Tämäpä oli jokseenkin hämmentävä esitys. Monologi, joka kyllä jaksoi pitää otteessaan alusta loppuun. Lauronen teki erittäin hyvää näyttelijäntyötä muuntautuessaan erilaisiksi, erinäköisiksi miehiksi. Sitä oli ilo katsella. Hämmennystä aiheutti huumori: Olenko minä tosikko? Parikymmenpäinen yleisö lähes ulvoi naurusta suurimman osan esityksestä. Minä hymyilin välillä, taisin pari kertaa naurahtaakin. Mutta suurimman osan esityksestä olin varsin vakavana. Mistä moinen?
Minusta nämä Laurosen esittämät mieshahmot eivät olleet naurettavia. Ne olivat todellisia miehiä, joita täällä meidän kylillä asuu. Irrallisina hahmoina varmasti kovastikin huvittavia, mutta minä en osannut niitä oikein sellaisina katsella. Minulle mieshahmot olivat hieman ehkä yksinkertaisia, tai ainakin pienessä piirissä elämänsä viettäneitä, sinänsä varmaan elämäänsä tyytyväisiä miehiä. Ja sitten oikein nauramaanko olisi pitänyt heille yltyä? Ehkä nauruakin olisi myös minulta irronnut, jos esitykseen olisi rakennettu myös jotain selkeämpää empatiaakin näitä miehiä kohtaan. Toisaalta mietin sitäkin, että varsin oli yksitotinen tämä suomalaisten miesten kattaus. Olisihan siellä voinut olla vaikka jokunen modernimpikin mieshahmo joukossa. Kyllä näissä sinänsä hyvin menestyvissä miehissäkin koomisuutta riittäisi. Varmaan silloin olisi itsellekin tullut henkinen lupa nauraa myös näille reppanoille miehille, kun olisi joukossa ollut niitä menestyjiäkin. Niin ja olisiko sekään haitannut mitään, jos joukossa olisi ollut joku sinänsä mielenkiintoinen hahmo, jolle ei olisi tarvinnut nauraa ollenkaan. Esityshän oli kuitenkin nimeltään "Mieskuvia Suomesta". Eihän täällä nyt kaikki miehet kuitenkaan ihan naurettavia tapauksia ole ;-)
Esitys muutoin oli rakennettu taidokkaasti ja muuntautuminen hahmosta toiseen tapahtui näppärästi yleisön edessä tarinoiden miehistä mukavasti taustatietoa. Esityksen kestokin, vähän vajaa tunti, oli oikein oivallinen.
Erityisesti ilahdutti: Mikko Laurosen näyttelijäntyö ja muuntautumiskyky hahmosta toiseen.
Erityisesti ärsytti: Empatian puute hahmoja kohtaan.
Erikoista: Muu yleisö vastaan minä ja ystäväni. Muut nauroivat tikahtuakseen lähes esityksen alusta loppuun. Meitä ei juuri naurattanut. Mietittiin kyllä sitäkin, että yleisössä taisi olla paljon Laurosen tuttuja, kavereita, ystäviä. Ja sekin on jännää, että kuinka esitykseen yleensä aina tulee joku uusi lisäulottovuus, kun tuntee näyttelijän/näyttelijöitä. Ja tuumailtiin, että toiko se tälle muulle yleisölle jotain sellaista lisää, että koomisuus lisääntyi omaan luokkaansa, vai oliko tämä vain erilaisten huumorintajujen kohtaamattomuuden ongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti