Pohjois-Karjalan musiikkiteatteri The Little Big Music: Minustako filmitähti? Pyhäselän Ohvanan kylätalolla 27.4.2017.

Pitkästä aikaa menin teatteriin vailla minkäänlaisia odotuksia. Teatterin tekijöiden puolesta olisin voinut ladata kovatkin odotukset, toisaalta näytelmän nimi ja ennakkotiedossani oleva sisältö jättivät vähän epäilyksen mielialan. Mitäpä sitten sain? Sympaattisen ja hyväntuulisen musiikkinäytelmän, tuulahduksen vanhojen Suomifilmien maailmaan, taidokkaasti esitettynä.

Esityksen jälkeen kuvailin näytelmää jotenkin tähän tyyliin: sisällöllisesti "höttöä", mutta taidokkaasti esittettynä. Sitä samaa mieltä olen edelleen. Teksti oli sellaista kesäteatteritavaraa, mutta toki on syytä muistaa, että tämän esityksen ensi-ilta olikin viime vuonna kesäteatterikaudella. Eli sopii hyvin kuvaan. Ei kesäteatterin tarvitsekaan olla, tai oikeastaan edes pidä olla mitään vakavaa draamaa, vaan juuri tämän esityksen kaltaista kepeää viihdettä, jossa jotain pientä yllätystäkin on, niinkuin ehkä tässäkin.

Musiikki oli tässäkin esityksessä vahvasti keskiössä, niinkuin Ohvanassa aina. Onhan kyse musiikkiteatterista ja lauluvoimaa Ohvanan väellä riittää. Olisi järjetöntä jättää se hyödyntämättä. Ihanaa vain istua ja nautiskella hyvästä laulusta ja hulvattoman hienosti tehdystä 50-luvun Suomifilmistä, tai siis teatterista. Ja kun vielä lavastus ja tarpeistokin oli toteutettu tyylikkäästi ajankuvaa kunnioittaen, niin mukavahan tämän parissa oli ilta viettää.

Erityisesti ilahdutti: Koskaan Ohvanassa käydessä ei ole tarvinnut pettyä laulamiseen. Ei tarvinnut tänäänkään. Samuli Moilanen erityisesti oli kyllä taas niin upeaa kuultavaa, että huh huh!

Erikoista: Meitä oli katsomossa varsin vähän väkeä. Oli mukavaa vaihteeksi istuakin teatterissa pöytäkunnittain, jonka äärellä saatoimme nautiskella lipunhintaan kuuluvat väliaikakahvit, ja ei kai tuo olisi ketään häirinnyt, vaikka olisi siinä vielä esitystä katsoessakin nautiskellut kahveja samalla.

Louhiteatteri: Kiitos kirjeestäsi,. Enon Louhiojalla 7.4.2017 (ensi-ilta, kantaesitys).

Sotaa, sodan kasvoja ja sen eri puolia tuodaan tällä pariskunnan kirjeenvaihtoon perustuvalla näytelmällä ilmi. Minustä lähestymiskulma asiaan on mielenkiintoinen: arkistosta löytynyt kirjeenvaihto, johon myös teksti ja näyttämöllä käyty dialogi perustuu. Helposti voisi etukäteen ajatella, että miten saa kirjeiden lukemisesta mielenkiintoisen näytelmän, mutta kyllä saa, se ei ole ongelma, ei todellakaan. Minulle ongelma ehkä on itse aihe: sota. Voin sen tässä aivan avoimesti tunnustaa, että historia ei ole koskaan viehättänyt tai kiinnostanut minua noin ylipäänsäkään, ja vain harvoin innostun mihinkään historian havinoissa oleviin asioihin. Koska en historiasta ole kiinnostunut, asiat ovat minulle myös varsin vieraitakin. Niin, harvoin siis viehätyn myöskään esim. sota-aiheisista näytelmistä, niiden kohdalla ehkä osittain myös sen vuoksi, että sota-aiheet alkavat olla jotenkin minusta jo loppuunkaluttuja. Tämänkin näytelmän kohdalla suurin innostukseni alkoi tarinallisesti oikeastaan vasta siinä kohtaa, kun näytelmä loppui. Ja ei sen vuoksi, että näytelmä loppui, vaan sen vuoksi, että näytelmän päähenkilöiden, Hiljan ja Veikon tarinan mielenkiintoisin osuus olisi minusta alkanut. Mitä heille tapahtui sodan päätyttyä? Ei se ainakaan itsestäänselvää näytelmän loppuvaiheen tapahtumien perusteella ole.

Itse näytelmä oli toteutettu tietenkin taidolla, tyylillä ja vankalla osaamisella. Mitä muuta saattoi edes odottaa, kun näyttämöllä olivat Mallu ja Jussi? No, ei mitään muuta, eikä sen suhteen luonnollisesti tarvinnut pettyäkään. Ehkä ensi-illassa näkyi vähän jännitystä ja Jussin flunssan tuomia ääniongelmia, mutta ne ovat elämää ja teatteria nekin, ja ovat varmasti hoituneet alta pois esitysten edetessä. Muutoin toteutuksesta sanoisin vanhan "virteni": vähemmän on enemmän. Minulle olisi riittänyt lavastukseen ja tarpeistoon huomattavasti vähemmän tavaraa ja esineistöä. Ehkä jopa vuosikymmenien taakse sijoittuva autenttinen teksti olisi noussut mielestäni paremmin esiin hieman modernimmalla näyttämöllepanolla. Toisaalta taas uskon, että tämän näytelmän suurin kohdeyleisö varmasti nauttii tästä esityksestä enemmän juuri tämän kaltaisena toteutuksena.

Erityisesti ilahdutti: Parhaimmillaan näytelmä oli dialogeiksi käsikirjoitetuissa kohtauksissa. Niissä tunnelma oli käsin aistittavissa ja näyttelijät olivat kuin yhtä eri aikaan ja eri paikassa kirjoitetuista kirjeistään ja tarinoistaan huolimatta. Erityisen upea kohtaus oli naimisiinmeno. Siinä oli kyllä kaikki hienosti kohdallaan.

Erityisesti ärsytti: Tätä ei varmaan saisi sanoa, mutta sanon sen silti. Tiedän, että Louhitalolla on keskellä näyttämöä ja katsomoa tolppia, jotka eivät siitä minnekään muutu. Mutta siitäkin huolimatta kyllä minua ärsytti, erityisesti esityksen lopuksi, kun tajusin missanneeni täysin kuuleman mukaan visuaalisesti todella hienon sairaalakohtauksen. Se tapahtui minulle täysin yhden tolpan takana, enkä nähnyt siitä yhtään mitään. Näytelmää katsoessa se ei häirinnyt, kun ajattelin, ettei siellä sen ihmeempiä tapahtunut, ja kuulinhan kuitenkin. Mutta kun jälkeenpäin kuulin, että millainen kohtaus oli, olisin sen oikein mielelläni nähnytkin.

Erikoista: Näytelmän alkuvaiheissa minua suorastaan ärsytti tuolit, joiden narina näyttelijöiden alla kantautui oikein hyvin katsomoon. Ärsytystä siinä aiheutti se, ettei narinaa mielestäni kuulunut näytelmään. Näytelmän edetessä kytkin narinan osaksi näytelmää, ajatuksenani, että eiköhän ne ole sodan aikanakin tuolit nitisseet ja narisseet. Sen jälkeen narinakaan ei enää häirinnyt vaan oli sympaattinen osa näytelmän äänimaailmaa.

Jäin pohtimaan: Näytelmän tarinahan on käytännössä kahden noin parikymppisen nuoren tarina. Jälkeen päin olen kuullut useammankin esityksen katsoneen henkilön pohtineen samaa kuin minä: miltä esitys ja sen teksti olisi tuntunut, jos sitä oikeasti olisi ollut esittämässä parikymppiset nuoret tai oikeastaan nykysilmin lähes lapset, jotka kuitenkin tuolloin sotaan lähetettiin tai kotia, tilaa ja perhettä hoitamaan jätettiin?

Lappeenrannan kaupunginteatteri, suuri näyttämö: Niskavuoren nuori emäntä. Lappeenrannassa 11.3.2017.

Tajusin heti alkajaisiksi, että minusta on todellakin tullut Niskavuori-fani. Toki tiesin sen alitajuisesti ennenkin, mutta nyt sen sanon ääneen. Niskavuori-fani. Semmoinen minä olen. Joten hurmaantuneena tästäkin esityksestä, voitte jättää ehkä omaan arvoonsa kaikki mitä sanon. Tai ehkä ei sittenkään, tai tiedä häntä.

Olen ollut mukana näyttelemässä Niskavuori-näytelmässä, olen toiminut kuiskaajana yhdessä Niskavuori-näytelmässä, olen nähnyt useita Niskavuori-tarinoita eri teattereissa ja luonnollisesti elokuvatkin olen nähnyt, varmaan useampaan otteeseen. Ja päivän selvää oli, että myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmäkin on nähtävä. Ja ah, kyllä minä niin kovasti tykkäsin. Voi, että kun olisin saanut vielä paikan jostain ensimmäisistä riveistä "piippuhyllyn" sijaan, niin mikäpäs siinä.

Jos nyt jotain järjellistä koittaisin näytelmästä sanoa, niin tykkäsin siitä, että näytelmä oli tehty vanhaa kunnioittaen pienellä modernilla twistillä, jota lähinnä lavastus toi mieleen. Lavastuksesta tykkäsin erityisesti. Se oli visuaalisesti kovin kaunis ja tunnelmallinen, ja niskavuorelaisesti sopivan moniulotteinen. Puvustus tuki näytelmän vanhaa henkeä, ja näyttelijät suoriutuivat työstään mainiosti. Esityksen muutamat laulut olivat raikkaita ja kauniita, ja niitä oli erittäin miellyttävää kuunnella, kun näyttelijät suoriutuivat lauluistakin erittäin hyvin.

Kuva: eKarjalan kuvapankki / Aki Loponen

Jos nyt jotain kritisoin, niin ensimmäinen puoliaika oli minusta eheämpi ja miellyttävämpi seurata kaikin puolin. Toinen puoliaika jotenkin ei ollut niin eheä, ja erityisesti "kahvittelukohtaus" herrasväen kanssa oli minusta jotenkin jopa pitkäveteinen ja puuduttava. Myös esityksen loppu, joka sinällään oli hyvin tyylikäs ja harkittu, ei minusta ollut paras mahdollinen. Mutta näistäkin huolimatta minä kyllä tykkäsin ja kovasti.

Erityisesti ilahdutti: Kerroksellinen ja aavistuksen moderni, mutta myös vanhassa ajassa oleva lavastus upean räsymattolattian kanssa.

Erityisesti ihmetytti: Toisella puoliajalla Niskavuorella sisustettiin uudestaan. Laitettiin uusi hieno, joskin varsin väritön mattokin räsymattojen päälle. Kuvattiinhan tällä "mattomatonpäällä" -sisustustyylillä monenlaisia merkityksiä, mutta silti minusta se oli outo, ja olisin nähnyt sen mielellään hieman rohkeampana, ja silti yhä merkityksellisenä.

Erikoista: Esityksen aikana, sen jälkeen ja vielä nyt kirjoittaessanikin mietin sitä, että oliko tämä esitys oikeasti näin hyvä, vai johtuiko se pelkästään tai osittain siitä, että Niskavuori on minulle niin paljon enemmän kuin joku muu tarina. Ja sen vuoksi Niskavuori on lähes aina hyvä, ellei sitten ole turmeltu ihan täysin. Lopputulema tuumailussani on, että eihän tämä nyt varmasti huono teatteriesitys ollut, mutta tuskin ihan näin loisteliaskaan, kun miten minä sen koin. Mutta toisaalta, näissä asioissa kun ei ole oikeaa ja väärää olemassa, on vain mielipiteitä, ja tämä nyt sattuu olemaan tästä esityksestä se minun mielipiteeni.

Teatteri Imatra, suuri näyttämö: 100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Imatralla 10.3.2017.

Imatran teatteri on minusta siitä ihmeellinen pieni teatteri, että siellä tehdään varsin laadukasta teatteria, esitys esityksen jälkeen. Hyvin harvoin Imatran teatterista tarvitsee poistua pettyneenä ja äärimmäisen harvoin olen istunut Imatran teatterin katsomossa, joka olisi ollut erityisen tyhjähkö, toisin kuin Joensuussa, jossa valitettavasti olen hyviäkin esityksiä ollut katsomassa lähestulkoon yksityisnäytöksenä. Tämäkin esitys oli loppuunvarattu aina hyvin lähelle esitystä saakka, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saamaan itselleni paikan, kun satuimme juuri nyt olemaan Etelä-Karjalassa käymässä. No, nyt varmasti ihmisiä kiehtoo myös nähdä uusi teatteritalo, jonka avajaisnäytelmä tämä oli.

Itse näytelmä oli minusta vähän hämmentävä.Vaikka esitys väliaikoineen kesti 2 tuntia 40 minuuttia, ei se varsinaisesti ollut pitkän oloinen. Esitystä kyllä katsoi ilman sen suurempia kelloon tuijotteluja, mutta sitten kuitenkin jäi olo, ettei esityksestä oikein jäänyt käteen yhtään mitään. Ehkä tiivistäisin taas kaiken näihin jo jankkaukseksi muodostuneisiin ajatuksiini: "jokaiselle minuutille, minkä esitys kestää yli kahden tunnin, pitää olla hyvät perusteet" sekä "vähemmän on enemmän". Nyt ei minusta ollut perusteita tuolle 40 minuutille. Ja jos se 40 minuuttia, tai edes 20 minuuttia, olisi karsittu pois, olisi ollut vähemmän ja se olisi ollut minusta enemmän. Nyt näytelmä oli niin vauhdikas ja siinä tapahtui koko ajan jotain jossain, että ainakin minulla katsojana oli välillä vaikeuksia pysyä mukana. Senkin vuoksi muutaman kohtauksen vetäminen yli punakynällä olisi varmasti selkeyttänyt näytelmää ilman vauhdikkuuden ja tapahtumarikkauden tunnun katoamista.

Esitys piti sisällään paljon myös videotekniikkaa. Joissakin kohdin se oli hyvinkin oivaltavaa ja perusteltua, joissakin kohdin en siitä itse ehkä niin välittänyt, mutta kuitenkin johdonmukaista ja toimivaa se oli. Kaiken kaikkiaan esitys, niin ohjauksellisesti, näyttelijän työn osalta, lavastuksellisesti, puvustuksellisesti, kuin tekniikoinen oli minusta sellaista hyväntuulista peruskauraa, ihan kivaa. Siis toimi ja huumori hymyilytti, joo-o, mutta ei tämä näytelmä nyt ihan lentoon lähtenyt.

Erityisesti ilahdutti: Näytelmä piti sisällään lukuisia roolisuorituksia, ja siten luonnollisestikin Allan Karlssonia näytelleet Lasse Karkjärvi ja Niklas Laverty/Marko Taina (en valitettavasti tiedä kumpi näytteli tässä esityksessä pikku Allania) olivat ainoat näyttelijät, jotka eivät esittäneet näytelmässä ketään muuta. Roolit olivat toteutettu ammattimaisesti ja ilo oli katsella jälleen kerran sitä, että muuntautumiskyvykyyttä roolista toiseen riitti niin puvustuksellisesti kuin näyttelijän työnkin näkökulmasta.

Erityisesti ihmetytti: Miksi ihmeessä näyttämölle piti tuoda se oikea koira, joka selvästikään ei nauttinut olostaan siellä? Esityksessä oli muutoinkin käytetty videotekniikkaa, niin olisi varmasti tämäkin asia hoitunut vaikka miten muutoin, mutta ei oikeaa koiraa lavalle tuomalla! Ainakin minun keskittymiseni meni ko. kohtauksissa täysin "itkevän" koiran seuraamiseen ja niin tuntui siinä koiran lähellä olevien näyttelijöidenkin huomio olleen koiran rauhoittamisessa. Muutoinkaan koira ei mielestäni ollut näytelmässä niin suuressa keskiössä, että elävän koiran tuominen näyttämölle olisi ollut ylipäänsäkään perusteltua.

Erikoista: Ei voi kuin onnitella Etelä-Karjalaa satsauksestaan teatteriin! On aivan käsittämättömän hienoa, että nykypäivänä 40 kilometrin päähän toisistaan rakennetaan vuoden sisällä kaksi uutta teatteritaloa. Hienoja, varmasti toimivia, moderneja teatteritaloja. Toivottavasti myös yleisö löytää teatteriin. Puitteet on ainakin kohdillaan!

Repliikki: On niin kuin on, ja käy niin kuin käy.

Joensuun Vapaa Teatteri: Muistipalatsi. Yhteistuotanto Joensuun kaupunginteatterin kanssa. Joensuun kaupunginteatteri, pieni näyttämö ke 1.3.2017.

Enpäs olekaan pitkiin aikoihin käynyt käynyt teatterissa katsomassa esitystä, mikä näin voimakkaasti vie matkalle omiin muistoihin. Muistipalatsi käynnisti ainakin minussa myös oman muistipalatsini rakennuspuuhat, oliko se sitten hyvä vai huono juttu? Hyvä tietenkin. On toki hienoa, että esitys keskusteluttaa minua myös itseni kanssa. Huonoa ehkä se, että väkisinkin osa näistä omista muistojeni matkoista käynnistyi jo esityksen aikana, mikä tietenkin aiheutti sen, että välillä tipuin itse esityksestä ja havahduin hetken päästä takaisin oikeaan aikaan ja paikkaan teatterin pienelle näyttämölle.

Muistipalatsi oli minusta upea esitys. Vahvojen naisten, erityisesti Marja Packalénin ja Sinikka Sokan, vahvaa tulkintaa, nautinnollista katsottavaa ja kuunneltavaa. Teksti oli vakavaa ja ajatteluttavaa, mutta toisaalta samaan aikaan hersyvää ja hykerryttävää. Tämä kaksijakoisuus peilasi minusta omalla laillaan myös muistisairauksia. Lähiomaisen sairastaman altzheimerin taudin perusteella tiedän, että vaikka itse sairaus ei ole naurun asia, on sen kanssa eläminen lähiomaisille niin raskasta, että välillä ei pysty muuhun kuin nauramaan niille muistamattomuuden mukanaan tuomille koomisuuksille.

Visuaalisesti esitys oli myös erittäin kaunis. Valkoiseksi vuorattu näyttämö, jonka keskellä vain värikäs Reima Hirvosen Muistipalatsi-teos. Olen nähnyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana useamman Reiman näyttelyn. Tyyli on tuttu ja tunnistettava. Nyt toki tiesin jo etukäteen, että Reimalla on sormet pelissä myös tässä esityksessä. Ja kun Muistipalatsi -teoksen näki, niin olisin takuulla tunnistanut sen Reiman teokseksi, vaikken olisi tiennytkään. Ja se oli niin kaunis. Niin ihmeellisellä tavalla kaunis siinä kaiken valkeuden keskellä. Eipä siihen muuta tarvittu. Paitsi silloin tällöin väripilkkuna syötävän ihanassa mekossaan pyörähdellyt Tuire Hindikka. Tälläkin kertaa vähemmän oli enemmän. Tykkäsin!
 
Erityisesti ilahdutti: Vahvat naiset, vahva tunnelma. Pieni näyttämö, eturivin paikka. Olin niin äärellään, että tuntui kuin olisin ollut osa esitystä.

Erityisesti ärsytti: Enpähän ole tätäkään koskaan kokenut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Nimittäin koko ensimmäisen puoliajan kuului säännöllisen epäsäännöllisesti näyttämölle taustoista henkilökunnan puhetta. Se kyllä häiritsi esitykseen keskittymistä. Asiaan selkeästi puututtiin väliajalla, sillä sen koomin ei ylimääräisiä pulinoita näyttämölle kuulunut.

Erikoista:  En tiedä oliko se osa näytelmään tietoisesti rakennettua muistamattomuuden problematiikkaa vai sitä, että hairahduin välillä omiin muistoihini, mutta hetkittäin minusta tuntui, että olin pihalla kuin lumiukko siitä mitä tapahtuu ja missä ollaan. Mutta siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, nautin niin kovasti tästä esityksestä. Ikään kuin tuli inhimillisemmäksi tämäkin muistipalatsi.

Kuopion kaupunginteatteri, Minna-näyttämö: Frida. Kuopiossa 18.2.2017.

Läksimme porukalla Kuopioon katsomaan Frida-näytelmää. Kuvataiteistakin kiinnostuneina näytelmä kiinnosti meitä, mutta vaikutuksensa oli myös sillä, että näytelmästä olimme kuulleet paljon ylistäviä arvioita. Odotukset olivat siis kovastikin korkealla. Eikä näytelmä varsinaisesti pettänytkään, joskaan ei se tähtiinkään meitä vienyt.

Näytelmä oli visuaalisesti äärettömän hieno ja sitä oli nautinto katsella. Sen sijaan tarinallisesti Frida oli paikkapaikoin jopa pitkäveteinen. Ihmettelin tai oikeastaan ihmettelimme porukallakin sitä, että näytelmä oli rakennettu niin uskollisesti kronologiseen muotoon. Jotenkin tuntui, että tarina olisi tullut kiehtovammaksi, jos se ei olisi ollut ajallisesti hieman rikkonaisempi. Mutta suurin ihmetys oli se, että Fridan kuvataide/maalausprosessi oli näytelmässä varsin mitättömässä roolissa, niin tekstillisesti kuin lavastuksellisesti. Toki Fridan teoksista tuttu värikkyys oli läsnä tässä vahvasti visuaalisessa näytelmässä lähes koko ajan.

Virpi Rautsiala oli Fridana vakuuttava ja vahva tehden loistavan roolisuorituksen. Joskaan ei muidenkaan näyttelijöiden roolisuorituksia tarvitse haukkumaan lähteä, onnistunutta näyttelemistä kautta linjan. Musiikki ja laulut olivat hienoa kuunneltavaa. Ja lavastus, niin monesti vähemmän on enemmän, niin tälläkin kertaa. Tässäkin näytelmässä oli monia visuaalisesti todella hienoja kohtauksia, vaikkei lavalla ollut juuri paljoakaan mitään. Myös ohjauksellisesti lava ja sen tekniset ominaisuudet olivat käytetty erinomaisesti hyödyksi. Joskin yksi asia meitä kovasti kummaksutti: peilin käyttö. Peiliä käytettiin parissa amme-kohtauksessa ja kummatkin olivat visuaalisesti hienoja. Varsinkin keskenmenoa kuvaava kohtaus oli todella hieno, MUTTA... jälkeenpäin seurueemme kanssa keskustellessa kävi ilmi, että eihän meistä kaikki olleetkaan nähneet samaa. Kun kohtauksen olennaiset asiat oli tarkoitus näyttää yleisöön peilin kautta, ihmettelimme suuresti, miksi oli valittu pieni ja kapea peili, jolloin jokaiselle katsojalle näkyi peilistä täysin erilainen näkymä. Jo pelkästään se, että meitä istui samalla penkkirivillä viisi vierekkäin, eivät kaikki nähneet kaikkea. Ja toki tajusimme, että ideaalisti kohtauksen näkevät vain muutamat henkilöt koko salissa, ja kovin moni ei näe peilin kautta yhtään mitään. Surullista, että hieno, upea ja minusta sanomallisestikin varsin merkittävä kohtaus ei sitten ehkä näkynytkään kuin kouralliselle yleisöä, onnekseni minä olin niiden joukossa, jotka näkivät.

Erityisesti ilahdutti: Ilahdutti koko näytelmä. Vaikka siinä oli yllättävän paljonkin asioita, joista en pitänyt tai joita ihmettelin, niin kyllä tämä näytelmä silti ilahdutti suuresti. Eikä kaduta yhtään, että varta vasten Kuopioon lähdettiin Frida katsomaan.

Erityisesti ärsytti: En ole mikään allergikko, mutta täytyy sanoa, että ensimmäisen puoliajan elämyykseeni vaikutti negatiivisesti edessäni istunut nuorehko nainen, joka "oli kaatanut hajuvesipullon päälleen". Siinä yskiessä ja orastavan päänsäryn keskellä ei ollut mukavaa yrittää nauttia teatteriesityksestä, kun jokainen tämän naisen liikahdus löyhäytti hajuvesipilven ympärilleen. Toiselle puoliajalle vähän helpotti, kun vaihtoivat seurueensa kanssa paikkoja, jolloin istui hieman kauempana minusta. Jäin miettimään, että kuinka tällaiselle tuntemattomalle ihmiselle voisi kauniisti sanoa, että vähempi on enemmän, myös hajuveden käytössä. Jos olisin ollut astmaatikko/allergikko, olisin varmasti joutunut poistumaan esityksestä.

Erikoista: En tiedä oliko kerta ensimmäinen, mutta ainokaisia laatuaan kyllä, että kuulin ammattiteatterissa kuiskaajan työssään. Se ei suinkaan pilannut/häirinnyt esitystä, mutta toi harrastajanäyttelijälle monenlaista viestiä. Ensinnäkin sen, että sattuu sitä paremmissakin piireissä. Toinen ja suurempi muistutus oli se, että kuiskaajan työ varsinkin harrastajaporukoissa on aivan liian aliarvostettu. Monta kertaa kuiskaaja löytyy vasta vähän ennen ensi-iltaa tai sitä tekee kuka sattuu joutamaan. Tässä esityksessä tehty kuiskaus oli loistava osoitus siitä, että kuiskaajan jos kenen pitää osata esitys erinomaisesti, jolloin kuiskaus voidaan tehdä sekunnin murto-osan päästä siitä kun repliikkiä ei kuulu. Harrastajateatterissa kuiskaus valitettavasti usein tapahtuu vasta sitten, kun repliikkinsä unohtanut näyttelijä kiemurtelee epätoivoisena antaen merkkejä kuiskauksen tarpeesta ja kun kaikki muutkin lavalla olleet näyttelijät ovat jo tippuneet rooleistaan. Silloin kuiskauksesta tuleekin itseään isompi, ja ei suinkaan näyttelijän unohduksen vuoksi, vaan sen vuoksi, ettei kuiskaajalle ole annettu mahdollisuutta olla työssään hyvä.

Avomielinen Anneli. Vierailuesitys, Joensuun kaupunginteatteri, suuri näyttämö su 5.2.2017.

Pauliina Hukkanen vieraili monologillaan Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ilmeisesti loppuunmyydyn katsomon edessä. Menin katsomaan odotuksin, että luvassa on hilpeää tekstiä ja hulvatonta naurua. Entistä enemmän toivoin sitä, kun tiesin, että katsomo on hyvin täynnä. Vaan vielä mitä, edessä oli väsynyttä, kulahtanutta ja kliseistä tekstiä, joka ei minua jaksanut naurattaa, muutaman kerran sentään aavistuksen hymyilytti. Pääosin keski-ikäisistä naisista koostunut yleisö kyllä paikkapaikoin nauroi varsin anteliaastikin, mutta ei katsomossa sellaista hurmosta syntynyt mitä olin etukäteen haaveillut ja mitä olisi voinut odottaa.

Kuten jo annoin ymmärtääkin, niin suurin ongelma tässä näytelmässä oli itse teksti. Se oli hyvin yleisöään, siis keski-ikäisiä naisia, kosiskeleva, mutta samalla se sortui hyvin kliseiseen maailmaan, ja ei tekstinä tuottanut mitään uutta ja yllätyksellistä. Jos teksti olisikin ollut tuoreempaa, se olisi varmasti saanut aikaan suorastaan huutonaurua, sillä humoristinen otehan siinä luonnollisesti oli. No, jos vielä tekstin olisin katsojana nielaissutkin, niin ehkä olisin antanut anteeksi, ainakin osittain senkin, että teksti oli Pauliina Hukkasestakin niin hauskaa, että hän tippui roolistaan useita kertaoja esityksen aikana. Ihan oikeasti... Minusta oli käsittämätöntä, että hänenkin kokemuksellaan varustettu näyttelijä sortuu yhden esityksen aikana lukuisia kertoja nauramaan esityksensä aikana, osan niistä paikkaili varsin ansioituneesti ikään kuin naamioiden naurun tarkoitukselliseksi. Vaan minä en niitä paikkailuja ostanut. Enemmänkin mietin, että aliarvioiko hän meitä yleisönä niin paljon, että voi tulla vasemmalla kädellä esittämään näytelmää. Tuttavani pohtivat esityksen jälkeen, että oliko kenties kyse siitä, että esitys oli niin tuore vielä. No, ei ollut tuore. Edellisen kesän on esitystä esitetty Juvalla kesäteatterissa. Jotta olisi luullut, että enimmät naurut olisi ennätetty jo nauraa.

No, aina ei voi voittaa. Tarkoitan sitä, että aina kaikki esitykset eivät ole hyviä. Edellisen viikonlopun työväen näyttämöpäivien useiden esitysten ryppään jälkeen mielessä siinteli esityksen aikana, että joutaisi lähteä kesken pois. En kuitenkaan oikeasti ollut lähdössä minnekään, sillä onhan se niin, että hyvääkin teatteria arvostaa paljon enemmän, kun välillä näkee myös "ei niin hyviä" esityksiä.

Erityisesti ilahdutti: Se minua kaikesta huolimatta ilahdutti, että esitys oli loppuunmyyty tai ainakin hyvin lähellä. Se antaa varmasti lisää toivoa siitä, että vierailuesityksiä kannattaa Joensuuhun tuoda tulevaisuudessakin, toivottavasti enemmänkin.

Erityisesti ärsytti: No, tietenkin eniten ärsytti tuo näyttelijän oma naureskelu, mutta lisäksi kyllä taas luojaani kiittelin, etten ollut mies ja lähellä eturiviä. Sieltä vaan tempaistiin katsomosta mies tanssikaveriksi näyttelijälle, vielä varsin pitkäksi toviksi. Ei tainnut tälle miehelle olla ikävä asia, mutta onneksi hän osasi tanssia edes. Kävipä siinä vaivaantuneena tanssia katsellessa mielessäni, että olisipa ollut kauhea tilanne, vaikkapa minun tanssia ja muutoinkin esiintymistä kammoksuvalle miehelleni huomata yhtä äkkiä olevansa osa esitystä ja tanssia pitkä pätkä kaiken kansa edessä, vaikka hädin tuskin osaa valssin askeleet. Siinä se on, se yleisön osallistamisen riski. Jollekin se voi olla kivaa, jollekin toiselle voi ohimennessään aiheuttaa teatterikammon.

Erikoista: Tämä Hukkasen roolihahmo Anneli oli hyvin rempseä ja avomielinen tyyppi. Samanaikaisesti näytelmä oli ohjattu niin, että vaatteiden vaihto tapahtui aina lavasteina olevien vaaterekkien takana. Jotenkin outoa. Enkä tässä mitään paljasta pintaa ole vailla, mutta tällainen ohjauksellinen valinta jotenkin rikkoi tämän Annelin uskottavuutta. Kyllä nyt ne yksittäiset mekon vaihdot olisi varmasti voitu hoitaa siinä näyttämöllä sen suurempia piilottelematta, mutta myöskään hommaa korostamatta. Nythän sitä vaatteiden vaihtoa tavallaan juuri alleviivattiin, mutta valitettavasti sekin väärällä tavalla.