Heti alkuun minun on sanottava, että tiesin jo etukäteen, että tämä näytelmä ei ole minun juttuni. Olen nähnyt sen eripuolilla varmaan pari-kolme kertaa, ja genrenä ja aiheeltaan se vain ei ole minun juttu. Menneen ajan "kuplettilaulajat" ja heidän elämänsä tarinat lauluineen eivät sytytä minua enää, ainakaan teatterillisesti. Noin yleisestikään en juuri pidä musiikkiin ja lauluihin pohjautuvista näytelmistä. Jossain muualla esitettynä en olisi mennyt tätä esitystä edes katsomaan, mutta nyt halusin mennä, koska se on Enossa ja koska halusin nähdä miten Rädyn Pekka sen toteuttaa.
Ennakko-odotukseni kävi toteen. Eihän tämä minun juttu ollut. Mutta monen muun varmasti on. Voin kuvitella helposti, että minua vanhemmat, jopa jo eläköityneet katsojat nauttivat esityksestä suuresti. Esityksenä se oli ihan ok. Näyttelijät olivat taitavia ja heidän esitystään oli kiva katsella. Laulut sujuivat ja soljuivat paikoin erittäinkin hyvin, eihän siinä mitään. Mutta jos ei tarina jaksa pitää intoani yllä, niin se on lähinnä tietysti minun ongelmani. Itse esitys ei kyllä ollut pitkäveteinen, kelloa siinä mielessä ei tarvinnut vilkuilla.
Mutta olihan tässä teatterillisesti myös monia ihmetyksen aiheita. Vaikka lavastus, tarpeisto, puvustus ja valaistus eivät tässä näytelmässä pääroolia ja -huomiota viekään, niin silti ihmettelen, että miten niihin ei panosteta käytännössä lainkaan. Lavastus, vaikkakin se tyylillisesti istuu näytelmään, oli käytännössä sama kuin viime vuoden näytelmässä ja sitä edellisenkin vuoden näytelmässä. Myös kuva Enon kirkosta oli viime vuotiseen tapaan seinällä. Vahva mielikuva tuli myös siitä, että Lempi Helismaata näytelleellä Tuija Långilla olisi ollut sama mekko kuin viime kesän näytelmässä. Rakenteellisesti Enon kesäteatterin katsomo ja näyttämö ovat niin tiiviisti yhdessä, että illan edetessä luonnon valo vähenee huomattavasti näyttämöllä ja itse ainakin aloin kaipaamaan jonkinlaista valaistusta. Näyttämön katossa paloi kirkas, "rakennustyömaatyyppinen" valo, joka vähän auttoi asiaan, mutta teki samalla näyttelijöistä hyvin kalvakoita. Soisin näkeväni Paukkajan illassa ihan muutaman kunnollisen, näyttämöä valaisevan teatterilampun. Myös taustalla näkyviä, lavastukseen kuulumattomia näkymiä myös peittäisin vaikka kankailla.
Kuka tykkää tämän tyyppisistä näytelmistä, menkää ihmeessä katsomaan, uskoisin, että tykkäätte, ehkä kovastikin. Jos taas olet minun kaltaiseni, etkä syty yleensäkään tämän tyyppisistä näytelmistä, kannattaa varmaan jättää väliin, ellet sitten halua mennä kannatuksen vuoksi, niin kuin minä tietyllä tavalla tein.
Erityisesti ilahdutti: Juuso Vesterinen sulatti jälleen kerran sydämeni. Minä voisin istua ja kuunnella hänen laulamistaan vaikka kuinka kauan, vaikka ensisijaisesti hän onkin lahjakas harmonikan soittaja. Juuso teki mielestäni erittäin onnistuneen Esa Pakarisen roolin: juuri sopivasti, ei yhtään likaa Esa Pakarista.
Erityisesti ärsytti: Noora Koski teki sinänsä loistavan Masa Niemen roolin. Mutta vaikka kuinka yritin, niin ärsytyksen puolelle se kuitenkin meni. Kävimme teatteriseuralaiseni kanssa keskustelun asiasta esityksen jälkeen. Olimme kumpikin samoilla linjoilla siitä, että Masa Niemessä on jotain "pyhää", joka rikkoutuu sillä, että selkeästi kuitenkin nainen (äänineen, kasvonpiirteineen) häntä esittää. Vaikka muutoin tekeekin sen erittäin hyvin.
Erikoista: Kesäteattereiden ihanuus on siinä, että ne pääsääntöisesti sijaitsevat toinen toistaan hienoimmissa miljöissä. Eipä Enon kesäteatteri Pielisjoen rannalla, Paukkajan virran liepeillä tässä taistossa huonommaksi jää monellekaan. Hieno on ympäröivä miljöö, ei käy kieltäminen.
Nyt minä olen ihan hämmennyksissäni, vielä muutama päivä esityksen jälkeenkin. Oli päivänselvää, etten kyennyt tämän blogikirjoituksen laatimiseen saman tien tai edes seuraavana päivänäkään. Enkä tiedä onko minusta tähän vieläkään. Kun en oikein tiedä mitä ajatella tästä esityksestä.
Lähtökohta oli se, että viime vuotisen Saimaan teatterin esityksen jälkeen olin aivan myyty. Myös se esitys alkoi jotenkin omituisesti, etten tiennyt mitä tästä tulee, mutta sitten kun se tuli, niin kolahti ja kovaa. Tämän vuotinen esitys, Häät, alkoi jo käytännössä lippujonossa, kun kaaso ja muut häiden järjestäjät tulivat ohjeistamaan meitä "häävieraita". Kohta myös hääpari kurvasi paikalle ja mekin pääsimme lipumaan sisään. Tässä vaiheessa olin hieman jäykkänä ajatuksesta, että kuinka paljon meitä osallistetaan tässä esityksessä, minä kun en tunnetusti siitä pidä. No, sen suhteen ei huolta, osallistaminen oli vähäistä ja enemmänkin näennäistä.
Varsinainen esitys alkoi yhtä hämmentävissä ja oudoissa merkeissä kuin viime vuotinenkin esitys. Nyt erona viime vuotiseen vain se, että samoissa merkeissä mentiin loppuun saakka, kolahdusta ei tapahtunut missään vaiheessa. Näytelmässä parodioitiin perinteisiä suomalaisia häitä ja otettiin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta valitettavasti se kaikki tehtiin minusta jotenkin niin omituisella ja pinnalliseksi jäävällä tavalla, että näytelmä jätti minuun vain ikävän hämmennyksen. Jos viinan juonti ja humalassa tokkurointi, ja loppuun asti vessanpöntöllä näytetyt, pitkäkestoiset pieru- ja kakkahuumorit ei uppoa, niin siitä seuraa vain syvä vaivaannus. Lisäksi ihmettelen sitäkin, että miksi ihmeessä näin taitavalla näyttelijäsakilla pitää alentua siihenkin halpamaiseen naurattamiskeinoon, että puetaan miehiä naisiksi ja päinvastoin.
Teksti siis minusta ontui, mutta myös ohjaus, ja ennen kaikkea keinot, joilla lopputulokseen päästiin. Jäin miettimään esityksen jälkeen mikä olisi tämän esityksen kohderyhmä. Luulen nimittäin, että Joutsenon työväentalolla ollut varsin ikääntynyt yleisö, ei ehkä ollut ihan tämän näytelmän ykköskohderyhmä. Ainakaan nauru ei ollut koko salilla yhtä herkässä kuin viime vuonna, joskin olihan tässäkin näytelmässä myös kohtia, joissa minäkin edes hymyilin, saatoin jopa nauraakin. Toisaalta voisin kuvitella, että osalle yleisöstä meni yli kovaa ja korkealta myös yllättävän runsaat englanninkieliset kohtaukset.
Mutta ei se mitään, tämä oli tällainen tänä vuonna. Aina ei voi onnistua, aina en minäkään tykkää. Mutta jos vain mahdollista, niin aion kyllä mennä ensi vuonnakin katsomaan tämän ryhmän esityksen, sillä lahjakas porukka tämä kaikesta huolimatta on!
Erityisesti ilahdutti: Näytelmässä oli lukuisia hienosti toteutettuja yksityiskohtia. Yhtensä sellaisena mainittakoon vaikkapa viinanjuonti pullosta.
Eniten ärsytti: En vaan voi sille mitään, että minusta vessassa tapahtuneet ripulointi- ja pierukohtaukset olivat erittäin kiusallisia ja epämiellyttäviä, varsinkin kun istuin lähes siinä vessanpöntön vieressä. Ikävä kyllä, ei naurattanut, ei sitten yhtään.
Erikoista: Saimaan Teatteri koostuu taitavista nuorista teatterialan ammattilaisista, jotka kiertävät Saimaata veneellä, esiintyen toistakymmentä kertaa eri paikoissa, eri puolilla Saimaata.
O
len asustellut reilu kymmenkunta vuotta Lappeenrannassa ja muutama vuosi sitten törmäsin Tasihinin talon kesäteatteriin. Astuessani tuolloin sisään tähän keskellä Lappeenrannan keskustaa olevaan sisäpihamiljööseen olin aivan myyty. Ja sama vaikutus oli nytkin. Aika pysähtyy ja miljöö on aivan mielettömän hieno, jo sitä katsellessa sielu lepää. Tälläkin kertaa näytelmä sijoittuu jonnekin 40-luvulle, jota miljöö sinällään tukee. Tällä kertaa säiden haltija ei ollut täysin puolellamme, sillä sää oli varsin epävakainen ja saatiin yksi pidempi sadekuurokin esityksen aikana. Se ei onneksi häirinnyt esitystä millään lailla, ei näyttelijöiden suoritukseen, ei kuuluvuuteen, eikä katsojan viihtyvyyteen, kun olin osannut varustautua oikein: pitkä ja paksu sadeviitta ja lippalakki estämässä veden valumisen silmälaseihin.
Tässäkin näytelmässä, kuten monessa muussakin tänä kesänä nähdyssä, näyttelijöiden ikäskaala oli erittäin laaja, aina lapsista jo ikääntyneeseen herraan, ja jokainen hoiti oman roolinsa tyylikkäästi. Vaikka näytelmä olikin
tietyllä tavalla vanhentunut, se ei minusta häirinnyt lainkaan, koska
näytelmän teemat ovat varsin ajankohtaisia edelleenkin. Näytelmä itsessään soljui eteenpäin näiden hyvien ja tasaisten näyttelijäsuoritusten kera, mutta tämäkin näytelmä jätti jälkeensä olotilan, että "kulkihan se, mutta ei siinä jotenkin mitään tapahtunut". Varsinkin ensimmäinen puoliaika oli hieman turhan hidastempoinen. Ehkä tässä tekstin tempossa juuri näkyy se näytelmän ikä, ja se on hiukan vierasta nykypäivänä. Väliajan kanssa esitys kesti parisen tuntia ja uskon, että vartinkin nipistäminen näytelmästä olisi ryhdittänyt sen paremmalle tasolle ja tuonut sen jotenkin nykyaikaan paremmin, vaikkakin ollen ihan siellä omalla ajallaan.
Puvustus oli hyvää ja värikästä, aikakauteen ja teemaan sopivaa, minä tykkäsin. Niin nyt kuin monesti ennenkin olen huomannut Pöyhölän puvustuksesta pitäväni. Myös lavastus oli hyvä ja sopivan niukka, vain tarpeellinen oli tuotu lavalle.
Erityisesti ilahdutti: Tashinin talon sisäpihamiljöö on niin hieno, että jo pelkästään sen takia kannattaa mennä sisäpihalla järjestettyihin tilaisuuksiin.
Erityisesti ärsytti: Tatuoinnit ja lävistykset ovat nykypäivää ja ne ovat kantajiensa omia valintoja ja asioita, ja niitä en sinänsä tahdo kritisoida. Mutta kun esitetään näytelmää, joka sijoittuu 40-luvulle, niin olisin minä toivonut, että isot tatuoinnit ja lävistykset olisi häivytetty puvustuksella, maskeerauksella tms. pois. Vaikka kuinka oli kyse laitapuolen kulkijoista tms. naisihmisistä, en oikein jaksa uskoa, että tuohon aikaan heillä on ollut noin paljon ja suuria tatuointeja tai lävistyksiä. Jos niitä on ollut lainkaan...
Erikoista: Miljööseen ihastuneena, ihmettelen suuresti näytelmävalintaa. Miksi ihmeessä tehdään kesäteatteriin näytelmä, joka tapahtuu yhdessä huonessa? Itse olisin suosinut mieluummin näytelmää, jossa ympäristö voidaan hyödyntää mahdollisimman laajasti (kuten aiempina vuosina) ja jättänyt tämän tekstin talven varalle sisäteatteriin.
Tänään tie vei kesäteatterin merkeissä Ilomantsin Möhköön Koitajoen rannalle hienoihin maisemiin. Sääkin suosi meitä ja esitystä siinä mielessä, että sade malttoi pysyä poissa, ellei nyt yhtä ehkä minuutin mittaista pientä tihuutusta lasketa. Möhkössähän ollaan taivasalla, niin katsojat kuin näyttelijätkin. Ja tätä en sano millään pahalla, sillä minusta se on tietyllä tavalla kesäteatteria aidoimmillaan.
Itse esitys oli visuaalisesti erittäin kaunis. Puvustus oli yhtenäinen ja esitys oli ohjattu niin, että näyttelijät olivat sijoitettu näyttämölle suunnitellusti ja hienosti, olipa sitten kyse isommista joukkokohtauksista tai pienemmistä esilläoloista. Myös lavastus tuki tätä kaikkea ja ennen kaikkea jätti tilaa jokimaisemalle, joka jotenkin vahvisti visuaalisuutta, vaikka ei itsessään näytelmään kuulunutkaan.
Näyttelijät olivat tasavahvoja, ja kaikki onnistuivat rooleissaan hyvin.Täälläkin näyttelijöiden ikäskaala oli hyvin laaja, aina taaperosta ikäihmisiin, ja suhteellisen paljon myös lapsia ja nuoria. Se on hienoa, sillä se tietää teatterille myös tulevaisuutta. Parasta antia näytelmässä oli mielestäni Joonas Nuutisen musiikki. Tämä lahjakas nuori mies ei ole vielä toistaiseksi pettänyt minua koskaan, missä vain teatterissa olenkaan Joonaksen musiikkiin törmännyt. Laulut olivat myös ryhdikkäästi ja hyvin esitettyjä, vaikkeivät kaikki solistit mitään laulajia olleetkaan. Joidenkin laulujen kohdalla kuuluvuus oli hiukan heikko ja hieman ihmetytti, miksi kaikkia solisteja ei oltu mikitetty, kun osa kuitenkin oli.
Tarina ja näytelmä kulki varsin soljuvasti eteenpäin, mutta silti tämän esityksen suurin ongelma oli sillä saralla. Tarina piti sisällään Suomen historiaa ja Amanda Kähkösen sekä hänen lähipiirinsä elämää vuodesta 1917-1957. Suomen historia tuotiin näyttämölle varsin kliseisillä tavoilla, jotakin uudenlaisempaa näkökulmaa olisin kaivannut. Amanda Kähkösen elämäkin kulki pääsääntöisesti varsin perinteistä kaavaa pitkin, joskin onneksi pientä yllätyksen tynkää oli toiselle puoliajalle tarinallisesti saatu. Siis kuten sanoin, tarina ja näytelmä kulki kyllä, mutta toisaalta oli tunne, ettei näytelmässä oikein tapahtunut mitään, erityisesti ensimmäisellä puoliajalla. Senpä vuoksi näytelmää olisi voinut aika helpostikin myös lyhentää varmasti sen puolisen tuntia, nyt esitys välikoineen kesti kuitenkin kolmisen tuntia.
Kiitosta näytelmälle pitää luonnollisesti antaa siitä, että se sijoittui paikallishistoriaan. Toisaalta jossain vaiheessa esiintynyt varsin runsas karjalankielen käyttö nopeassa puheessa toi jonkin verran hankaluuksia ymmärtää puhuttua. Uskon tämän näytelmän olevan erityisesti vanhemman väen mieleen, vaan eipä tuo pahaa tehnyt minullekaan.
Erityisesti ilahdutti: Oli aivan uskomattoman hienoa seurata teatterin nuorimman näyttelijän, noin 3-4 -vuotiaan Kiira Jäniksen näyttämöllä oloa. Siellä se pikkuinen tyttö hoiteli todella tyylikkäästi, itsenäisesti ja hienosti hänen ikäisekseen ison roolin, useine repliikkeineen ja lauluineen. Aivan mielettömän upea pikkuneiti!
Erityisesti ärsytti: Vaikka esitys oli visuaalisesti todella hieno, oli siellä joitakin pieniä asioita, jotka oli jätetty puolitiehen. Esimerkkinä mainittakoon yhden näyttelijän jalassa olleet nykypäivän El naturalista -kengät, ja näytelmässä kuitenkin elettiin vuosia 1917-57!
Erikoista: Ensi vuonna tarina jatkuu
Syrjän voima -nimisellä näytelmällä nykypäivään saakka. Toivottavasti
jatko-osa on tarinallisesti hieman tapahtumarikkaampi ja historiallisesti vähemmän kliseinen. Muilta osin toivon laadun säilyvän entisellään!
Luvassa laadukasta, iloista ja hyväntuulista lasten teatteria. Näillä odotuksilla läksin katsomaan Teatteri-traktorin esitystä, voinee jo sanoa, että joka vuotista perinnettäni. Monia kertoja olen ollut katsomassa ihan aikuisporukalla, tällä kertaa mukana oli myös "herra lähes 4 vee". Ja kyllä Kolme iloista rosvoa ilahdutti minua ja seuruettani myös tänäkin vuonna.
Tunnelma näytelmässä oli iloinen, touhukas ja rempseä ja Kardemumman kylän tapahtumia oli oikein mukavaa seurata tai jopa olla osa sitä, ilman että joutui osallistetuksi sen suuremmin näytelmään. Näytelmän tunnelmaa korostivat hieno ja värikäs puvustus, oivallinen lavastus sekä ilmeikkäät ja iloiset näyttelijät. Minusta on aina todella hienoa olla seuraamassa mukana näytelmää, jossa näyttelijöiden ikäskaala on laaja, kuten tässäkin. Nuorimmat näyttelijät olivat selkeästi lapsia ja vanhimmat taas takuulla aikuisia. Ja siitäkin huolimatta näyttelemisen taso oli tasainen ja laadukas. Jos nyt jotain vähän heikohkoa, niin kuuluvuuden kanssa oli välillä hieman ongelmia, vaikka eturivissä istuimmekin.
Suurinta iloa koko seurueellemme toi rosvot. Tai roistot, niinkuin tämä pieni herra heitä kutsui. Erityisen jännää hänelle oli, kun rosvot kävivät varastamassa hänen popcorn-astiastaan pari pop cornia. Tätä on muisteltu pitkin viikkoa. Rosvojoukko (Teemu Heikkinen, Meeri Toivonen ja Iiro Tuovinen) oli näyttelijäsuorituksiltaan vahva ja tasainen kolmikko, jonka elämistä kulkuineen, lauluineen ja soittoineen oli hienoa katsella. Lisäksi pitää nostaa esiin myös tuplaroolin Listinä ja Topiaksena tehnyt Tuomas Salopuro, joka teki loistavaa työtä lavalla. Tämä rooli oli enemmänkin meidän aikuisten mieleen.
Jos nyt jotain olisi suonut tehtävän toisin, niin näytelmä olisi vain parantunut siitä, että sitä olisi hieman tiivistetty ja lyhennetty. Paikka paikoin tempo ja meno oli vähän hitaampaa ja löysempää ja sen huomasi omien ajatusten lisäksi myös siitä, että eturivin pienemmät lapset alkoivat keskittyä enemmän omiin temppuiluihin maassa olevilla patjoilla kuin itse näytelmään. Kun sitten taas näytelmässä alkoi tapahtua, omat leikit jäivät välittömästi ja alkoi pistämätön tapitus estradille päin.
En voi muuta kuin suositella. Menkää ihmeessä katsomaan ja kannustamaan samalla paikallisia nuoria teatterintekijöitä. Ja kyllä tätä näytelmää todellakin kelpaa mennä katsomaan myös ilman lapsia, jos niitä ei mukaanotettavaksi ole.
Erityisesti ilahdutti: Näytelmä oli kokonaisvaltainen paketti väliaikaohjelmineen, jolloin näyttelijät järjestivät lapsille kaikenlaista näytelmään liittyvää aktiviteettiä ja ilman lisämaksuja.
Erikoista: Hienoa, että Sinkkolan tila sai jäädä kaupunkialueelle ja siellä on mahdollista mm. tämän kaltaiset tapahtumat ja ne alueen eläimetkin, joita meidänkin seurueessa kovasti ennen esitystä ja myös väliajalla ihmeteltiin.
P.S. Valokuvan rosvoista on ottanut Antero Lehikoinen. Kuva on otettu Teatteri-traktorin nettisivuilta ohjaaja Tomi Kervisen luvalla. Myös itseottamamme kuvan, jossa näkyy myös näyttelijöitä, julkaisuun on Kervisen lupa.
Tämän kesän ensimmäinen kesäteatteri kotiseuduilla. Ja trilogian kaksi ensimmäistä osaa nähneenä odotukset olivat varsin korkealla. Mutta voi itkujen itku... Tämä trilogian viimeinen osa ei yltänyt lähellekään edeltäviä osiaan, ei tarinallisesti sen enempää kuin esityksellisestikään. Tämä näytelmä oli valitettavasti iso pettymys.
En tiedä oliko käsikirjoittaja Lauri Jänis ammentanut kaikkensa jo kahteen edelliseen osaan, vai johtuiko se siitä, että tässä viimeisessä osassa oltiin liian lähellä nykyaikaa liikuttaessa 70-80 -luvuilla, mutta tarinallisesti tällä näytelmällä ei ollut oikeastaan mitään sanottavaa. Myös juonellisesti tarina oli sikäli läpinäkyvä, että alusta alkaen oli selvää mitä päähenkilöille tulee tapahtumaan. Yllätyksellisyys uupui täysin.
Hämmentävää oli myös se, että aiemmin näyttelijöiden taso on ollut oikeinkin hyvää harrastajanäyttelijätasoa, nyt esitys oli välillä lähes tuskallista katsottavaa. Valitettavan monen ilmaisu oli repliikistä toiseen huutamista, myös tekstin haltuunotto oli vielä vaiheessa. Näyttelijät takeltelivat repliikeissään ja paikka paikoin näytelmä jopa pysähtyi, kun näyttelijät hakivat repliikkejään. Ihmettelin, miksi näytelmässä ei käytetty kuiskaajaa, jos/kun näyttelijät eivät pysty edes auttamaan toisiaan "black out" -tilanteissa. Minusta huomattavasti pienempi paha on reilusti kuiskaajan käyttö, kuin se, että näyttelijätoveri suhisee lavalla kolleegalleen, että sinun pitää nyt sanoa sitä sun tätä. Varsinkin kun nämä suhinat myös eturiviin asti ainakin kuuluivat. No, teksti varmasti läpimenojen myötä sujuu paremmin, nythän oli vasta toinen esitys.
Esitystä katsottaessa ihmetytti myös ajan kuvaus. Puvustukseen, jolla aikaa olisi voitu loisteliaasti kuvata, ei oltu juurikaan panostettu, tai siltä se ainakin tuntui. Joku yksittäinen kolttu tai puku toi aikakauden mieleen, suurin osa muistutti jostain menneestä sijoittumatta erityisesti millekään aikakaudelle. Sen sijaan aikaa kuvattiin päälleliimatuilla tarinoilla musiikkipätkineen, aina Elviksestä Pelle Miljoonaan. Nämä jäivät kyllä jotenkin irrallisiksi, ainakin minun makuun. Toinen ihmetystä aiheuttava tekijä oli kiireen ja ruuhkaisuuden kuvaus. Sitä hoettiin sanallisesti näytelmän alusta loppuun, mutta ilmauksessa tai ohjauksessa se ei kyllä näkynyt oikeastaan millään lailla. Olisin odottanut kiireen tunnun luomiseksi sanojen lisäksi myös tekoja.
Näyttämö itsessään on mukava ja erilainen. Kun normaalisti katsomo sijoitetaan rinteeseen ja näyttämö tasaiselle, oli tässä näytelmässä, kuten edeltäjissäänkin, näyttämö sijoitettu oivallisesti rinteeseen. Tämä ratkaisu taustalla alkavine metsineen tuo loistavaa vaihtelua ja ennen kaikkea hienoa ulottuvuutta ja syvyyttä näyttämöön.
Erityisesti ilahdutti: Vesa Kervinen oli mielestäni näyttelijöistä ainoa onnistuja. Hän toi näyttämölle uskottavan ja hienon Pentti Saarikosken.
Erityisesti ihmetytti: Usean näyttelijän tapa replikoida huutamalla.
Erikoista: Miten trilogian viimeinen osa voi olla kahteen ensimmäiseen osaan verraten tällainen floppi? Niin tekstillisesti kuin ohjauksellisestikin. Vaikea ymmärtää.
Tunnustan. Läksin teatteriin epäilevin mielin. Epäilevin mielin, koska näytelmä kertoi Kekkosesta. Epäilevin mielin, vaikka tiesin näytelmän olevan jonkin sortin komedia. En vain pystynyt uskomaan, että ihan oikeasti Kekkosen elämästä kertova näytelmä olisi tehty hauskaksi kesäteatteri-iloitteluksi, sillä kesäteatteriin en haluaisi lähteä katsomaan Kekkosesta tehtyä draamaa. Mutta epäilykset häipyivät heti esityksen aletttua, ja onneksi tuli lähdettyä.
Olen tämän todennut joskus aiemminkin, että eihän se esitys nyt voi huono olla, jos hymy huulilla istun käytännössä esityksen alusta loppuun saakka, välillä jopa ääneen nauraen. Tämä Kekkonen on siis viihdyttävä, hyväntuulinen ja hauskakin. Siis juuri sopivaa kesäteatteria.
Näytelmä kertoo Kekkosen elämäntarinan syntymästä, tai oikeastaan jo ennen syntymää, aina kuolemaan, itseasiassa kuolemattomuuteen, saakka. Näytelmä tehdään viiden näyttelijän voimin, rooleja tosin oli useampi kymmenen. Heiluriovet vain viuhuivat kun näyttelijät hikihatussa kiisivät lavalta takaoven kautta lavalle, rooliaan muutellen. Näyttelijät tekivät huikaisevaa työtä ja sitä oli ilo katsella. Kun Kekkosnäytelmästä puhutaan, luonnollisesti lavalla kävi monet tunnetut poliitikot, joita näyttelijät imitoivat loistavasti. Jussi Puhakan esittämä Paavo Väyrysen hahmo oli kyllä loistavin kaikista, ja sai aina runsaat naurut yleisöstä, minultakin. Jossain vaiheessa mietin kyllä kaikesta huolimatta, että olisiko kuitenkin kannattanut pestata näytelmään yksi naisnäyttelijä lisää. Esitys oli täynnä hauskoja ja huvittavia kohtauksia, ja sen vuoksi minusta oli jokseenkin halpamaista ostaa lisänauruja sillä, että muutaman kerran miehiä oli puettu naistenrooleihin. Niissäkin naisrooleissa olisi ollut hauskuutta riittämiin, vaikka esittäjänä olisi ollut nainenkin. Mutta kovastihan tuo tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan, kun mies saapui lavalle mekossa. Minulta kyllä näissä kohdin pääsääntöisesti hymy hyytyi.
Näytelmän lavastus oli jokseenkin erikoinen, mutta se oli juuri täydellisen yksinkertainen ja mielestäni kekkosmainen ja tuki näytelmän toteuttamista erinomaisesti.Tykkäsin. Myös puvustuksessa oli tehty hienoa työtä. En tiedä oliko yleisön varsin runsas osallistaminen ohjaajan ratkaisu vai tekstin sanelemaa, mutta se nyt on sellainen kaksipiippuinen juttu. Tämä yleisö tuntui olevan innoissaan näytelmään mukaanpääsemisestä, itse en ollut. Vaikka harrastankin näyttelemistä ja esiintyminen on minulle luonnollista, en silti mahda sille mitään, että en välttämättä pidä siitä, että joudun lavalle valmistautumatta. Ja teatterissa myöskin mielelläni nautin vain katsomisesta, en esitykseen osallistumisesta. Olkoonkin se rooli vaikka sitten kiukaan sihinä, kuten tässä näytelmässä. Mutta se kiukaan sihinä ei tosiaan ollut ainoa yleisöä osallistava asia, niitä oli useita, ja yleisöstä jopa haettiin lavalle nainen ojentamaan kukkaset presidentti Kekkoselle hänen saapuessaan Naantaliin. No, kuka tykkää mistäkin, tästä tyylistä minä en pidä, en tässä esityksessä enkä missään muussakaan.
Kuten jo aiemmin sanoin, niin istuin näytelmän hymy huulilla käytännössä lähes alusta loppuun. Toki näytelmä piti sisällään myös vakavampia kohtauksia, varsinkin näytelmän toisella puoliajalla. Niiden aikaan minulla katsojana valitettavasti hiukan ote herpaantui, ehkä ne jäivät jotenkin vähän irrallisiksi kohtauksiksi. Toisaalta olen sitä mieltä, että hymy ja naurukin toimii parhaiten, kun välillä voi niistäkin hieman hengähtää.
Historia ei ole minun vahvimpia osa-alueitani, ei todellakaan. Silti sen verran tiedän Kekkosesta, että esitys avautui minulle täysin. Vaikka esitys ei varsinaisesti olekaan mikään historiallinen näytelmä, jäin miettimään sitä, että mitenkähän tämä näytelmä avautuu jollekin nuoremmalle katsojalle, jolle Kekkonen on vain joku entinen Suomen presidentti. En tiedä, olisi hauska kuulla. Toisaalta kesäteattereiden massat taitaa näppituntumalla sanoen olla yli 40-vuotiaita, itse asiassa jopa yli 60-vuotiaita, joten tälle porukalle Kekkosen elämän kohokohdat ja käänteet ovat varmasti erittäin tuttuja.
Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan. Tätä suosittelen vilpittömästi, vaikka lippujen hinnat ovatkin ammattiteatteritasoa eli lähemmäs 30 €.
Erityisesti ilahdutti: Loistavat imitaatiot.
Erityisesti ärsytti: Yleisön todella runsas osallistaminen.
Repliikki: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
Mutta olihan tässä teatterillisesti myös monia ihmetyksen aiheita. Vaikka lavastus, tarpeisto, puvustus ja valaistus eivät tässä näytelmässä pääroolia ja -huomiota viekään, niin silti ihmettelen, että miten niihin ei panosteta käytännössä lainkaan. Lavastus, vaikkakin se tyylillisesti istuu näytelmään, oli käytännössä sama kuin viime vuoden näytelmässä ja sitä edellisenkin vuoden näytelmässä. Myös kuva Enon kirkosta oli viime vuotiseen tapaan seinällä. Vahva mielikuva tuli myös siitä, että Lempi Helismaata näytelleellä Tuija Långilla olisi ollut sama mekko kuin viime kesän näytelmässä. Rakenteellisesti Enon kesäteatterin katsomo ja näyttämö ovat niin tiiviisti yhdessä, että illan edetessä luonnon valo vähenee huomattavasti näyttämöllä ja itse ainakin aloin kaipaamaan jonkinlaista valaistusta. Näyttämön katossa paloi kirkas, "rakennustyömaatyyppinen" valo, joka vähän auttoi asiaan, mutta teki samalla näyttelijöistä hyvin kalvakoita. Soisin näkeväni Paukkajan illassa ihan muutaman kunnollisen, näyttämöä valaisevan teatterilampun. Myös taustalla näkyviä, lavastukseen kuulumattomia näkymiä myös peittäisin vaikka kankailla.
