Aika kultaa muistoja. Vai kultaako? Kovasti meni tämä esitys myös muistojen vallassa, kun joskus aikoinaan on tullut tämä sama näytelmä esitettyä täällä Enossa pikku-Lutikoiden kanssa. Saman tyyppinen idea oli silloinkin: mukana paljon lapsia ja vähän aikuisia. Tai meidän esityksessä oikeastaan nuoria aikuisia. Tämän näytelmän aikuiset olivat oikeasti aikuisia.
Toistan varmasti itseäni, mutta on aina mukavaa kun lapsia on näyttämöllä. Se luo jotenkin aina vahvaa fiilistä siitä, että teatterin tekemisellä, myös harrastustasolla pitkin pitäjiä, on jatkuvuus myös tulevaisuudessa. Tässäkin näytelmässä oli mukana kymmenkunta lasta/nuorta, jotka suoriutuivat rooleistaan oikein hyvin.
Ennen näytelmän alkua katsoin käsiohjelmaa ja siinä oli mainittuna useampia Eemeleitä ja Iidoja. Selitin mukana olleelle "herramelkeinviisiveelle", että nämä esittävät eri esityksissä Eemeliä ja Iidaa. Vaan eipäs ollutkaan niin. Olikin hauskaa kun esityksen alussa lavalle pörhältikin useita Eemeleitä ja Iidoja. Eemelit ja Iidat vaihtuivat pitkin esitystä ja hämmentävää kyllä, se toimi niin hyvin, ettei aina edes tajunnut Eemelin tai Iidan vaihtumista. Olisin toivonutkin tuota useamman Eemelin ja Iidan sisältävää loistavaa ideaa hyödynnettävän enemmänkin ja monipuolisemmin pitkin näytelmää.
Itse näytelmä oli rakennettu varsin pitkälle, erityisesti ensimmäisellä puoliskolla laulujen varaan. Sinänsä varsin mielenkiintoinen veto, kun tämän näyttelijäporukan varsinainen vahvuus ei kyllä valitettavasti laulaminen ollut. Ryhmässä laulaminen toimi ihan suhteellisen mukavasti, mutta muutamat aikuisten laulamat soololaulut eivät varsinaisesti parantaneet esityksen laatua. Toisekseen jatkuvilla lauluilla näytelmän tempo hidastui sellaiseksi, ettei mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" jaksanut keskittyä itse esitykseen. Ja kun seurasin muitakin lapsia, niin samaa herpaantumista näkyi muissakin lapsissa. Toisella puoliajalla laulettiin vähemmän, niin näytelmä etenikin vauhdikkaammin.
Kovasti meillä odotettiin Eemelin isän Eemeliiiiii -huutoja, vaan harmittavan vähän niitä kuultiin. Ei tainnut olla kuin kaksi-kolme kertaa koko näytelmän aikana. Kotimatkalla juteltiinkin, että Eemelistä kyllä tässä näytemässä kuoriutui vähän turhankin kiltti poika, ja isä-Anttonista varsin leppeä ja lempeämielinen mies, jonka yhdennäköisyys ruotsalaisesta televisiosarjasta tutun isän kanssa oli muuten hämmentävä. Näytelmän ohjauksessa oli korostunut meistä turhankin paljon Liinan ja Aatun sinänsä hauska tarina. Näytelmän loputtua tuumailimme, että enemmän esitys heistä kertoi kuin itse Eemelistä.
Esityksen kesto ei sinänsä ollut liian pitkä, mutta kyllä tästä olisi helposti voinut tehdä jonkin verran lyhyemmän ja samalla vähän vauhdikkaamman ja erityisesti näille pienille katsojille mielenkiintoisemman. Ja olisi se toiminut paremmin jonkin verran lyhyempänä myös aikuiseen makuun.
Eniten ilahdutti: Joka kerta kun lapset tulivat lavalle esittäessään aikuisia, tuli kyllä aito hymy huulille. Lapset olivat kyllä niin ihania aikuisia.
Eniten ärsytti: Minua kyllä vaivasi välillä kulisseissa (turhanpäiväinen) juoksentelu. Olisi voinut paremmin miettiä näyttämölle tuloja ja poistumisia, ettei olisi tarvinnut kulisseista toiseen juoksennella. Se kun näyttämölle näkyy kuitenkin! Ja Liinan lipputankoon nostosta kyllä valitettavasti katosi isoin hohto, kun nostoon tarvittiin ohjaaja lavalle ja kiinnitys kesti liian kauan. Turvallisuus on tietenkin äärimmäisen tärkeää, mutta ehkä sitä ratkaisua olisi voinut miettiä jotenkin muutoin tehtäväksi, että se olisi tapahtunut jouhevasti ja kätevästi.
Erikoista: Ensimmäiset hymyt meidän huulilemme tuli, kun Anttoni Nieminen saapui lavalle ja mukanamme ollut "herramelkeinviisivee" tuumaili kovasti naureskellen, että joulupukin kengät... Niinpä... Anttoni Niemisellä oli lapikkaat jalassa, ja eipä tämä "herramelkeinviisivee" ollut lapikkaita aiemmin kenenkään muun kuin joulupukin jalassa nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti