Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Terijoella. Lappeenrannassa 12.5.2017.

Odotukset oli omituiset tästä näytelmästä, vai oliko niitä edes. Se oli selvää, että halusin nähdä näytelmän, mutta hieman pelkäsin etukäteen, etten ehkä ole ihan kohderyhmää. Kuitenkin toivoin, että esitys toisi jotain ihanaa ja kesäistä eteeni, ja ennen kaikkea yllättävää. No, toiko se? Eipä tainnut.

Nyt kun kirjoitan tätä, lähes tulkoon kuukauden päästä itse esityksestä, niin muistan esityksestä oikeastaan vain lavastuksen. Se tuo hymyn ja iloisen fiiliksen mieleeni edelleen. Lavastus jotenkin kumpuili sellaista positiivista mielikuvaani aikansa terijokelaisesta pitsihuvilamaailmasta. Mutta siihenpä se sitten jäikin. Muuten esitys oli minusta varsin valju ja mitäänsanomaton. Esityksen heikkous olikin teksti, joka ei millään lailla sytyttänyt ainakaan minua. Kun tahti on verkkainen eikä oikein tapahdu mitään, ja koko juonen kulku oli jotenkin mitään sanomaton, niin eipä siitä esityksestä paljon mieleen jäänyt.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ihan hyvin, ei mitään huippua nähty, mutta ei mitään huonoakaan. Pirkko Hämäläinen oli vierailijana esityksessä. Sitä jäin miettimään, että miksi tähän tarvittiin tv:stä tuttu vierailija. Haettiinko sillä lisänäkyvyyttä näytelmään, yritettiinkö saada lisää katsojia vai eikö vain oma henkilökunta riittänyt ja tarvittiin joka tapauksessa väkeä? Toivottavasti syy oli viimeinen, sillä ei Hämäläinen tuonut tähän näytelmään minusta yhtään enempää lisäarvoa verrattuna siihen, että näyttämöllä olisi ollut joku paikallinen näyttelijä.
 

eKarjala kuvapankki / Ari Nakari

Erityisesti ilahdutti: Lavastus osui ja upposi minuun. Ja ilolla seurasin kun lavastuksessa pystyttiin hyödyntämään uuden teatterin mahdollistamaa tekniikkaa pyörivällä näyttämöllä. Lavastusrakennelma oli upeasti suunniteltu ja se toimi jokaisesta kulmasta, tuoden siten vähän erilaista miljöötä, vaikka oltiinkin koko ajan tavallaan samassa tilassa.

Erityisesti ärsytti: Teksti, koukuttavan tarinan puute.

Erikoista: Olen huomannut, että kiireen keskellä nämä blogikirjoitukset jäävät roikkumaan erityisesti silloin, jos esitys ei ole minulle kolahtanut ja en oikein tiedä mitä sanoisin. Toki joskus kyllä ihan roikkuvat vain siksi, ettei yksinkertaisesti ennätä kirjoittaa. No, sitten kun näistä "kolahtamattomista" näytelmistä käy kuukauden päästä kirjoittamaan, niin ei niistä juuri mitään muistakaan. Mutta se on hienoa, että aina ne alitajunnassa ovat jotenkin jäsentyneet. Vaikkei mitään pikkujuttuja muistakaan, muistaa sen olennaisen hyvän tai huonon, tai molemmat. Niinkuin tässäkin. Lavastuksen hyvyys on kirkastunut entisestään ja teksti jäi mieleen heikkona lenkkinä, niin heikkona, etten oikein enää kunnolla muista mitä näytelmässä edes tapahtui. Vaikka hereillä siinä etupenkissä kuitenkin istuin.