Heti alkuun on sanottava, että tiedän, ettei ooppera ole teatteria. Mutta syy miksi ajattelin tästä kuitenkin myös tänne kirjoittaa, niin kyllä minä omassa luokituksessani oopperan myös jonkin sortin näyttämötaiteeksi luokittelen, olkoonkin, että musiikki on siinä ihan ylivoimaisesti tärkein elementti. Mutta jos olisi pelkästään musiikkia, niin silloinhan olisi kyse konsertista. Näyttämöllinen osuus tekee konsertista oopperaa. Näin ainakin minun tulkintani mukaan.
Heti seuraavaksi kerron sen, että minä en ymmärrä oopperasta mitään. Eli tätä kirjoitustani ei kannata ottaa minään kritiikkinä tai muuna sellaisena. Tämä on tarina siitä miten minä näin ja koin tämän Rigoletto-oopperan. Tämä oli minulle ehkä noin viides oopperakokemus. Yhden kerran olen käynyt Prahan oopperassa, yhden kerran olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla ja ainakin yhden kerran olen käynyt aiemmin Carelia-salissa katsomassa/kuuntelemassa Joensuun oopperayhdistyksen esitystä. Ja se, että en ymmärrä ja tiedä oopperasta oikeastaan mitään, aiheutti minulle vähän ongelmia tämänkin oopperan suhteen.
Kun puhutaan jonkin sortin näyttämötaiteesta, kuitenkin, minulle on merkitsevää myös se tarina ja mitä sanotaan (tässä tapauksessa) lauletaan. Vaan kun en osaa tuota Italian kieltä, niin enhän minä mitään ymmärtänyt. Libretto kädessä ei auttanut pimeyden keskellä ja ennen näytöstä kerrottu yleinen juoni ei paljon auttanut varsinkaan ensimmäisen näytöksen osalta. Olin pihalla kuin lumiukko. Omapa oli hölmöys, ilmeisesti. Olisi vissiin pitänyt perehtyä etukäteen tarinan juoneen ja sisältöön. Oikeat oopperafanit varmaan osaavat nämä tarinat ja juonet ulkoa. Minusta, nimenomaan teatterifriikkinä, sellainen tuntuu todella oudolta. Ja siinäpä päästään taas ytimen äärelle. Eihän teatteria ja oopperaa tulisi vertailla mitenkään, vaan minkäs minä itselleni mahdan :-)
Joka tapauksessa kun tarina ei ollut tuttu, enkä siitä juuri mitään ymmärtänyt, keskityin musiikkiin. Ja ah, kyllä minä nautin. Musiikki oli upeaa, niin laulajat kuin orkesterikin. Välillä havahduin, että olin pitkän aikaa seurannut orkesterin soittajia. Välillä taas suljin silmäni ja kuuntelin vaan upeaa laulua. Yhden Gildan (Kaisa Ranta) soolon aikana tuli aivan pakottava tarve avata silmät ja katsoa, että mitä lavalla oikein tapahtuu, niin mielettömän hienolta hänen laulunsa kuulosti. Esitys kesti lähes kolme tuntia ja siitä huolimatta musiikki jaksoi kantaa. En pitkästynyt kertaakaan. Minä vain kuuntelin ja kuuntelin, ja nautin. NAUTIN!
Oopperan visuaalinen puoli oli ihan ok. Lavasteissa oli joitain ihmetyksiä aiheuttavia elementtejä esim. seinän tapetti näytti salin yläosaan ihan joltain lastenhuoneen pilvitapetilta. Olisi ollut hauska nähdä se lähempää, että millainen se oikeasti oli. Toisaalta edelleenkin oopperassa pääosassa ovat laulajat ja musiikki. Tuumailimme ystäväni kanssa, että jos lavalla olisikin Matti Salminen, eihän sinne muuta mahtuisikaan, eikä tarvitsisikaan. Hän pelkällä karismallaan täyttäisi koko lavan. Markku Pölösen ohjaus oli oman kokemukseni mukaan normaalia oopperaa hieman teatraalisempaa ja liikkuvampaa, mikä kyllä sopi erinomaisesti tähän oopperaan, jossa ei kuitenkaan näitä jo olemuksellaan lavan täyttäviä laulajia ollut mukana.
Mutta hieno ja upea oli tämä ooppera. Ei kaduta pätkääkään, että tuli lähdettyä. Ja lähden varmasti toistekin. Hienoa, että Joensuun oopperayhdistys jaksaa tuottaa paikallisestikin, tosin ammattilaisten voimin, näin hienoja elämyksiä meidän omaan maakuntaankin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti