siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, nautin
niin kovasti tästä esityksestä. Ikään kuin tuli inhimillisemmäksi
tämäkin muistipalatsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti