Niin se sitten tuli tämäkin teatterivuosi käynnistettyä. Pitkästä aikaa Joensuun Lyseon Lyseoteatterin esityksellä. Edellisen kerran olen käynyt Lyseoteatterissa varmaan 15-20 vuotta sitten, kun Tohkasen Marja teatteritoimintaa siellä vielä pyöritti. Syy siihen, miksi juuri nyt päätin lähteä katsomaan, oli itse näytelmä. Kiinnosti yksinkertaisesti nähdä millaisen version Lyseoteatteri tuosta Agatha Christien klassikkotarinasta on saanut aikaiseksi. Itse olen joskus ammoisina aikoina Tohkasen Jaakon kanssa yhdessä ohjannut tähän samaan tarinaan pohjautuvan, Annina Holmbergin kirjoittaman näytelmän "Kymmenen pientä eskimotyttöä". Silloinkin näyttelemässä oli joukko nuoria tyttöjä, Lyseoteatteriin mukaan oli saatu muutama poikakin.
Toistan varmasti itseäni, mutta minua ilahduttaa aina, kun nuoret ovat innostuneet näyttelemisestä. Niin ilahduttaa nytkin. Parisenkymmentä nuorta, pari poikaakin joukkoon oli saatu innostettua. Näytelmä kokonaisuudessaan oli todellinen opiskeluprojekti. Jopa näytelmän käännös oli tehty opiskelijoiden toimesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Näytelmässä käytetyt videot olivat myös opiskelijoiden käsialaa suunnittelua ja kuvausta myöden.
Näytelmä itsessään kunnioitti minusta jotenkin hyvin voimakkaasti 30-40 -lukujen brittiläistä maailmaa. Kohtaukset olivat varsin hillittyjä ja paikallaan olevia, kieli oli arvokasta, ja nykyisellään kuunneltuna jopa hiukan koomistakin vahvoine puhuttelutyyleineen ja ylipäänsäkin puhetyyleineen. Ohjaaja kertoi ennen näytelmän alkua, että oli ohjaajan oikeudella vielä viikko ennen ensi-iltaa poistanut kymmenen sivua tekstiä. Hyvä niin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ensimmäisen puoliajan osalta ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka olisi poistettu vielä toisetkin kymmenen sivua. Henkilöiden esittely oli auttamattomasti liian pitkä, ja sitä vaikutusta vielä korosti em. kohtausten hillitty asetelma. Videot, joissa käytiin takaumia läsnäolleiden ihmisten elämään, toivat piristysruiskeita rikkomalla näytelmän rakennetta, vaikkeivat sinällään vieneetkään juonta juurikaan eteenpäin. Näytelmä lähti ihan erilaiseen lentoon siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan eli kun porukkaa alkoi kuolla. Toinen puoliaika kulkikin jo ihan omaa vauhtiaan, eikä siinä päässyt enää pitkästymään.
Nuoret näyttelijät hoitivat roolinsa oikein hyvin ja roolisuoritukset olivat tasalaatuisia. Välillä oli kuuluvuuden kanssa hienoista ongelmaa varsinkin kun istuimme salin takaosassa. Lavastus ja puvustus tuki aikakautta ja ohjausta. Olen iloinen, että suomalaiseen lukioon mahtuu, ja toivottavasti tulevaisuudessakin järjestyy, teatterityöhön liittyviä kursseja. Vaikkei kaikista tulekaan näyttelijöitä, edes harrastajanäyttelijöitä, helpottaa näytteleminen varmasti tulevaisuudessa myös esiintymistä yleensä. Siitä taidosta ei ole varmaan haittaa missään ja juurikaan millään alalla.
Erityisesti ilahdutti: Niin, lavalla siis oli lähes tulkoon kaikki nuoria naisia, mutta silti roolit olivat hyvin pitkälle miesten rooleja. Uskomattoman hienosti, ja erityisesti uskottavasti nämä nuoret naiset hoitivat miesroolinsa. Pelkäsin asiaa hieman etukäteen, mutta suotta.
Erikoista: Enpäs ainakaan äkkiseltään muista, että olisin koskaan ollut teatterissa, jossa ohjaaja ennen esitystä pitää yleisölle puhetta, jossa kertoo tekemisen taustoista yms. Minusta se tuntui hieman hassulta, jopa vähän "selittelevältä", joskin olen melko vakuuttunut, että varmasti suurin osa katsojista ei ajattele samoin kanssani. Minusta ohjaajan kertomien asioiden paikka on käsiohjelma, jossa näitä samoja asioita oli osittain kerrottukin. Jos halutaan jotain vielä puhua, niin ehkä paremminkin sen paikka olisi erityksen päätyttyä. Ja näin tapahtui tässäkin esityksessä vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti