Pauliina Hukkanen vieraili monologillaan Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ilmeisesti loppuunmyydyn katsomon edessä. Menin katsomaan odotuksin, että luvassa on hilpeää tekstiä ja hulvatonta naurua. Entistä enemmän toivoin sitä, kun tiesin, että katsomo on hyvin täynnä. Vaan vielä mitä, edessä oli väsynyttä, kulahtanutta ja kliseistä tekstiä, joka ei minua jaksanut naurattaa, muutaman kerran sentään aavistuksen hymyilytti. Pääosin keski-ikäisistä naisista koostunut yleisö kyllä paikkapaikoin nauroi varsin anteliaastikin, mutta ei katsomossa sellaista hurmosta syntynyt mitä olin etukäteen haaveillut ja mitä olisi voinut odottaa.
Kuten jo annoin ymmärtääkin, niin suurin ongelma tässä näytelmässä oli itse teksti. Se oli hyvin yleisöään, siis keski-ikäisiä naisia, kosiskeleva, mutta samalla se sortui hyvin kliseiseen maailmaan, ja ei tekstinä tuottanut mitään uutta ja yllätyksellistä. Jos teksti olisikin ollut tuoreempaa, se olisi varmasti saanut aikaan suorastaan huutonaurua, sillä humoristinen otehan siinä luonnollisesti oli. No, jos vielä tekstin olisin katsojana nielaissutkin, niin ehkä olisin antanut anteeksi, ainakin osittain senkin, että teksti oli Pauliina Hukkasestakin niin hauskaa, että hän tippui roolistaan useita kertaoja esityksen aikana. Ihan oikeasti... Minusta oli käsittämätöntä, että hänenkin kokemuksellaan varustettu näyttelijä sortuu yhden esityksen aikana lukuisia kertoja nauramaan esityksensä aikana, osan niistä paikkaili varsin ansioituneesti ikään kuin naamioiden naurun tarkoitukselliseksi. Vaan minä en niitä paikkailuja ostanut. Enemmänkin mietin, että aliarvioiko hän meitä yleisönä niin paljon, että voi tulla vasemmalla kädellä esittämään näytelmää. Tuttavani pohtivat esityksen jälkeen, että oliko kenties kyse siitä, että esitys oli niin tuore vielä. No, ei ollut tuore. Edellisen kesän on esitystä esitetty Juvalla kesäteatterissa. Jotta olisi luullut, että enimmät naurut olisi ennätetty jo nauraa.
No, aina ei voi voittaa. Tarkoitan sitä, että aina kaikki esitykset eivät ole hyviä. Edellisen viikonlopun työväen näyttämöpäivien useiden esitysten ryppään jälkeen mielessä siinteli esityksen aikana, että joutaisi lähteä kesken pois. En kuitenkaan oikeasti ollut lähdössä minnekään, sillä onhan se niin, että hyvääkin teatteria arvostaa paljon enemmän, kun välillä näkee myös "ei niin hyviä" esityksiä.
Erityisesti ilahdutti: Se minua kaikesta huolimatta ilahdutti, että esitys oli loppuunmyyty tai ainakin hyvin lähellä. Se antaa varmasti lisää toivoa siitä, että vierailuesityksiä kannattaa Joensuuhun tuoda tulevaisuudessakin, toivottavasti enemmänkin.
Erityisesti ärsytti: No, tietenkin eniten ärsytti tuo näyttelijän oma naureskelu, mutta lisäksi kyllä taas luojaani kiittelin, etten ollut mies ja lähellä eturiviä. Sieltä vaan tempaistiin katsomosta mies tanssikaveriksi näyttelijälle, vielä varsin pitkäksi toviksi. Ei tainnut tälle miehelle olla ikävä asia, mutta onneksi hän osasi tanssia edes. Kävipä siinä vaivaantuneena tanssia katsellessa mielessäni, että olisipa ollut kauhea tilanne, vaikkapa minun tanssia ja muutoinkin esiintymistä kammoksuvalle miehelleni huomata yhtä äkkiä olevansa osa esitystä ja tanssia pitkä pätkä kaiken kansa edessä, vaikka hädin tuskin osaa valssin askeleet. Siinä se on, se yleisön osallistamisen riski. Jollekin se voi olla kivaa, jollekin toiselle voi ohimennessään aiheuttaa teatterikammon.
Erikoista: Tämä Hukkasen roolihahmo Anneli oli hyvin rempseä ja avomielinen tyyppi. Samanaikaisesti näytelmä oli ohjattu niin, että vaatteiden vaihto tapahtui aina lavasteina olevien vaaterekkien takana. Jotenkin outoa. Enkä tässä mitään paljasta pintaa ole vailla, mutta tällainen ohjauksellinen valinta jotenkin rikkoi tämän Annelin uskottavuutta. Kyllä nyt ne yksittäiset mekon vaihdot olisi varmasti voitu hoitaa siinä näyttämöllä sen suurempia piilottelematta, mutta myöskään hommaa korostamatta. Nythän sitä vaatteiden vaihtoa tavallaan juuri alleviivattiin, mutta valitettavasti sekin väärällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti